Kirjailija Satu Vasantolan romaani Kaikki kadonneet: Kahdeksanvuotiaan tarina kerrotaan kahdessa aikatasossa

Kirjailija ja toimittaja Satu Vasantola kertoo teoksestaan Kaikki kadonneet.

Kaikki kadonneet on toinen romaanisi. Usein sanotaan, että toisen romaanin kirjoittaminen on kirjailijalle hankalaa ja haasteellista. Tunnistatko tämän?

Itse asiassa minulle toisen romaanin kirjoittaminen oli helpompaa, ja tähän on montakin syytä. Yksi tärkeimmistä oli se, että Kaikki kadonneet -romaania varten sain apurahoja, joten pystyin ottamaan virkavapaata ja kirjoittamaan täyspäiväisesti.

Esikoisromaanini En palaa takaisin koskaan, luulen kirjoitin kokonaan työn ohessa. Työpäivän ja perheen kanssa vietetyn illan jälkeen pääsin kirjoittamaan vasta iltakymmeneltä, ja jatkoin viikonloppuisin. Se oli hidasta ja väsyttävää.

Toista kirjaa kirjoittaessa oli sekin etu, että tukenani oli kustannustoimittaja. Ensimmäisen kanssa olin yksin. En kertonut kuin aivan lähimmilleni, että kirjoitin romaania.

Romaanin päähenkilö on Annu, jonka lapsuus on turvaton, hurja ja jopa järkyttävä: äiti katoaa, isä joutuu vankilaan ja pikkusisarkin häviää. Hän kuitenkin selviää hyvin, ja hänestä tulee lääkäri. Miten Annu pääsee yli kaikesta kokemastaan?

Vaikka Annulle tapahtuu kaikenlaista ja aikamoisella rytinällä, hänen varhaislapsuutensa on hyvä ja turvallinen, se takaa hänelle hyvät lähtökohdat elämään. Lisäksi hän on älykäs ja vahva tyttö. Ajattelen, että Annua auttaa myös uteliaisuus elämän suhteen.

Annun tarina kerrotaan kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä ja lapsuudessa. Tarinan edetessä käy ilmi, että hänen muistonsa ja käsitys elämästään ovat virheellisiä. Mitä sanoisit muistojen luotettavuudesta?

Tämä on minusta äärettömän kiinnostava aihe. Ihmisen muisti ei ole luotettava. Mitä enemmän jotain asiaa muistelee, sen enemmän muisto muokkaantuu, mukaan tulee aina vähän uudenlaista väriä.

Annu on vain kahdeksanvuotias, kun nämä asiat tapahtuvat hänelle, ja vuosien varrella hän lisää niihin oman tulkintansa. Lopulta selviääkin, että hän on elänyt tietyssä määrin valheessa.

En ole ihan varma, onko tämä kovin harvinaista. Olen paljon miettinyt omaa isääni, joka on ollut koko minun elämäni ajan hyvin sairas ja lisäksi pelottava ja helposti ärtyvä ihminen. Kun olen katsonut hänestä vanhoja valokuvia, olen huomannut, että kuvassa on rento ja vapautuneesti naurava ihminen, sellainen, jota en ole koskaan tavannut. Olen alkanut miettiä, onko minulla ikäviä kokemuksia niin paljon, että olen värjännyt hänen persoonansa niiden mukaan.

Satu Vasantola on kirjoittanut molemmat romaaninsa kolmeen kertaan. ”Ensimmäisessä vaiheessa syntyvät henkilöhahmot, tarina vähitellen toisessa vaiheessa. Tarinoitten loput ovat tulleet hiukan kuin ilmestyksinä.”

Romaanissa on paljon naisia, joiden elämä on jotenkin vinksallaan, he ovat jollain tapaa vaurioituneet. Miksi?

Näillä kaikilla naisilla on salaisuus, joka vaikuttaa heidän elämäänsä. Sellaiset elämät ja ihmiset, ristiriidat ja rujoudet ovat minusta äärettömän kiinnostavia. Luulen, että kun vähän raaputtaa, aika monessa meistä on jotain rujoa, joka ei ihan selity meille itsellekään. Ihminen voi pärjätä, olla täysillä mukana elämässä, ehkä jopa onnellinenkin, ja silti taustalla on asioita, jotka kalvavat.

Halusin romaanin kuin ohimennen kertovan myös siitä, miten naisen elämä on mennyt kohti valoa. Esimerkiksi Annun tyttären elämä on paljon itsenäisempää, eikä hänellä liity seksuaalisuuteen samanlaista häpeää tai pelkoa kuin Annulla.

Kiität loppusanoissa H:ta, joka kertoi sinulle mummonsa tarinan. Pohjaako romaani hänen tarinaansa?

Tapasin H:n, nyt jo eläkkeellä olevan sairaanhoitajan, joka kertoi minulle mummonsa huikean tarinan, mutta romaanini oli silloin jo pitkällä. Romaani ei siis ole H:n mummon tarina, mutta nappasin mukaan siitä osia.

”Kirjoittamalla yritän mennä kohti asioita, joita haluan oppia ymmärtämään.”

H:n mummo, kuten Annun isä, teki laittomia abortteja ja joutui niistä vankilaan. Kaivoin esiin hänen poliisitutkintapöytäkirjansa ja saamansa tuomiot, joista muokkasin Annun isän tuomion. Sieltä sain myös tietoa menetelmistä, joilla puoskari toimi.

Olet Helsingin Sanomien toimittaja. Kuinka jaksat innostua kirjoittamisesta myös vapaa-ajallasi?

Olen pikkutytöstä asti rakastanut kirjoittamista, se on keino jäsentää maailmaa ja omia ajatuksia. Kirjoittamalla yritän mennä kohti asioita, joita haluan oppia ymmärtämään. Fiktion kirjoittaminen on erilaista kuin toimittajana kirjoittaminen. Fiktion kirjoittaminen on vapaampaa, ja siinä on mukana semmoista leikkiä.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 11/20.

Lue myös: Palkittu kirjailija Arttu Tuominen kyllästyi nettiräyhääjiin – Hyvitys-dekkarissaan ottaa kantaa vihapuheeseen ja ääriliikkeiden nousuun: ”Netistä puuttuu järjen ääni”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti