Äidin alkoholismi ja väkivalta varjostivat kirjailija Taija Tuomisen lapsuutta – ”Kirjoitin pahat kokemukset ulos”
Yksi turvallinen ihminen ja kirjoittaminen auttoivat Taija Tuomista selviytymään väkivaltaisesta lapsuudesta. Hänen uskonsa hyvään ei missään vaiheessa hiipunut.
Hämeenlinnassa asuvan Taija Tuomisen perhettä ovat ystävät, miesystävä ja tietysti kirjat. © Sara Pihlaja
Kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen, 60, kasvoi rappioituneella maatilalla. Siellä hänen lapsuuttaan hallitsi väkivaltainen, tyrannimainen ja alkoholisoitunut äiti.
Kaikesta huolimatta Taija janosi äitinsä hyväksyntää. Hän kuvailee olleensa käenpoika, joka irtautui turhan myöhään. Läheltä piti, ettei Taija kasvanut äitinsä kaltaiseksi.
Miksi niin ei käynyt? Miten ihmeessä hän selviytyi?
”Uskoin lapsesta asti, että jossakin on olemassa kauniimpi maailma. Tiesin, että minun pitää päästä kotoa pois.”
Taijalle toivat lohtua tilan eläimet ja luonto sekä kirjoittaminen ja lukeminen. Kirjat olivat hänen ikkunansa toiseen maailmaan.
Taija naurahtaa, että kahdeksanvuotiaana hän keksi kirjallisuusterapian, kun hän vanhempiensa rajun riidan jälkeen kirjoitti pakettipaperille ensimmäisen runonsa. Se loppui sanoihin: ”Kai luulivat elämän olevan pumpulia. Ei, ei, se on murheiden tie.”
Opettaja näki
Taija oli 23-vuotias, kun hän aloitti opinnot iltalukiossa. Siellä tapahtui jotakin, joka mullisti hänen elämänsä. Hän sai äidinkielenopettajakseen kirjailija Hilja Mörsärin. Hilja näki yksinäisen, hieman tuuliajolla olevan nuoren naisen pinnan alle ja tunnisti myös tämän kirjallisen lahjakkuuden.
Hilja luki Taijan tekstejä, antoi palautetta, lainasi kirjoja. He ystävystyivät, ja Hilja kutsui Taijan kotiinsa. Teekupin äärellä Taija kertoi Hiljalle avoimesti menneisyydestään.
Lapsettomasta Hiljasta tuli Taijan henkinen äiti, jolta hän sai hyväksyntää, lämpöä ja ymmärrystä. Kun Hilja viitisen vuotta sitten kuoli, Taijasta tuntui kuin hän olisi menettänyt äitinsä.
”Yhden ihmisen kohtaaminen voi olla käännekohta elämässä. Aloin uskoa itseeni, tulin rohkeammaksi ja tajusin, että minustakin on johonkin. Sitä ennen en ollut oikein saanut otetta elämästäni.”
Hiljan tuella Taija oppi kanavoimaan luovuuttaan, irrottautumaan menneisyydestään ja rakentamaan omaa elämäänsä. Hiljan kannustamana Taija lähti opiskelemaan luovaa kirjoittamista Oriveden opistoon, minkä jälkeen hän jatkoi kirjallisuuden opintoja Tampereen yliopistossa.
Äidin piinaamasta tytöstä kasvoi kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, joka ympäröi itsensä hyvillä ystävillä. Heistä tuli hänen perheensä.
”Minut pelasti kirjoittaminen”
Traumaattisista kokemuksista huolimatta Taija ei ole koskaan tuntenut tarvetta hakeutua psykoterapiaan. Hän miettii, että joitakin terapia voi auttaa, mutta häntä varten se ei ole.
”Minut pelasti kirjoittaminen. Käsittelin surun ja vihan kirjoissani, omaelämäkerrallisissa Tiikerihaissa ja Kuningaskobrassa. Kirjoitin pahat kokemukset ulos itsestäni ja vahvistuin rivi riviltä.”
Taija miettii, että vaikka menneisyyttä ei voi muuttaa, voi päättää, mitä sillä tekee.
”Lapsuudenkokemukset eivät automaattisesti määrää, millainen elämästä muodostuu. Meillä on vapaa tahto, ja voimme itse valita tiemme. Vastoinkäymisistä voi selviytyä. Toki ymmärrän, että kaikki eivät pysty siihen.”
Taijankin elämä olisi voinut lähteä aivan toiseen suuntaan. Häntä on kannatellut sisäinen vahvuus ja usko hyvään. Hän siteeraa lempisanontaansa: Kun annat toiselle ruusun, sen tuoksu tarttuu käsiisi.
Äidin kuolema vapautti
Taijan äiti kuoli viime kesänä. Taija ei ollut ollut äitinsä kanssa tekemisissä sen jälkeen, kun hän vuonna 2004 teki tästä rikosilmoituksen. Äiti sai tuomion muun muassa hautarauhan rikkomisesta ja laittomasta uhkauksesta.
”Hautasin äidin yksin, sillä olin ainut lapsi. Kun laitoin liinan hänen kasvoilleen, näin arkussa pienen, laihan ja vieraan ihmisen.”
Äidin kuolema oli Taijasta samaan aikaan sekä surullista että vapauttavaa. Yksi aikakausi oli tullut päätökseensä.
Synkkä perhemalli on vaikuttanut niin, että Taija ei ole koskaan halunnut omaa ydinperhettä ja lapsia. Itsenäisyys, taloudellinen riippumattomuus sekä vapaus mennä ja tulla ovat hänelle onnellisen elämän ehto. Hän on ollut parisuhteessa saman miehen kanssa jo 30 vuotta, mutta molemmat asuvat omissa kodeissaan.
”Olen joskus miettinyt, että jostain syystä minun piti kokea se vaikea lapsuus – ja ehkä oppia siitä jotakin. Nykyään miellän sen kummallisena näytelmänä, josta onnistuin hyppäämään pois. Se on minulle kuin sumuista keskiaikaa.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 2/2023.
Äidinkielenopettajan empatia ja ymmärrys olivat tärkeä alkusysäys. Taijasta kasvoi kirjailija ja kirjoittamisen opettajana. © Sara Pihlaja
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti