Katulapsi Eddie karkasi seitsemänvuotiaana, näki nälkää ja varasteli - sitten tapahtui ihme

Viisi vuotta sitten ruandalainen Eddie asui kadulla ja hankki ruokansa varastamalla.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Tästä aukosta Eddie ryömi liikenneympyrän alle leviävään onkaloon nukkumaan. Usein siellä oli muitakin kodittomia.

Viisi vuotta sitten ruandalainen Eddie asui kadulla ja hankki ruokansa varastamalla.
(Päivitetty: )
Teksti:
Pirjo Kemppinen

Ojarummun suuauk­ko on pieni. Keski- Afrikassa, Ruandassa paahtava aurinko ei ulotu valaisemaan näkymää sen sisä­puolelle. Edmond Nduwumuremyi, 15, tietää silti, ettei pimeyteen kätkeydy vaaraa. Kun 90 000 asukkaan yliopis­tokaupungin Butaren kadut olivat Eddien koti, aukosta liikenneympy­rän alle levittäytyvä onkalo oli usein hänen öinen turvapaikkansa.

Enää Eddie ei ryömisi onkaloon, vaikka mahtuisikin. Hän ei mielellään edes muistele, minkälaista elämä sil­loin oli.

”Olin varma, etten pääse kadulta koskaan pois”, hän toteaa hiljaa.

Eddie lähti kotoaan seitsemänvuotiaana pakoon pahoinpitelyjä. Katu­lapsena hänen elämästään uhkasi tulla rankka ja lyhyt.

Sitten tapahtui ihme, jonka saivat aikaan suomalaiset.

Kävimme Eddien kanssa paikoissa, joissa hänen elämänsä merkittävim­mät käänteet tapahtuivat.

Yksi suu liikaa

Eddie ei ole kirjaimellisesti orpo tai hylätty. Hän oli kahdeksan kuukauden ikäinen äitinsä kuollessa ja kuusivuo­tias, kun isä lähti etsimään entistä parempaa elintasoa Ruandan pääkau­punkiin Kigaliin eikä enää palannut. Eddie ja hänen muutamaa vuotta van­hempi siskonsa Alidah jäivät asumaan isän äidin luokse. Siellä asuivat myös Eddien kaksi tätiä lapsineen.

Eddien isoäiti Christine Muka-nyarwya asuu yhä samassa paikassa Gishamvun kylässä, reilun kymmenen kilometrin päässä Butaren keskustasta.

Savesta tehty talo seisoo ryhdikkää­nä maantien laidalla. Sen edustalle on istutettu päivänkakkaroita kaunista­maan muuten multaista pihapiiriä. Takapihan aitauksessa on neljä pientä vuohta ja muutama kana. Ne tuskin vilkaisevat tulijoita.

Asumuksen niukka kalustus ker­too köyhyydestä. Vieraat ohjataan huoneeseen, jossa osittain maaperän peittämällä tiililattialla seisoo neljä paritonta tuolia, jakkara ja kolhuinen pöytä. Seiniä koristavat muutama uskonnollinen painokuva ja puisessa ristissä roikkuvat rukousnauhat.

Pihalta kiirehtivän isoäidin paljaat varpaat ovat mutaiset. Eddien vierai­lu on yllätys, mutta hymystä päätellen mieluinen. Hän istuu pojan viereen, oikoo hamettaan ja rutistaa kädet yhteen.

Hän on kiitollinen pojanpojan pe­lastumisesta.

”Eddie oli lapsena hyvä poika. Hä­nen lähtönsä oli yllätys ja tuntui pa­halta. Kävimme etsimässä häntä kau­pungista.”

Karkasiko Eddie siis seikkailunha­lusta?

Eddie pudistelee päätään. Hän lähti, koska toinen tädeistä oli paha ja pahoinpiteli häntä jatkuvasti. Hän oli ylimääräinen ruokittava, jonka an­nokset täti halusi antaa mieluummin omille lapsilleen.

”Yhtenä iltana hän hakkasi minua jälleen ja komensi ulos nukkumaan. Kun yö tuli, juoksin pihan poikki naa­purin banaanipeltoon piiloon.”

Oli vuosi 2007. Eddie oli vasta seit­semänvuotias, mutta hän ei pelännyt.

”Lähteminen oli ratkaisu.”

Aamulla hän käveli Butareen. Kau­punki näytti heti nurjan puolensa. Ensimmäiset kolme–neljä päivää hän näki nälkää.

”En ollut tottunut sellaiseen elä­mään. Kävelin ympäriinsä, mutta en löytänyt mistään syötävää. Sittenkin, kun vihdoin sain jostain ruokaa tai ra­haa, se ryöstettiin minulta.”

Jyrkkä alamäki

Eddie esittelee tuttuja paikkoja Buta­ren keskustassa ja sen liepeillä.

Tuon liikenneympyrän alla hän yleensä nukkui. Sateella vesi virta­si ojaa pitkin onkaloon, ja silloin oli lähdettävä etsimään kuiva nukkumis­alusta.

Kadun toisella puolella reippain as­kelin etenevä mies vilkaisee Eddietä, pysähtyy ja jää tuijottamaan. Hän puistelee päätään epäuskoisena.

”Voiko tämä olla totta? Oletko sinä Eddie?”

Rahanvaihtajana toimiva Jean Claude kiinnitti huomionsa Eddieen ensimmäisen kerran kun tämä oli juu­ri saapunut kaupunkiin.

”Hän ei ollut kuten toiset katulap­set. Hänen vaatteistaan näki, että hän on köyhästä perheestä, mutta että hä­nellä kuitenkin oli koti. Kehotin häntä palaamaan sinne.”

Eddie ei kuunnellut neuvoja.

Seuraavan kahden vuoden aikana Jean Claude todisti Eddien alamäkeä. Pojan lapsuus loppui, kun hän oppi sel­viytymään muiden katulasten tavoin.

”Alussa hän ei varastanut tai käyt­tänyt päihteitä, mutta lyhyessä ajassa kaikki muuttui. Mitä enemmän aikaa kului, sitä pahemmalta hän näytti.”

Nyt Jean Claude äimistelee iloisena.

”Uskomatonta, kuinka hyvältä hän näyttää. Hän on kasvanut pituuttakin valtavasti.”

Sitten mies vakavoituu.

”Kaveri, jonka kanssa Eddie vietti paljon aikaa, hakattiin vähän aikaa sitten pahasti. Hän ei ehkä toivu en­tiselleen.”

Jatkuva nälkä

Sekatavarakaupan edessä seisoskelee joukko nuoria miehiä. Muutama myy puheaikaa kännyköihin, toiset kulut­tavat aikaansa. Jean Paul Mfinen­goinya, 24, kiiruhtaa paiskaamaan kättä Eddien kanssa. Hän oli ensim­mäisiä, joiden kanssa Eddie ystävystyi.

”Selviydyimme yhdessä”, Jean Paul tiivistää. Hän asuu yhä kadulla, mut­ta on vilpittömästi mielissään Eddien elämän muutoksesta.

”Se tekee meidät kaikki iloisiksi.”

Yksi nuorukaisista istuu muovisella tuolilla silmät suljettuina päätään näy­teikkunaan nojaten. Kasvojen toinen puoli on kauttaaltaan rupinen. Hän on Eddien pahoinpidelty kaveri. Ka­dulla elävät ovat yhteiskunnan hylkiöi­tä. Heidän hakkaamisensa ei ole rikos.

”Minuakin kohdeltiin kuin pohja­sakkaa, epäiltiin aina varkaaksi”, to­teaa Eddie.

Alussa hän yritti saada ruokaa ja rahaa pelkästään kerjäämällä. Hän ansaitsi satunnaisilla töilläkin, pää­asiassa viemällä kodeista roskia.

Pian Eddie oppi myös varastamaan. Tuottoisimpia paikkoja olivat bussipy­säkit, missä hän saattoi siepata kyytiä odottavalta kännykän tai muuta hel­posti rahaksi muutettavaa.

”En ollut kovin hyvä taskuvaras.”

Poliisit saivat Eddien kiinni monta kertaa ja veivät säilöön välillä viikoksi, mutta joskus jopa pariksi kuukaudek­si. Vankilassa samassa sellissä saattoi olla viisikymmentä rikollista, joista suuri osa oli aikuisia.

Pahimmalta Eddiestä tuntuivat kui­tenkin jatkuva nälkä ja sairaudet, joi­hin kadulla elävät eivät saa lääkkeitä.

”Haavat tulehtuivat välillä pahasti­kin. Sairastin myös malariaa.”

Kun elämä tuntui liian epätoivoiselta, hän turrutti tunteensa alkoholilla, huumeilla tai liimaa haistelemalla. SUURI TARINA

Toisinaan Eddie onnistui vuokraa­man pyörän ja polki tapaamaan isoäi­tiään. Kertaakaan hän ei jäänyt yöksi tai harkinnut palaavansa kokonaan.

”Nyt he sanovat halunneensa minut takaisin, mutta se ei ole totta.”

Eddie ei ole isoäidilleen katkera.

”Vika ei ollut hänessä, vaan tädis­säni.”

Isoäiti kertoo sopineensa butarelai­sen ystäväperheen kanssa, että he et­sivät Eddien ja ottavat luokseen. Eddie asuikin siellä puolisen vuotta.

”Sitten perheen äiti päätti, ettei ha­luakaan minua kotiinsa.”

Eddien oli palattava kadulle.

Joulun ihme

Rikosylikomisario Thomas Elfgren tutki Suomessa asuneen ruandalais­pastorin osuutta vuoden 1994 kansan­murhaan vuosina 2007–2012. Työnsä vuoksi hän asui pitkiäkin aikoja Ruan­dassa ja päätyi adoptoimaan kuusi ruandalaista nuorta.

Toukokuussa 2010 Eddie oli asu­nut pääasiassa kadulla kolme vuotta, kun hän sattumalta kohtasi Thomas Elfgrenin, hänen poikansa Davidin ja mukana olleen tulkin.

”Eddie kulki ohitseni kahden ystä­vänsä kanssa, kun automme puhjen­nutta rengasta vaihdettiin”, muistelee Thomas Elfgren.

Poikien kodittomuus oli ilmeistä. Hän näki Eddiessä silti jotain muuta kuin likaisen ulkokuoren.

”Eddien hymy sulatti sydämeni. Sen vastakohtana hänen katseensa oli su­rullinen ja viesti satutetusta sielusta.”

Eddie oli kietonut kankaanpalan kipeän jalkansa ympärille, koska oli astunut naulaan. Hän uskoi likaisen rievun suojelevan madoilta, jotka voisivat luikerrella haavasta hänen elimistöönsä.

”Sittemmin lääkärintarkastuksessa ilmeni, että Eddiellä oli paitsi matoja, myös ameeboja ja runsaasti ihon alle pesiytyneitä kirppuja.”

Thomas Elfgren ja David nimittäin eivät kyenneet unohtamaan kohtaa­mista. Elfgren palasi etsimään Eddietä vajaata vuotta myöhemmin. Isoäidin luvalla hän vei pojan adoptoidun per­heensä luo Kigaliin.

”Kävimme poliisiasemallakin il­moittamassa aikeistamme. Poliisi puolestaan totesi, ettei Eddietä saa viedä kadulta.”

Se oli kerta, jolloin Thomas Elfgren uhmasi virkavaltaa. Ratkaisu oli kui­tenkin tilapäinen.

”Halusin löytää Eddielle jotain py­syvää, joka toimisi Suomeen paluuni jälkeenkin.”

Se osoittautui suuremmaksi haasteek­si kuin hän oli kuvitellut. Parin kuukau­den kokeilu osoitti, ettei Eddie ollut vie­läkään tervetullut asumaan isoäitinsä luokse. Kigalista löytynyt isä osoittautui alkoholistiksi ja hiv-positiiviseksi.

Jäljellä ei ollut vaihtoehtoja.

Thomas Elfgrenin oli määrä lentää Suomeen jouluaaton aattona 2011. Näytti todennäköiseltä, että Eddien oli palattava kadulle.

Sitten tapahtui ihme.

”Facebook-ystäväni Taru Kyyrä oli tulossa Ruandaan ja lupasi pitää Eddien luonaan vierailunsa ajan.”

Kolmen viikon lomansa aikana Taru Kyyrä löysi sisäoppilaitoksen, joka oli valmis avaamaan ovensa Eddielle. Hän tavoitti niin ikään riittävän mää­rän suomalaisia yksityishenkilöitä, jotka lupautuivat tukemaan Eddien elämää taloudellisesti.

”En olisi voinut olla sekuntiakaan rauhassa, jos Eddie olisi ollut kadul­la. Totuus kuitenkin on, että Eddielle löytyi paikka asua ja opiskella, mutta minä sain paljon enemmän”, miettii Taru Kyyrä.

Ehkä ihme siis onkin Eddie itse.

”Mihin ihastuin Eddiessä… mihin äiti rakastuu lapsessa? Kokonaisuuteen, niin hyvine kuin huonoine puolineen.”

Katulapsen elkeet

Sisäoppilaitosta ei ollut helppo löy­tää. Kadulta tullut lapsi oli useimpien opinahjojen mielestä liian suuri riski. Ainoana haasteeseen tarttui Kigalissa sijaitsevan Excella-koulun rehtori Va­lence Songa.

”Eddie oli lapsi, jonka kohtalo ei ollut hänen oma vikansa”, hän perustelee.

Alku ei ollut helppo.

”Eddiellä oli kaikki katulapsen el­keet. Hän käytti karmeaa kieltä, valeh­teli, tappeli, töni eikä osannut jakaa mitään toisten lasten kanssa. Tiesin kuitenkin, että hänen kaltaisensa poi­ka tarvitsee välittämistä, huolenpitoa, rakkautta ja kuria.”

Rehtori otti kurinpidon vastuulleen.

”Jouduin käyttämään keppiä, mut­ta en koskaan lyönyt Eddietä toisten nähden. Hän mukautui sääntöihin muutamassa kuukaudessa.”

Eddie oli käytännössä luku-, lasku-ja kirjoitustaidoton. Hän joutui aloit­tamaan opintonsa ala-asteen toisella luokalla, jossa muut olivat häntä viisi– kuusi vuotta nuorempia. Sekin aiheutti hankaluuksia. Kadulla itseään vanhem­pien seurassa eläneen Eddien oli vai­kea sopeutua jopa ikäistensä joukkoon.

Vielä haastavampaa Eddien oli tot­tua rutiineihin. Kadulla hän oli vapaa tekemään mitä halusi. Koulussa päi­vät oli ohjelmoitu aamusta iltaan. Aamiaista syödään seitsemältä, oppituntien jälkeen on aikaa harrastuksille, mutta nukkumaan mennään yhdeksältä.

Eddie ei silti kertaakaan harkin­nut karkaamista.

”Se olisi ollut tulevaisuuteni loppu.”

Sen sijaan hän sopeutui.

”Alussa kuulin opettajilta Ed­diestä vain valituksia, nykyään pel­kästään kiitoksia”, tiivistää Valence Songa.

Kannattaa toivoa

Sisäoppilaitoksessa on 800 oppilas­ta, joista 150 asuu koulun tiloissa. Eddie jakaa viiden muun pojan kans­sa huoneen, johon ei mahdu juuri muuta kuin kolme kerrossänkyä.

Hän on pojista ainoa, joka petaa vuo­teensa ja peseytyy kehottamatta. Ka­dulla asuttujen vuosien jälkeen puh-taus on Eddielle pyhä asia. Hän on myös tarkka ulkonäöstään ja rakastaa kenkiä.

Alun haparoinnin jälkeen hän on ymmärtänyt opiskelun merkityksen.

”Elämäni onnellisin hetki oli, kun pääsin opiskelemaan. Jos opin riittä­vän hyvin englantia, voin jonain päi­vänä jatkaa opintoja Suomessa.”

Tosin tällä hetkellä hän haaveilee enemmän urasta lentäjänä tai jal­kapalloammattilaisena Manchester Unitedin riveissä. Eddien idoli on nu­merolla kymmenen pelaava Wayne Rooney.

”Hän on hyökkääjä, kuten minäkin.”

Näkeekö Eddie koskaan unta kadul­la asumistaan vuosista?

”En, mutta toisinaan ajattelen sitä, kuinka erilaista elämäni on nyt.”

Yksinomaan painajaisena hän ei ka­dulla viettämiään vuosia muista.

”Parasta silloin oli se, että sain itse päättää, mitä teen.”

Mitä sanoisit, jota nyt kohtaisit seit­semänvuotiaan katulapsen?

”Et saa luovuttaa tai lakata toivo­masta. Ole vahva ja halukas lähte­mään heti, kun saat mahdollisuuden. Katu ei ole hyvä paikka asua.”

X