Kirkastaako kriisi elämänarvoja? Ekopappi Pauliina Kainulainen: ”Länsimaisen ajattelun sokea piste on, että kaikkea on törsättäväksi asti”

Ekoteologi Pauliina Kainulainen huomauttaa, että poikkeusoloissakin voi etsiä kulmakiviä, iloa ja toivoa, ja miettiä, mikä elämässä on todella tärkeää.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Pauliina Kainulainen tietää, että poikkeusoloissa eläminen on haastavaa, mutta kriisi voi hänen mukaansa myös osoittaa, mikä elämässä on todella tärkeää.

Ekoteologi Pauliina Kainulainen huomauttaa, että poikkeusoloissakin voi etsiä kulmakiviä, iloa ja toivoa, ja miettiä, mikä elämässä on todella tärkeää.
(Päivitetty: )
Teksti: Outi Salovaara

Vuonna 1993 lakkautetussa Ihamaniemen kansakoulussa Enonkoskella, Koloveden kansallispuiston vieressä, on Suomen ainoa luterilainen luostariyhteisö. Täälläkin korona-arki on läsnä ja viruskriisin tuomaa aikaa pohtii luostariyhteisön pappi, ekoteologi Pauliina Kainulainen.

Eteläsavolaista maisemaa kirjovat kuoppaiset tiet, havumetsät, jyrkät mäet ja kalliot ja pirstaleinen Saimaa heiveröisine jääpeitteineen. Vanhan kuusikujan päässä pilkottaa keisarillisen senaatin päätöksellä vuonna 1907 rakennettu kansakoulu. Vieressä pellolla lepää joutsenpari.

Ainuttakaan ihmisen aiheuttamaa ääntä ei kuulu. On vain hentoa tuulen huminaa ja joutsenien satunnaisia äännähdyksiä.

Koronavirus herättää samanlaista pelkoa kuin uhka ilmastonmuutoksen aiheuttamasta ekokatastrofista. Miten ihminen voi säilyttää sisäisen rauhansa, kun maailma muuttuu hallitsemattomasti?

”Kristillisyydellä on paljon annettavaa siihen, miten tunnistaa pelot, huoli ja turvattomuus, miten päästää irti pelon tunteesta ja miten säilyttää toimintakyky ja yhteys omaan mielikuvitukseensa”, sanoo Pauliina Kainulainen.

Asiat on hyvä laittaa mittasuhteisiin. Kainulaisen vanhempien ja isovanhempien elämän mullistivat ja järkyttivät sodat.

”Nyt ihmisiä ei kuitenkaan pakoteta silpomaan ja tappamaan toisiaan. Lisäksi Suomi on huoltovarmuudeltaan varsin hyvä, ehkä osittain käymiemme sotien vuoksi.”

Sosiaalisen median informaatiotulva voi lisätä kriisin tuomaa ahdistusta.

”Olen minimaalisesti sosiaalisessa mediassa, koska se häiritsee sisäistä tasapainoani. En ole myöskään suostunut ottamaan älypuhelinta. Olen silti pärjännyt ihan hyvin”, Pauliina Kainulainen kertoo.

Perusopit luonnosta

Lapsena Pohjois-Savon Tervossa Kainulaisen maailmaa hallitsi luonto. Metsät ja järvet opettivat luonnon pyhyyttä ja rajoja, vuoden kierron ja suhteellisuudentajua.

Nuorena Pauliina Kainulainen ajatteli lukea metsätieteitä, mutta sitten ala alkoi epäilyttää. Yksi silmät avanneista kokemuksista oli hänen 19-vuotiaana interrail-matkalla tekemä viikon vierailu kristilliseen ranskalaiseen Taizé-luostariin.

Kainulainen tapasi siellä Roger Schützin eli veli Rogerin, joka oli perustanut yhteisön 1940 sovinnon, hyvyyden ja yksinkertaisuuden periaatteille.

Metsätieteiden sijaan Kainulainen lähti yliopistoon opiskelemaan ihmisläheisempää teologiaa. Naispappeus sallittiin Suomessa 1988, ja valmistumisensa jälkeen Kainulainen sai pappisvihkimyksen 1995. Myöhemmin hänen työhistoriassaan ovat vuorotelleet papin, tutkijan ja tietokirjailijan ammatit.

Enonkosken vuonna 1994 perustetun luostariyhteisön retriittipappina ja ainoana palkattuna työntekijänä Kainulainen aloitti 2018. Kolmivuotinen kausi päättyy tämän vuoden lopulla.

Kainulaisen vakituinen koti on reilun sadan kilometrin päässä Enonkoskelta, Pohjois-Karjalan Kontiolahdella.

Etenkin talvisin hän tekee paljon etätyötä, sillä luostariyhteisön toiminta painottuu kesään ja syksyyn.

Retriitit päätyö

Luostariyhteisön toimintaa johtaa tukiyhdistys, mutta luterilainen kirkko maksaa luostaripapin palkan. Muutoin yhteisö rahoittaa toimintansa jäsenmaksuilla, kolehdeilla, käsityömyynnillä sekä kurssi- ja majoitustoiminnalla.

”Yksi yhteisön ydintehtäviä on hiljaisuuden retriittien järjestäminen”, sanoo Pauliina Kainulainen.

Retriittejä on vuosittain puolen kymmentä pääasiassa syksyisin. Hiljaisuus kestää perjantai-illasta sunnuntai-iltapäivään, ja sen katkaisevat vain rukoushetket ja hiljainen musiikki päiviä rytmittävien yhteisten ruokailujen aikana.

Koronavirus väljensi Kainulaisen kalenteria, mutta normaalioloissa työtä riittää esimerkiksi retriittien, jumalanpalvelusten ja muiden tapahtumien järjestämisessä, tiedottamisessa ja talousasioissa.

Työhön sisältyy ristiriita: luostari on hiljentymisen paikka, mutta luostarin papilla voi olla kiire.

”En tunne kaikkea sälää omakseni”, Pauliina Kainulainen tunnustaa.

”Olen kuitenkin voinut täällä voinut puhua ihmisten kanssa syvästä hengellisyydestä ja rukouksesta ja elää niitä yhdessä todeksi.”

Ainakaan toistaiseksi Enonkoskella ei ole ainuttakaan nunnaa tai munkkia.

”Yhteisön alkuvaiheessa yksi ihminen sitoutui pitkäksi aikaa. Hänen jälkeensä vakinaisia asukkaita ei ole ollut, vaikka jotkut ovat vakavasti harkinneet asiaa. On vaativaa sitoutua luostarielämään.”

Metsien puolesta

Luostariyhteisön seinällä on kirjailija-runoilijan ja virsien sanoittajan Anna-Maija Raittilan (1928–2012) kuva. Raittila oli yksi luostariyhteisön perustajista.

”Anna-Maija vaikutti paljon ymmärrykseeni siitä, miten kristillinen usko voi olla luonnonläheistä”, sanoo Pauliina Kainulainen.

Myös Pentti Linkolan tuskaiset ajatukset metsien ja luonnon tuhoamisesta ovat vaikuttaneet Kainulaiseen merkittävästi, vaikka hän ei kaikkia Linkolan ajatuksia allekirjoitakaan.

Ekoteologina Pauliina Kainulainen on puhunut ja kirjoittanut paljon ylikulutuksesta, ympäristön kestokyvystä ja luonnon kunnioittamisen puolesta. Hän esimerkiksi toivoo, että seurakuntien metsät pelastuisivat tehometsätalouden avohakkuilta.

”Puhun jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen puolesta, mutta valitettavasti tuloksia ei juuri vielä näy. Yksi syy voi olla, että metsät ovat köyhien seurakuntien ainoa omaisuus. Tarvittaisiin kirkon sisäistä tulojen tasausta.”

Pauliina Kainulainen sanoo, että menetyksissä voi piillä myös uuden alku.

Pauliina Kainulainen sanoo, että menetyksissä voi piillä myös uuden alku. Anna-Katri Hänninen

Kansalaisaktivismia

Pauliina Kainulainen on myös kansalaisaktivisti, joka oli 2009 mukana perustamassa Pohjois-Karjalasta alkunsa saanutta Kohtuus vaarassa -liikettä.

Rekisteröitymätön liike ajaa tuotannon ja kulutuksen vähentämistä ja hakee hyvinvointia ikuiseen kasvuun perustuvan talouden ulkopuolelta. Liike muistuttaa esimerkiksi siitä, että suomalaisten kulutustottumuksilla ihmiskunta tarvitsisi 3,4 maapalloa, jotta luonnonvarat riittäisivät kaikille.

”Kohtuus vaarassa -liike alkoi paikallisena, kun hyvin erilaiset ihmiset kerääntyivät vastustamaan uraanikaivosta. Siitä minulla ja muutamalla muulla ihmisellä heräsi ajatus ylikuluttamiseen perustuvan elämäntavan vastaisesta toiminnasta”, Kainulainen sanoo.

Hän arvioi, että ylikuluttaminen kuvastaa nykyihmisen pelkoja ja turvattomuutta ja ihmisten etääntymistä perinteisestä vaatimattomuuden ja kohtuullisuuden kulttuurista.

Hikiloikka, ei digiloikka

Koronakriisi on todistanut ihmisten tiukan paikan tullen kykenevän radikaaleihin toimiin.

”Länsimaisen ajattelun sokea piste on, että kaikkea on törsättäväksi asti, että ihminen voi rikastua rajattomasti ja että kaiken voi saada. On toivoa herättävää, että jos on tahtoa, ihmiskunta voi rajoittaa itseään”, Pauliina Kainulainen sanoo.

Hän pitää digiloikan sijaan lanseeratusta humoristisesta hikiloikka-termistä. Hikiloikalla ihminen peruuttaa omavaraistalouden suuntaan, aikaan ennen kuin planeetan luonnonvarojen ylikulutus alkoi, ja jolloin ihminen saastuttamatta ja ruumiillista työtä tekemällä esimerkiksi hankki itselleen ravintoa.

Kainulaisella on ystäviä, jotka elävät omavaraistaloudessa. Ihmisen perustarpeisiin keskittyvä elämäntapa on sopusoinnussa luostarielämän kanssa.

”Luostareissa on perinteisesti noudatettu periaatetta rukoile ja tee työtä. Yritän itse opiskella omavaraistaitoja kuten perunanviljelyä ja verkkokalastusta, vaikka olenkin siinä vasta alussa.”

Koronasta lepohetki

Suomalaiset valmistautuvat pääsiäiseen koronaviruksen eristäminä. Pauliina Kainulainen sanoo, että poikkeusolot voi käyttää myös hiljentymiseen ja hengelliseen pohdiskeluun.

Kriisi voi kirkastaa ihmiselle uudella tavalla elämänarvoja ja osoittaa, mikä elämässä on todella tärkeää ja tavoittelemisen arvoista. Pandemia voi esimerkiksi saada uralla etenemisen ja materiaalisen menestyksen näyttäytymään toisarvoisina.

Poikkeusoloissakin voi etsiä pääsiäisen kulmakiviä, iloa ja toivoa.

”Suurin osa lentokoneista on maassa, ja luonto saa hengähdystauon. Toivon tietysti talouden elpyvän, mutta niin, että ylilyönnit jäävät pois. Se, mikä näyttää menetykseltä, voi olla uuden alku. Ylösnousemus voi tarkoittaa sitäkin.”

Lue myös: Anna-Mari Kaskinen: Mummin kuolema pelotti etukäteen, mutta opettikin jotain suurta

Lue myös: Tunnetun pappissuvun vesa Laura Malmivaara saarnaa kirkossa: ”Omista ajatuksista puhuminen jännittää”

X