Kirjailija Eira Mollberg iloitsee asioista, jotka ovat monille päivänselviä: ”Köyhyys on antanut uutta luovuutta”
Uusi ihmisläheinen työ koulumaailmassa rikastuttaa kirjailija Eira Mollbergin elämää. Säännöllinen palkka tuntuu ruhtinaalliselta taloudellisen ahdingon jälkeen, ja epätoivo on vaihtunut iloon.
Kirjailija Eira Mollberg on eläkeiässä, mutta haluaa jatkaa työtä ihmisten parissa. Työ tekee lähimmäisenrakkauden todeksi. ”Ei voi vaatia muilta sitä, mitä ei itse tekisi.”
Kirjailija Eira Mollberg, 65, tuntee tänä syksynä olevansa tarpeellinen.
Hän työskentelee vaikeasti kehitysvammaisten lasten koulunkäyntiavustajana ja tuntee, että työ on kuin luotu häntä varten. Hänellä on kokemusta alalta 80-luvulta, jolloin parin viikon pesti venyi vuoden mittaiseksi.
Eira tuntee pääsevänsä helposti avustettaviensa lähelle. Hän puhuu katsepalkkiosta.
”Työssäni koen rikasta vuorovaikutusta, läsnäolon kokemus on vahva. Kehitysvammaiset kommunikoivat omalla sanattomalla kielellään.”
”Viihdyn käsittämättömän hyvin. Kuuden tunnin päivä huljuaa eräänlaisena zeninä”, hän kuvailee Facebook-päivityksessään.
Palkitseva ihmisläheinen työ, hyvä työyhteisö ja säännöllinen palkka tuntuvat Eirasta ruhtinaallisilta asioilta. Kun on ollut köyhä, osaa iloita asioista, jotka ovat monille päivänselviä.
Epätoivon vallassa
Viime kesänä Eira Mollberg istui eräänä kesälauantaina Malmin sairaalan poliklinikan päivystyksen odotushuoneessa.
Hän toivoi saavansa lähetteen psykiatriselle osastolle. Itsetuhoiset ajatukset olivat ottaneet hänessä vallan.
Syvällä mielensä sopukoissa hän tiesi olevansa lahjakas ja palkittu, korkeasti koulutettu monialainen taiteilija. Luova ja osaava ihminen, ahkera ja kekseliäs.
Tuolla hetkellä sairaalan päivystyksessä kaikki tuntui epätoivoiselta ja epäoikeudenmukaiselta. Miksi minä en kelpaa?
”Olin saanut kymmeniä hylkääviä apurahapäätöksiä. Samaan aikaan olin koko ajan hakenut töitä.”
Eira oli jo turtunut apurahahakemusten toistuviin hylkäyspäätöksiin. Sen sijaan työpaikan haussa ”ei kiitos” kirpaisi välillä kovasti.
Käsistään taitava ja kankaankutojan lyhyen koulutuksen saanut Eira oli ollut ainoa hakija kierrätyskeskuksen kutomon apuohjaajan palkkatukityöhön.
”Pääsin haastatteluun. Olin varma, että saisin paikan, koska olin siihen pätevä.”
Mutta myöhemmin ilmaantui toinenkin hakija, joka sai paikan.
Eira haki myös lukuisia henkilökohtaisen avustajan töitä. Niihin ei tullut edes Ei kiitos -vastauksia.
Epäoikeudenmukaisuuden tunne oli vahva, kun kulttuurikoordinaattorin toimi meni sivu suun. Siihen haettiin kulttuurin parissa pitkään toiminutta henkilöä, jolla olisi vireillä oman kirjan kirjoittaminen. Kuten Eiralla!
”Paikan sai minua 20 vuotta nuorempi mies. En ilmeisesti ole enää kuranttia tavaraa.”
Epätoivon hetkellä Eira kohtasi huippuammattilaisen. ”Lämminhenkinen sairaanhoitaja osasi kysyä oikeat kysymykset.” © Susa Junnola
Syrjäytyminen lähellä
Vuonna 2019 Eira oli julkaissut kirjan Villahousuhäpeä, jossa käsitellään muun muassa kirjailijan silloista päihdekierrettä. Kirja oli hyvin suosittu kirjastoissa, ja se dramatisoitiin näytelmäksi.
Silti kirjan myynti jäi vähäiseksi. Eiran mukaan teosta ei näkynyt kirjakauppojen myyntipöydillä.
”Olen vanha, enkä osaa brändätä itseäni.”
Eira eli askeettista elämää työmarkkina- ja asumistuen varassa. Kimppakämpän sähkölaskun hän kuittasi siivoamalla.
”Olin köyhä. Köyhistä köyhin.”
Köyhyys näyttäytyi eristyneisyyden tunteena. Käytännön tasolla se puolestaan tarkoitti ankaria valintatilanteita.
Kun silmälasit menivät rikki, täytyi opetella pärjäämään ilman. Vaatteet oli ostettava kierrätyksestä. Eniten kirpaisi se, ettei voinut hankkia lapsenlapsille kaikkea mitä olisi halunnut. Myös luopuminen kulttuurinautinnoista, kuten teatterista tai konserteista, synnytti tunteen syrjäytymisestä.
Eira Mollberg ei kuitenkaan luovuttanut. Hän oli jatkuvasti yhteydessä Kelaan ja TE-toimistoon. Hän täytti hakemuksia ja pyysi neuvoja. Oli aktiivinen.
Sitten vihdoin onnisti. Eira pääsi alkuvuodesta palkkatuettuun työhön vanhusten palvelutaloon ryhmäkodin keittiöapulaiseksi.
Työ oli fyysisesti rankkaa, ja alkuun hän söi särkylääkkeitä selkäkipujen takia. Hän tutustui vanhuksiin ja kiintyi heihin. Myös vanhukset tuntuivat pitävän kovasti Eirasta.
Eira oli ylpeä työstään.
”Pitkästä aikaa tunsin olevani tarpeellinen. Maisterinpaperit tai saavutetut maineteot eivät olleet mitään sen rinnalla. Olin sankariainesta.”
Eira oli tehnyt fyysisesti rankkaa työtä jo 17-vuotiaana, kun hän oli lähtenyt Englantiin töihin poikien sisäoppilaitokseen. Hän oli halunnut pois kodin ahdistavasta ilmapiiristä, sen kaoottisesta taiteilijaelämästä.
Eirasta oli ollut palkitsevaa kuulua työyhteisöön, vaikka työ oli fyysisesti rankkaa. Lisäksi työpäivät olivat kymmentuntisia ja työviikko oli kuusipäiväinen.
”Tunsin itseni vapaaksi. Ei tarvinnut kuin hoitaa hommat, ja se oli siinä.”
”Pitkästä aikaa tunsin olevani tarpeellinen. Maisterinpaperit tai saavutetut maineteot eivät olleet mitään sen rinnalla.”
Ratkaisevat kysymykset
Kun Eira Mollberg sai taannoin ensimmäisen palkkansa vanhusten palvelutalosta, hän meni ravintolaan syömään.
”Dippasin selleriä sinihomejuustokastikkeeseen ja onnittelin itseäni. Palkkarahoillani söin!”
Mutta työ palvelutalossa päättyi helmikuun lopussa alkaneeseen Ukrainan sotaan.
Eira oli jo pitkään valmistellut kirjaa, joka sivusi tolstoilaisuutta ja rauhanoppia. Kun Venäjä aloitti sodan, Eira halusi saada ajankohtaisen kirjansa pian valmiiksi. Hän irtisanoutui työstään ja alkoi viimeistellä kirjaansa, mutta jäi vaille kustannussopimusta.
”Olin taas tyhjän päällä.”
TE-toimistolle ja Kelalle Eira vakuutti, että hän kirjoitti kyllä, mutta ei päätyökseen, koska kustannussopimustakaan ei ollut.
”Olin koko ajan työmarkkinoiden käytettävissä”.
Huhtikuussa Eira täytti 65 vuotta, joten oli aika hakea kansaneläkettä. Sen saaminen viivästyi, syynä nuorena vietetyt työjaksot ulkomailla. Alkoi taas hermoja raastanut kaavakkeiden täyttäminen ja selvitysten tekeminen.
”Siinä ohessa sain Kelalta kirjeen. Siinä todettiin, että joudun maksamaan takaisin saamani työmarkkinatuen eli noin 22 000 euroa, koska olin toiminut kirjailijana.”
Kaikki tuntui epätoivoiselta, ja mielenterveys oli koetuksella. Käynti Malmin sairaalassa ei silti johtanut psykiatriselle osastolle, kuten Eira oli ajatellut.
”Lämminhenkinen sairaanhoitaja osasi kysyä oikeat kysymykset. Lähdin kotiin mukanani neljä rauhoittavaa tablettia.”
Eira haaveilee siitä, että jonain päivänä mielenterveysongelmista kärsivät saavat riittävästi tukea. © Susa Junnola
Ilo uudesta työstä
Vaikka köyhyys ei ole kadonnut mihinkään, Eiran elämä on nyt kuitenkin rikasta.
Eira näkee tilanteessaan hyviäkin puolia. Kaikki hänen kokemansa on väylä nähdä oman kuplan ulkopuolelle. Tällä hän viittaa muun muassa työhönsä teatterikriitikkona 90-luvulla.
”Köyhyys on antanut minulle uutta luovuutta. Kuvataidetta voisin tehdä vaikka koko ajan.”
Eiran mukaan maalausharrastus on kannatellut häntä vahvasti. Taulujaan hän kuvailee luonteeltaan naivistisiksi. Ne syntyvät sekatekniikalla ja kitschillä leikkimällä. Niiden taustalla kuplii ilo.
Kun Eira tänä syksynä saapui ensimmäisen työpäivän jälkeen kotiin rättiväsyneenä kaikesta uudesta, hän suorastaan levitoi onnentunteesta.
Tolstoin aatteet ja lähimmäisenrakkaus tulvivat mieleen. Tekeminen tekee teoriat ja aatteet todeksi, sana tulee lihaksi.
”Ei voi vaatia muilta sitä, mitä ei itse tekisi. Teoilla voi näyttää esimerkkiä.”
Eiralle on ollut ilonaihe huomata, kuinka hyvin Suomessa hoidetaan kehitysvammaisten asiat. Hänen suuri haaveensa on nähdä päivä, jolloin mielenterveysongelmista kärsivät saisivat riittävästi tukea. Hänen Heikki-veljensä sairasti skitsofreniaa, ja Eira lukee itsensä tietyllä tavalla mielenterveysongelmaiseksi.
”Kunpa Heikki – ja äitikin – olisi saanut hyvää hoitoa sairauteensa.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 11/22.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti