Katulapsi Eddie karkasi seitsemänvuotiaana, näki nälkää ja varasteli - sitten tapahtui ihme
Viisi vuotta sitten ruandalainen Eddie asui kadulla ja hankki ruokansa varastamalla.
Ojarummun suuaukko on pieni. Keski- Afrikassa, Ruandassa paahtava aurinko ei ulotu valaisemaan näkymää sen sisäpuolelle. Edmond Nduwumuremyi, 15, tietää silti, ettei pimeyteen kätkeydy vaaraa. Kun 90 000 asukkaan yliopistokaupungin Butaren kadut olivat Eddien koti, aukosta liikenneympyrän alle levittäytyvä onkalo oli usein hänen öinen turvapaikkansa.
Enää Eddie ei ryömisi onkaloon, vaikka mahtuisikin. Hän ei mielellään edes muistele, minkälaista elämä silloin oli.
”Olin varma, etten pääse kadulta koskaan pois”, hän toteaa hiljaa.
Eddie lähti kotoaan seitsemänvuotiaana pakoon pahoinpitelyjä. Katulapsena hänen elämästään uhkasi tulla rankka ja lyhyt.
Sitten tapahtui ihme, jonka saivat aikaan suomalaiset.
Kävimme Eddien kanssa paikoissa, joissa hänen elämänsä merkittävimmät käänteet tapahtuivat.
Yksi suu liikaa
Eddie ei ole kirjaimellisesti orpo tai hylätty. Hän oli kahdeksan kuukauden ikäinen äitinsä kuollessa ja kuusivuotias, kun isä lähti etsimään entistä parempaa elintasoa Ruandan pääkaupunkiin Kigaliin eikä enää palannut. Eddie ja hänen muutamaa vuotta vanhempi siskonsa Alidah jäivät asumaan isän äidin luokse. Siellä asuivat myös Eddien kaksi tätiä lapsineen.
Eddien isoäiti Christine Muka-nyarwya asuu yhä samassa paikassa Gishamvun kylässä, reilun kymmenen kilometrin päässä Butaren keskustasta.
Savesta tehty talo seisoo ryhdikkäänä maantien laidalla. Sen edustalle on istutettu päivänkakkaroita kaunistamaan muuten multaista pihapiiriä. Takapihan aitauksessa on neljä pientä vuohta ja muutama kana. Ne tuskin vilkaisevat tulijoita.
Asumuksen niukka kalustus kertoo köyhyydestä. Vieraat ohjataan huoneeseen, jossa osittain maaperän peittämällä tiililattialla seisoo neljä paritonta tuolia, jakkara ja kolhuinen pöytä. Seiniä koristavat muutama uskonnollinen painokuva ja puisessa ristissä roikkuvat rukousnauhat.
Pihalta kiirehtivän isoäidin paljaat varpaat ovat mutaiset. Eddien vierailu on yllätys, mutta hymystä päätellen mieluinen. Hän istuu pojan viereen, oikoo hamettaan ja rutistaa kädet yhteen.
Hän on kiitollinen pojanpojan pelastumisesta.
”Eddie oli lapsena hyvä poika. Hänen lähtönsä oli yllätys ja tuntui pahalta. Kävimme etsimässä häntä kaupungista.”
Karkasiko Eddie siis seikkailunhalusta?
Eddie pudistelee päätään. Hän lähti, koska toinen tädeistä oli paha ja pahoinpiteli häntä jatkuvasti. Hän oli ylimääräinen ruokittava, jonka annokset täti halusi antaa mieluummin omille lapsilleen.
”Yhtenä iltana hän hakkasi minua jälleen ja komensi ulos nukkumaan. Kun yö tuli, juoksin pihan poikki naapurin banaanipeltoon piiloon.”
Oli vuosi 2007. Eddie oli vasta seitsemänvuotias, mutta hän ei pelännyt.
”Lähteminen oli ratkaisu.”
Aamulla hän käveli Butareen. Kaupunki näytti heti nurjan puolensa. Ensimmäiset kolme–neljä päivää hän näki nälkää.
”En ollut tottunut sellaiseen elämään. Kävelin ympäriinsä, mutta en löytänyt mistään syötävää. Sittenkin, kun vihdoin sain jostain ruokaa tai rahaa, se ryöstettiin minulta.”
Jyrkkä alamäki
Eddie esittelee tuttuja paikkoja Butaren keskustassa ja sen liepeillä.
Tuon liikenneympyrän alla hän yleensä nukkui. Sateella vesi virtasi ojaa pitkin onkaloon, ja silloin oli lähdettävä etsimään kuiva nukkumisalusta.
Kadun toisella puolella reippain askelin etenevä mies vilkaisee Eddietä, pysähtyy ja jää tuijottamaan. Hän puistelee päätään epäuskoisena.
”Voiko tämä olla totta? Oletko sinä Eddie?”
Rahanvaihtajana toimiva Jean Claude kiinnitti huomionsa Eddieen ensimmäisen kerran kun tämä oli juuri saapunut kaupunkiin.
”Hän ei ollut kuten toiset katulapset. Hänen vaatteistaan näki, että hän on köyhästä perheestä, mutta että hänellä kuitenkin oli koti. Kehotin häntä palaamaan sinne.”
Eddie ei kuunnellut neuvoja.
Seuraavan kahden vuoden aikana Jean Claude todisti Eddien alamäkeä. Pojan lapsuus loppui, kun hän oppi selviytymään muiden katulasten tavoin.
”Alussa hän ei varastanut tai käyttänyt päihteitä, mutta lyhyessä ajassa kaikki muuttui. Mitä enemmän aikaa kului, sitä pahemmalta hän näytti.”
Nyt Jean Claude äimistelee iloisena.
”Uskomatonta, kuinka hyvältä hän näyttää. Hän on kasvanut pituuttakin valtavasti.”
Sitten mies vakavoituu.
”Kaveri, jonka kanssa Eddie vietti paljon aikaa, hakattiin vähän aikaa sitten pahasti. Hän ei ehkä toivu entiselleen.”
Jatkuva nälkä
Sekatavarakaupan edessä seisoskelee joukko nuoria miehiä. Muutama myy puheaikaa kännyköihin, toiset kuluttavat aikaansa. Jean Paul Mfinengoinya, 24, kiiruhtaa paiskaamaan kättä Eddien kanssa. Hän oli ensimmäisiä, joiden kanssa Eddie ystävystyi.
”Selviydyimme yhdessä”, Jean Paul tiivistää. Hän asuu yhä kadulla, mutta on vilpittömästi mielissään Eddien elämän muutoksesta.
”Se tekee meidät kaikki iloisiksi.”
Yksi nuorukaisista istuu muovisella tuolilla silmät suljettuina päätään näyteikkunaan nojaten. Kasvojen toinen puoli on kauttaaltaan rupinen. Hän on Eddien pahoinpidelty kaveri. Kadulla elävät ovat yhteiskunnan hylkiöitä. Heidän hakkaamisensa ei ole rikos.
”Minuakin kohdeltiin kuin pohjasakkaa, epäiltiin aina varkaaksi”, toteaa Eddie.
Alussa hän yritti saada ruokaa ja rahaa pelkästään kerjäämällä. Hän ansaitsi satunnaisilla töilläkin, pääasiassa viemällä kodeista roskia.
Pian Eddie oppi myös varastamaan. Tuottoisimpia paikkoja olivat bussipysäkit, missä hän saattoi siepata kyytiä odottavalta kännykän tai muuta helposti rahaksi muutettavaa.
”En ollut kovin hyvä taskuvaras.”
Poliisit saivat Eddien kiinni monta kertaa ja veivät säilöön välillä viikoksi, mutta joskus jopa pariksi kuukaudeksi. Vankilassa samassa sellissä saattoi olla viisikymmentä rikollista, joista suuri osa oli aikuisia.
Pahimmalta Eddiestä tuntuivat kuitenkin jatkuva nälkä ja sairaudet, joihin kadulla elävät eivät saa lääkkeitä.
”Haavat tulehtuivat välillä pahastikin. Sairastin myös malariaa.”
Kun elämä tuntui liian epätoivoiselta, hän turrutti tunteensa alkoholilla, huumeilla tai liimaa haistelemalla. SUURI TARINA
Toisinaan Eddie onnistui vuokraaman pyörän ja polki tapaamaan isoäitiään. Kertaakaan hän ei jäänyt yöksi tai harkinnut palaavansa kokonaan.
”Nyt he sanovat halunneensa minut takaisin, mutta se ei ole totta.”
Eddie ei ole isoäidilleen katkera.
”Vika ei ollut hänessä, vaan tädissäni.”
Isoäiti kertoo sopineensa butarelaisen ystäväperheen kanssa, että he etsivät Eddien ja ottavat luokseen. Eddie asuikin siellä puolisen vuotta.
”Sitten perheen äiti päätti, ettei haluakaan minua kotiinsa.”
Eddien oli palattava kadulle.
Joulun ihme
Rikosylikomisario Thomas Elfgren tutki Suomessa asuneen ruandalaispastorin osuutta vuoden 1994 kansanmurhaan vuosina 2007–2012. Työnsä vuoksi hän asui pitkiäkin aikoja Ruandassa ja päätyi adoptoimaan kuusi ruandalaista nuorta.
Toukokuussa 2010 Eddie oli asunut pääasiassa kadulla kolme vuotta, kun hän sattumalta kohtasi Thomas Elfgrenin, hänen poikansa Davidin ja mukana olleen tulkin.
”Eddie kulki ohitseni kahden ystävänsä kanssa, kun automme puhjennutta rengasta vaihdettiin”, muistelee Thomas Elfgren.
Poikien kodittomuus oli ilmeistä. Hän näki Eddiessä silti jotain muuta kuin likaisen ulkokuoren.
”Eddien hymy sulatti sydämeni. Sen vastakohtana hänen katseensa oli surullinen ja viesti satutetusta sielusta.”
Eddie oli kietonut kankaanpalan kipeän jalkansa ympärille, koska oli astunut naulaan. Hän uskoi likaisen rievun suojelevan madoilta, jotka voisivat luikerrella haavasta hänen elimistöönsä.
”Sittemmin lääkärintarkastuksessa ilmeni, että Eddiellä oli paitsi matoja, myös ameeboja ja runsaasti ihon alle pesiytyneitä kirppuja.”
Thomas Elfgren ja David nimittäin eivät kyenneet unohtamaan kohtaamista. Elfgren palasi etsimään Eddietä vajaata vuotta myöhemmin. Isoäidin luvalla hän vei pojan adoptoidun perheensä luo Kigaliin.
”Kävimme poliisiasemallakin ilmoittamassa aikeistamme. Poliisi puolestaan totesi, ettei Eddietä saa viedä kadulta.”
Se oli kerta, jolloin Thomas Elfgren uhmasi virkavaltaa. Ratkaisu oli kuitenkin tilapäinen.
”Halusin löytää Eddielle jotain pysyvää, joka toimisi Suomeen paluuni jälkeenkin.”
Se osoittautui suuremmaksi haasteeksi kuin hän oli kuvitellut. Parin kuukauden kokeilu osoitti, ettei Eddie ollut vieläkään tervetullut asumaan isoäitinsä luokse. Kigalista löytynyt isä osoittautui alkoholistiksi ja hiv-positiiviseksi.
Jäljellä ei ollut vaihtoehtoja.
Thomas Elfgrenin oli määrä lentää Suomeen jouluaaton aattona 2011. Näytti todennäköiseltä, että Eddien oli palattava kadulle.
Sitten tapahtui ihme.
”Facebook-ystäväni Taru Kyyrä oli tulossa Ruandaan ja lupasi pitää Eddien luonaan vierailunsa ajan.”
Kolmen viikon lomansa aikana Taru Kyyrä löysi sisäoppilaitoksen, joka oli valmis avaamaan ovensa Eddielle. Hän tavoitti niin ikään riittävän määrän suomalaisia yksityishenkilöitä, jotka lupautuivat tukemaan Eddien elämää taloudellisesti.
”En olisi voinut olla sekuntiakaan rauhassa, jos Eddie olisi ollut kadulla. Totuus kuitenkin on, että Eddielle löytyi paikka asua ja opiskella, mutta minä sain paljon enemmän”, miettii Taru Kyyrä.
Ehkä ihme siis onkin Eddie itse.
”Mihin ihastuin Eddiessä… mihin äiti rakastuu lapsessa? Kokonaisuuteen, niin hyvine kuin huonoine puolineen.”
Katulapsen elkeet
Sisäoppilaitosta ei ollut helppo löytää. Kadulta tullut lapsi oli useimpien opinahjojen mielestä liian suuri riski. Ainoana haasteeseen tarttui Kigalissa sijaitsevan Excella-koulun rehtori Valence Songa.
”Eddie oli lapsi, jonka kohtalo ei ollut hänen oma vikansa”, hän perustelee.
Alku ei ollut helppo.
”Eddiellä oli kaikki katulapsen elkeet. Hän käytti karmeaa kieltä, valehteli, tappeli, töni eikä osannut jakaa mitään toisten lasten kanssa. Tiesin kuitenkin, että hänen kaltaisensa poika tarvitsee välittämistä, huolenpitoa, rakkautta ja kuria.”
Rehtori otti kurinpidon vastuulleen.
”Jouduin käyttämään keppiä, mutta en koskaan lyönyt Eddietä toisten nähden. Hän mukautui sääntöihin muutamassa kuukaudessa.”
Eddie oli käytännössä luku-, lasku-ja kirjoitustaidoton. Hän joutui aloittamaan opintonsa ala-asteen toisella luokalla, jossa muut olivat häntä viisi– kuusi vuotta nuorempia. Sekin aiheutti hankaluuksia. Kadulla itseään vanhempien seurassa eläneen Eddien oli vaikea sopeutua jopa ikäistensä joukkoon.
Vielä haastavampaa Eddien oli tottua rutiineihin. Kadulla hän oli vapaa tekemään mitä halusi. Koulussa päivät oli ohjelmoitu aamusta iltaan. Aamiaista syödään seitsemältä, oppituntien jälkeen on aikaa harrastuksille, mutta nukkumaan mennään yhdeksältä.
Eddie ei silti kertaakaan harkinnut karkaamista.
”Se olisi ollut tulevaisuuteni loppu.”
Sen sijaan hän sopeutui.
”Alussa kuulin opettajilta Eddiestä vain valituksia, nykyään pelkästään kiitoksia”, tiivistää Valence Songa.
Kannattaa toivoa
Sisäoppilaitoksessa on 800 oppilasta, joista 150 asuu koulun tiloissa. Eddie jakaa viiden muun pojan kanssa huoneen, johon ei mahdu juuri muuta kuin kolme kerrossänkyä.
Hän on pojista ainoa, joka petaa vuoteensa ja peseytyy kehottamatta. Kadulla asuttujen vuosien jälkeen puh-taus on Eddielle pyhä asia. Hän on myös tarkka ulkonäöstään ja rakastaa kenkiä.
Alun haparoinnin jälkeen hän on ymmärtänyt opiskelun merkityksen.
”Elämäni onnellisin hetki oli, kun pääsin opiskelemaan. Jos opin riittävän hyvin englantia, voin jonain päivänä jatkaa opintoja Suomessa.”
Tosin tällä hetkellä hän haaveilee enemmän urasta lentäjänä tai jalkapalloammattilaisena Manchester Unitedin riveissä. Eddien idoli on numerolla kymmenen pelaava Wayne Rooney.
”Hän on hyökkääjä, kuten minäkin.”
Näkeekö Eddie koskaan unta kadulla asumistaan vuosista?
”En, mutta toisinaan ajattelen sitä, kuinka erilaista elämäni on nyt.”
Yksinomaan painajaisena hän ei kadulla viettämiään vuosia muista.
”Parasta silloin oli se, että sain itse päättää, mitä teen.”
Mitä sanoisit, jota nyt kohtaisit seitsemänvuotiaan katulapsen?
”Et saa luovuttaa tai lakata toivomasta. Ole vahva ja halukas lähtemään heti, kun saat mahdollisuuden. Katu ei ole hyvä paikka asua.”