Kiusaajat hakkasivat kilpakävelijä Aleksi Ojalan nuorena: ”Mitä olisin voinut tehdä – antaa kiusaajien voittaa?””

Aleksi Ojala voitti 15-vuotiaana SM-kultaa kylkiluut murtuneina. Nyt hän edustaa Suomea Berliinin EM-kilpailuissa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Aleksilla on oma yksiö vanhempiensa omakotitalon vintillä. Hyllyt ovat väärällään sota- ja fantasiakirjoja, ja haaveissa siintävät historian opinnot yliopistossa.

Aleksi Ojala voitti 15-vuotiaana SM-kultaa kylkiluut murtuneina. Nyt hän edustaa Suomea Berliinin EM-kilpailuissa.
(Päivitetty: )
Teksti: Sanna-Kaisa Hongisto

Pitkäperjantaina 30. maaliskuuta 2018 kilpakävelijä Aleksi Ojalan, 25, puhelin piippasi tiuhaan. Viestejä tuli kaikkiaan yli 400.

Yle oli samana päivänä julkaissut hänestä jutun, jolla oli pitkä ja raflaava nettiotsikko: Koulukiusattu, hakattu ja hyljeksitty poika käveli pakoon kauhujaan – urheilusta löytyi pakotie, joka on vienyt jo olympialaisiin asti: ”Päätin, että minusta tulee vielä jotain”

Aleksin puhelimeen tulvi tsemppausta ja myötätuntoa, mutta viestit sisälsivät myös järkyttäviä kokemuksia kouluväkivallasta. Nuori urheilija ei ole toistaiseksi jaksanut vastata kaikkiin viesteihin.

”Osa tarinoista oli aika karuja, hyvin samankaltaisia kuin omani”, Aleksi kertoo kotonaan Urjalassa kahvipöydän ääressä.

”Valitettavasti kaikissa ei ollut hyvää loppua. Jotkut vanhemmat kertoivat lapsensa tehneen lopulta sen viimeisen päätöksen. Eniten harmittaa se, että kiusaaminen ylipäätään pääsee siihen pisteeseen.”

Menestyneen kilpakävelijän kasvoilta näkyy murhe ja myötätunto. Hän tietää kokemuksesta, että kun lapsena ja nuorena joutuu jatkuvasti väkivallan kohteeksi, elämää on vaikea jaksaa. Tarvitaan ainakin järeä selviytymiskeino. Aleksilla se on ollut urheilu.

Aleksi ei tiedä, millä tavoin hakkaaminen ja haukkuminen saataisiin kouluyhteisöissä loppumaan.

”Voin vaikuttaa ainoastaan kertomalla oman tarinani.”

Sisulla kilpakävelijäksi

Aleksi kertoo tarinaansa kotonaan, pitkän ja mutkittelevan metsätien päässä sijaitsevassa omakotitalossa. Hän asuu siellä vanhempiensa kanssa. Paikalla keittiössä on myös äiti Sari Ojala, joka kattaa pöytään kääretorttua ja jäätelöä.

Noin kymmenvuotiaana Aleksi aloitti urheiluharrastuksen jalkapalloilusta ja jääkiekkoilusta, mutta huomasi pian, etteivät joukkuelajit ole hänen juttunsa.

”Tykkäsin enemmän siitä, että sain olla omassa rauhassa.”

Rauhaa hän toivoi etenkin kiusaajilta, jotka piinasivat niin koulussa kuin vapaa-ajallakin. Kiusaaminen oli alkanut jo alaluokilla, eikä Aleksi oikein muista, mistä.

Teini-iän kynnyksellä Aleksi keskittyi pitkänmatkan juoksuun, kunnes yleisurheilukoulun valmentaja usutti kokeilemaan kilpakävelyä. Ensimmäinen 2 000 metrin kisa päättyi huonosti: Aleksi hylättiin viimeisellä suoralla.

Heti kilpailun jälkeen hän vannoi, ettei kävelisi kilpaa enää ikinä. Jo kotimatkalla Aleksi kuitenkin uhosi isälleen Mikalle treenaavansa niin kovaa, että päihittäisi ensi vuonna kaikki. Ja niin tapahtui.

Aleksin mielestä menestyksen salaisuus piilee sinnikkäässä harjoittelemisessa.

”Olen pähkähullu reenaaja. Minulla ei ole muita lahjakkuuksia kuin se, että nautin reenaamisesta tosi paljon”, hän sanoo ja hymyilee tarttuvasti.

Kiusaajille kilpakävely oli punainen vaate. Oli helppo pilkata poikaa, joka käveli ympäri pikkupitäjää lantiota keinuttaen.

Urjalan Urheilijoita edustava Aleksi Ojala harjoittelee kilpakävelyä kotikulmillaan. ”50 kilometrillä ei katsota, kuka on nopein vaan kuka kestää”, hän sanoo. © Rami Marjamäki/Otavamedia

Kiusaajien kuuluisi lähteä

Tänä keväänä Aleksin kiusaamiskokemuksista kertoivat Ylen lisäksi Ilta-Sanomat ja Iltalehti. Mediahuomion seurauksena Aleksin vanhemmat kävivät keskustelemassa Urjalan sivistystoimenjohtajan kanssa menneistä tapahtumista. Aleksin äiti kertoo painottaneensa, ettei perhe syytä tapahtuneesta opettajia.

Aleksin kouluaikoina vanhemmat jopa pyysivät opettajilta, ettei kiusaamiseen puututa koulussa. Syynä oli se, että puuttumisen seurauksena Aleksin pahoinpitelyt esimerkiksi välitunneilla raaistuivat.

Aleksi on kiitollinen etenkin liikunnanopettajalleen, joka päästi hänet usein yksin kävelylle. Näin hän sai edes hetken omaa rauhaa.

Sari Ojalan mukaan perhe ei koskaan pitänyt vaihtoehtona sitä, että Aleksi vaihtaisi koulua.

Nykyisiä ja tulevia kiusaamistapauksia varten äidin viesti on selkeä: kiusaajien kuuluisi lähteä, ei kiusatun.

Aleksin kouluaikoina kaikki pysyivät samoissa ympyröissä, ja Aleksin piina jatkui peruskoulun loppuun saakka.

Osa kiusaajista ja heidän vanhemmistaan asuu yhä Urjalassa.

”Elämme omaa elämäämme ja he omaansa. Asialliset hommat hoidetaan, mutta en välttämättä hakeudu heidän seuraansa”, Sari kertoo.

Aleksin äiti Sari Ojala ei toivo, että kiusaajat pyytäisivät anteeksi julkisuuden paineen takia. Aito anteeksipyyntö olisi tervetullut. © Rami Marjamäki/Otavamedia

Ainut terapia

Peruskoulu ja samalla kiusaamispiina päättyivät kymmenen vuotta sitten. Aleksi on selviytynyt ja päässyt elämässään pitkälle: olympialaisiin ja kaksiin MM-kisoihin.

Huippu-urheilijana hän pääsee paitsi treenaamaan rakastamaansa lajia, myös matkustamaan ympäri maailmaa harjoitusleireille ja kisoihin.

Tie on vienyt esimerkiksi Italiaan, Kiinaan, Brasiliaan ja Etelä-Afrikkaan. Aleksilla on useita yrityssponsoreita, jotka mahdollistavat urheilun.

”Eiköhän tästä olla voittajina selvitty”, Sari-äiti muotoilee.

Vanhempien ja opettajien lisäksi kiusaamisesta tiesi aikoinaan myös Aleksin valmentaja, entinen huippukävelijä Reima Salonen. Aleksin mukaan Reima opetti, että urheilu voi olla väylä pahan olon purkamiseen. Tuohon pelastukseen nuori urheilija tarttui kaikin voimin.

”Huonona päivänä saatan edelleen tehdä lenkin pikkuisen nopeammin tai rajummin kuin valmentajat toivovat”, Aleksi kertoo hieman syyllisyydentuntoisena.

”Aina ei saisi mennä niin täysillä, mutta se on minun tapani ja pelastukseni.”

Aleksi ei ole hakenut kiusaamiskokemuksiinsa psykoterapiaa tai muuta hoitoa. Ainoa terapeutti on ollut urheilu.

Viidennen luokan luokkakuvassa Aleksilla on silmä mustana. Sillä kertaa kiusaajat olivat lyöneet keskivartalon sijasta kasvoihin. © Aleksi Ojalan kotialbumi

Loputonta treeniä

Kun Reima Salonen joutui noin vuosi sitten jättämään valmennustyöt yhdeksän vuoden yhteistyön jälkeen, Aleksia alkoivat valmentaa Jani Lehtinen, Antti Kempas ja Juha Kinnunen – Aleksin sanoin ”kolme viisasta miestä”.

Uudet valmentajat määräsivät, että Aleksilla piti olla vapaapäiviä. Ensin Aleksi vastusti.

”Ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen minulla oli lepopäivä.”

Nykyisin Aleksilla on yksi lepopäivä esimerkiksi parin kuukauden välein. Päivittäin hän kävelee 10–40 kilometrin lenkin. Lisäksi hän harjoittelee lihaskuntoa ja huoltaa lihaksia pitkillä vaelluslenkeillä.

Mitä mies mahtaa miettiä loputtomilla kävelyillään?

Ei ainakaan kiusaamista. Sitä ei voi ajatella joka päivä, eikä onneksi enää tarvitsekaan, kun kiusaajat eivät väijy lenkkipolun varrella.

Kouluaikoina isän piti lähteä mukaan juottopojaksi, jotta Aleksin ei tarvitsisi lenkkeillessään pelätä lyöntejä ja potkuja.

”Oma itse on parasta lenkkiseuraa. Ehkä keskustelen itseni kanssa paljonkin, mutta en vain huomaa sitä”, Aleksi pohtii.

Kuulokkeista soi usein Iron Maiden. Metallimusiikista saa askeliin hyvän rytmin.

Jaksamisen äärirajoilla

Aleksin päämatka, 50 kilometrin kilpakävely, sopii ihmiselle, joka on tottunut kestämään sietämätöntä kipua.

Kyse on paljon rankemmasta suorituksesta kuin esimerkiksi 42 kilometrin maratonjuoksu, koska kilpakävelyssä toisen jalan on sääntöjen mukaan aina osuttava maahan. Silloin lihas ei ehdi rentoutua missään vaiheessa liikettä.

Laji on siitä jännittävä, että kymmentä viimeistä kilometriä ei oikein voi harjoitella. Se taitetaan kilpailuissa särkevin jaloin ja sumuisin päin. Suorituksesta toipuminen kestää noin kuukauden.

”Viimeinen kymppi on puhtaasti henkistä: paljonko kipua pystyt sietämään.”

Vaikka 50 kilometriä on Aleksin päämatka, hän on kävellyt sen maaliin vain kolmesti elämässään. Seitsemän kertaa hän on ollut lähtöviivalla.

Pekingin MM-kisoissa 2015 hän pyörtyi, ja Rion olympialaisissa vuonna 2016 hänet diskattiin kävelytekniikan vuoksi.

Oksentaminen kisan aikana on yleistä. Tähän mennessä Aleksin paras suoritus on Lontoon vuoden 2017 MM-kisojen 14. sija. Matkalla hän oksensi mutta pääsi maaliin.

Elokuisista Berliinin EM-kisoista hän tavoittelee pistesijaa eli sijoitusta kahdeksan parhaan joukossa. Pitkän aikavälin tavoite uralla on tietysti olympiakulta.

Voittoon vaikka väkisin

Kun kahvipöydän ääressä on naurettu paljon, käyty läpi kaverisuhteet, lempikirjat, hulvattomimmat harjoitusleirimuistot ja rakkaus kotipaikkakuntaan Urjalaan, Aleksi kertoo jotain, mitä on vaikea edes käsittää.

Kun hän oli 15-vuotias, kiusaajat saivat tietää, että seuraavana päivänä hän kilpailisi Raisiossa Suomen mestaruudesta. Kiusaajat pahoinpitelivät Aleksin niin, että häneltä murtui kylkiluita.

Aleksi salasi vammansa – ja voitti seuraavana päivänä ensimmäisen SM-kultansa.

”Ei periksi tule antaa. Mitä olisin voinut tehdä – jättää kisaamatta ja antaa kiusaajien voittaa?”

Voimakeinoni

1 Urheilu. Puran huonon oloni urheiluun, kuten entinen valmentajani Reima Salonen opetti. Liikunta oli koulussa ainoa aine, jossa olin erityisen hyvä.

2 Perhe. Äiti, isä ja sisko ovat tukeneet kaikessa. Siskon 2- ja 5-vuotiaat lapset haastavat minut usein juoksukisaan.

3 Kirjat, vinyylit ja vanhat tv-sarjat. Kuuntelen vanhaa rokkia Beatlesistä Iron Maideniin ja Eppu Normaaliin. TV-sarjoista suosikkejani ovat Myrskylinnut sekä vanhat Star Trekit, joissa styroksilavasteet heiluvat.

X