Konkurssi jätti Ari Pöyhösen puille paljaille: ”Konkurssin tehneiden kohtelu on säälimätöntä”
Ari Pöyhönen, 59, on kokenut kaksi konkurssia, joista toinen jätti hänet puille paljaille. Sitkeästi hän on aina noussut jaloilleen. Haasteita pehmentää se, että polkua ei tarvitse tallata yksin.
Kun Ari Pöyhönen oli puilla paljailla, hän joutui hakemaan apua sosiaalitoimistosta. Toimeentulotukea myönnettiin kahdeksan euroa. Ari keltäytyi ottamasta mokomaa summaa.
Sunnuntaiaamu oli kaunis, joten Ari Pöyhönen päätti lähteä pyörälenkille. Hän ajeli pitkin Vuoksen vartta Imatrankoskelle ja kurvasi kävelykeskustaan. Paikallinen kansankuppila oli juuri avannut ovensa, ja Ari laskeskeli pankkisaldoaan – kyllä se yhden kaljan kestäisi.
Ari istahti pitkän pöydän päähän. Hän seurasi, miten miehet nostivat tuoppeja huulilleen kädet vapisten. Joillakin oli niin paha tärinä, että heidän oli pideltävä tuoppia kaksin käsin ja juotava ensimmäiset hörpyt kallistaen tuoppia pöydänkulmalta.
Vaikka Ari ei ole koskaan ollut viinaanmenevä, hän tiedosti, että pahimmassa tapauksessa tuo voisi olla hänenkin kohtalonsa. Hän oli kuitenkin tehnyt päätöksen: hän menisi vaikka läpi harmaan kiven, mutta jaloilleen hän nousisi.
Hyvä elämä ja iso talo
Työläisperheestä lähtöisin oleva Ari oli aikanaan omaksunut jostain vanhan sanonnan: ”Työtä tekemällä ei rikastu, kauppa se on mikä kannattaa”.
Ari perusti ensimmäisen yrityksensä 2000-luvun alussa. Hälytyslaitteita myyvä yritys menestyi kohtuullisen hyvin, kunnes isot turva-alan yritykset alkoivat vallata markkinoita. Ari päätti laittaa pillit pussiin.
”Se konkurssi meni oikein nätisti ja hallitusti.”
Tämän jälkeen Ari rekrytoitiin tuotantopäälliköksi savolaiseen metallifirmaan. Työ ei kuitenkaan tuntunut mielekkäältä; vuoden aikana palkanmaksaja vaihtui viiteen kertaan. Asiakkailta alkoi tulla toivetta, että Ari perustaisi oman firman.
Hän perustikin metallirakenteita myyvän yrityksen. Se nousi vauhdikkaasti siivilleen. Ensimmäisen vuoden liikevaihdoksi hän oli laskeskellut 600 000 euroa, mutta summa paisui kahteen miljoonaan. Työntekijämäärä nelinkertaistui. Kauppa kävi.
”Oli hyvä elämä ja iso talo. Pihassa vene ja moottoripyörä. Olihan se pyörä hieno peli. Olisi ollut kiva ehtiä ajaakin sillä joskus”, hän hymähtää.
Ari paiskoi töitä, ja ajatukset askartelivat yrityksessä vapaa-ajallakin. Silloinen avovaimo valitti, että vaikka mies oli kotona, hän ei ollut läsnä.
Alussa yritys oli myynyt hakkeilla ja pelleteillä toimivia lämpökeskuksia. Kun niiden investointituki loppui, yritys otti hieman lisää lainaa, muutti konekantaa ja alkoi tehdä suuryrityksille laitteiden alihankintaa.
Toiminta kannatti hyvin. Mutta sitten suhdanteet muuttuivat, ja suuryritykset alkoivat yksipuolisesti irtisanoa alihankintasopimuksia.
Se konkurssi ei ollut hallittu. Yritys oli pyörinyt täysin velkapääomalla.
Retkeily on Arin henkireikä. Luonnon helmassa maalliset murheet unohtuvat. © Ari Pöyhösen kotialbumi
Lidlin lihapullien voimalla
”Konkurssi maksoi minulle kaiken: parisuhteen, kodin, kesämökin, luottotiedot. Minulle jäi jätesäkillinen vaatteita. Velkoja oli niskassa noin 200 000 euroa.”
Elettiin vuotta 2009. 46-vuotias Ari oli nollapisteessä. Hän istui tyhjän vuokra-asunnon linoleumilattialla ja mietti, miten tästä eteenpäin. Vaihtoehtoja oli kaksi: Joko hän antaisi periksi ja päätyisi yksinäisten, luovuttaneiden miesten pöytään. Tai sitten hän taistelisi.
Konkurssin jälkeen Ari oli palannut Iisalmesta synnyinkaupunkiinsa Imatralle, jossa asuivat hänen lapsensa ensimmäisestä liitosta. Kaupungin vuokrakaksion takuuvuokran Ari sai maksettua päästyään kaverinsa rakennustyömaalle hetkeksi pimeisiin töihin.
Kun Ari oli pulittanut Kelan peruspäivärahasta vuokran ja maksanut laskut, jäi käteen 80 euroa kuukaudessa. Sen piti riittää ruokaan ja hygieniatarvikkeisiin.
Aria huvittaa edelleen muisto työvoimakoulutuksen kuljettajakurssilta. Kurssilaisilla oli menossa ravinto-oppi, ja ravitsemusterapeutti selitti, että pitää syödä viisi kerta päivässä ja noudattaa ruokakolmiota.
”Ottaisitteko huomioon, että olemme työttömiä. Ei meillä ole tuollaiseen varaa”, Ari huomautti.
”Miten te sitten syötte”, kysyi ravitsemusterapeutti.
”Minäpä kerron: Lidlistä saa 380 grammaa lihapullia 98 sentillä. Ne kun laittaa lautaselle ja jakaa kahteen osaan, niin siinä on kahden päivän ruoat. Loput menee kahvilla ja tupakalla.”
”Herranen aika, eihän noin voi elää!” ravitsemusterapeutti kauhistui.
”Kyllä voi, kun on pakko”, Ari vastasi.
Velallisen kova kohtalo
Arin velkasumma kasvoi kasvamistaan. Hänen mielestään konkurssin tehneiden yrittäjien kohtelu on säälimätöntä. Hän toivoisikin nykyistä enemmän tukea niille, joille konkurssi maksoi kaiken.
”Miten sen nyt kauniisti muotoilisi – ulosotto on kohtuullisen aktiivinen. Siihen kierteeseen kun joutuu, ei putken päässä paljon valoa näy. Ulosottotoiminnassa on seitsemän prosentin korko. Se on aivan mahdoton. Jos on vähänkin isompi summa ulosotossa ja jos ei ole hyvissä palkkatöissä, ei millään ilveellä pysty maksamaan kuin korkoja.”
Perintäyhtiöiden kohtuuttomat kulut on toinen asia, joka saa Arin verenpaineen nousemaan.
”Velkaa voi olla vaikka vain 50 euroa, mutta sen perintäkulu saattaa olla 250 euroa. Kohta ulosotossa onkin jo tonni.”
Meni pari vuotta ennen kuin Ari hyväksyttiin velkajärjestelyyn. Se vaati sitkeyttä. Lopulta hän oli tokaissut talous- ja velkaneuvojalle, että hänet pitää kantaa ulos toimistosta, jollei hakemusta vihdoin tehdä.
Viiden vuoden velkajärjestely päättyi vuonna 2016.
Nainen kukka rinnassaan
Naisella oli pitkät tummat hiukset ja rinnassa kankainen kukka. Ari oli laulamassa karaokekilpailussa eikä saanut katsettaan irti naisesta. Tämä kävi istumaan paikalle, jolta Ari oli hetki sitten lähtenyt.
”Kun lopetin laulun ja palasin paikalleni, kysyin häneltä, saanko haistella hänen kukkaansa. Se oli minun avausrepliikkini.”
Tuon vajaan kymmenen vuoden takaisen illan jälkeen Ari ja kukkarintainen nainen alkoivat tapailla toisiaan. Tapailu kypsyi parisuhteeksi.
”Olin jo hyväksynyt ajatuksen, että elän loppuelämäni yksin. Ymmärsin, että harva aikuinen nainen haluaa rinnalleen persaukista miestä, vaan miehen, jonka elämä on taloudellisesti vakaalla pohjalla. Hän oli kuitenkin toisenlainen.”
Pariskunta on myös oppinut puhumaan rahasta. Se on ollut pakko opetella. Myöhemmin Arin rakastettu osti rintamamiestalon Imatralta, ja he muuttivat yksiin. Samalla he tekivät paperit siitä, kuka omistaa mitäkin, ettei jää minkäänlaisia epäselvyyksiä. Taloa on remontoitu yhdessä.
Ari on toveikas töiden suhteen. Sitten hänkin voi maksaa yhteisiä ruokaostoksia. © Mikko Nikkinen
Konkurssi kertoo, että yritetty on
”Eteenpäin, sanoi mummo lumessa” voisi olla Arin motto.
Sitkeästi hän on yrittänyt aina uudestaan. Jo vuonna 2012, ollessaan vielä velkajärjestelyssä, hän perusti rakennusalan yrityksen. Hän erikoistui perinnerakentamiseen sekä hirsirakennusten ja kehikoiden valmistamiseen.
Alussa töitä oli mukavasti, vaikka toiminimellä pyörineen yrityksen tulo olikin nolla. Aria työllistivät rahakkaat venäläiset. Heidän ostovoimansa alkoi kuitenkin hiipua ruplan heikennyttyä 2010-luvun puolivälissä. Sen jälkeen Ari työllistyi erääseen metallifirmaan tuotantopäälliköksi tehtävänä virittää tuotanto tuloskuntoon.
”Toimintatavat olivat kuitenkin niin syvään juurtuneita, että muutosta oli mahdotonta toteuttaa.”
Arin viimeisin yritys oli vuonna 2018 perustettu autokorjaamo. Sen toiminta tyssäsi koronaan lopullisesti viime syksynä. Velkaa jäi muutama tuhat euroa.
Ari ei häpeä epäonnistumisiaan vaan haluaa puhua niistä avoimesti.
”Suomalaisessa luonteessa istuu syvällä eetos, että pitää pärjätä. Yhdysvalloissa konkurssin tehnyttä kumarretaan, sillä konkurssi kertoo siitä, että on uskaltanut yrittää.”
Nyt Arista kuitenkin tuntuu, että yrittäminen saa riittää. Hänellä on taskussa yhdistelmäajoneuvokortti, jonka hän suoritti osamaksulla. Hän etsii kuljetusalan töitä. Töitä on tosin vaikea saada, kun mittarissa on 59 vuotta.
”Lisäksi kallistunut diesel kuristaa rekkafirmojen toimintaa. Olenkin usein nauranut, että olen ajoituksen mestari.”
Persaukinen, mutta ei yksin
Kelan peruspäivärahasta jää Arille käteen runsaat 600 euroa kuukaudessa. Kun ostokset ladotaan kauppareissulla hihnalle, Ari siirtyy pakkaamaan ja hänen elämänkumppaninsa maksaa.
”Kyllähän persaukisuus rassaa ja ketuttaa. Yksin en olisi pärjännyt. Olen hurjan kiitollinen hänelle siitä, että hän jaksaa katsella ja auttaa minua. Tilanteeseen on kuitenkin toivottavasti tulossa muutos. Voi olla, että kohta minäkin voin välillä maksaa ostokset.”
Mutta millä on loppujen lopuksi merkitystä? Ari pohtii. Kun on kerran rypenyt kunnolla pohjamudissa, asioiden arvo kirkastuu aivan eri tavalla.
”Loppupeleissä vain sillä on merkitystä, että minusta tykätään ja minun kainalooni halutaan käpertyä illalla nukkumaan.”