Kun sota syttyi, Sani Kontula-Webb jätti hyvästit elämälleen Pietarissa: ”Uskoin aidosti, että palaamme vielä”
Kun sota Ukrainassa keväällä syttyi, Suomen Pietarin Instituutin johtaja Sani Kontula-Webbille tuli äkkilähtö Venäjältä. Rajan taakse jäi unelmatyö ja koko sinne rakennettu elämä.
Äkkilähtö Pietarista oli Sani Kontula-Webbille alkuun sokki, vaikka hän ei edes silloin vielä tiennyt, että muutto kaupungista on lopullinen.
Jos kaikki olisi kuten ennenkin, Sani Kontula-Webb, 38, olisi tänäänkin saapunut työpaikalleen Suomen Pietarin Instituuttiin aamukymmeneksi, tervehtinyt kollegoitaan ja avannut työhuoneensa ikkunan Suomi-Talon sisäpihalle.
Päivän ohjelmassa olisi todennäköisesti ollut joka kesäisen Kohti Viipuria –kulttuurifestivaalin suunnittelua.
Rutiinit Pietarissa sotki kuitenkin Ukrainan sota. Pietarilaisen toimiston sijaan Sani on ihmetellyt muuttolaatikoiden keskellä kotonaan Helsingissä, mihin Venäjä on menossa.
Pietariin jäi sodan alettua unelmien työ, koti, työkaverit, ystävät ja koko sinne rakennettu elämä.
”Meidät repäistiin yhtäkkiä normaalista arjesta ja tutusta ympäristöstä. Olen siitä edelleen hämmentynyt ja surullinen”, Sani kertoo.
Sani nautti vapaa-ajallaan Pietarin kulttuuritarjonnasta. Tässä hän on entiseen kaapelitehtaaseen rakennetun kulttuurikeskuksen pihalla, jossa on Suomen henki -niminen muraali. © Sani Kontula-Webbin kotialbumi
Lokakuussa 2021 Sani ihasteli ruskaa Mihailin puistossa Moikajoen varrella. Hän ei olisi ikinä uskonut, että joutuu seuraavana talvena jättämään hyvästit rakkaalle kotikaupungilleen. © Sani Kontula-Webbin kotialbumi
Silta katkesi sotaan
Helsingissä syntynyt Sani ehti asua Pietarissa yhteensä 15 vuotta.
Ennen 2018 alkanutta Instituutin johtajan pestiä hän opiskeli Pietarin taideakatemiassa taidehistoriaa ja työskenteli Suomen Pietarin-pääkonsulaatissa. Venäjä oli luonnollinen valinta, koska hänellä on sukujuuria äidin puolelta Venäjän Pietarhovissa ja hän puhui venäjää sujuvasti.
Kun Sani työsti taidehistorian väitöskirjaansa vuonna 2017, hän löysi pienestä venäläismuseosta Albert Edelfeltin kadonneen teoksen, suuriruhtinas Vladimirin lasten muotokuvan.
”Katseeni kiinnittyi netin hakutuloksissa kuvaan, jota en ollut ennen nähnyt, mutta joka silti näytti tutulta. Muistin, että samat suorat otsatukat löytyvät Edelfeltin lyijykynäluonnoksista, jotka esittävät Venäjän keisarin veljenpoikia Ateneumin kokoelmissa. Tuo hetki oli minulle mullistava.”
Suomen Pietarin Instituutin johtajana hän on saanut pitää kosketuksen rakastamaansa taidemaailmaan. Instituutin tehtävä on edistää Venäjällä suomalaista kulttuuria ja tiedetutkimusta eli toimia ikään kuin siltana kahden kansan välillä.
Mutta nyt tuo silta on poikki.
Minibussilla Suomeen
Sani ei olisi ikinä uskonut, että lähtö Pietarista tulisi niin äkkiä ja tällaisesta syystä.
Kun tieto Venäjän hyökkäyksestä uutisoitiin, Sani oli työmatkalla Helsingissä. Mielen valtasi epäusko ja lamaannus. Hän kompuroi puheissaan eikä meinannut saada tietokoneelta esitystään auki.
”Vaikka en elänyt missään kuplassa enkä ollut koskaan katsellut Venäjää ruusunpunaisin lasein, en olisi koskaan uskonut, että käy näin. Kukaan venäläisistä ystävistänikään ei olisi uskonut, että sota todella syttyy.”
Tunnelma Pietarissa muuttui äkisti.
”Ihmiset olivat uppoutuneet omiin ajatuksiinsa, eikä toimistolla kuulunut enää iloista puheensorinaa. Katujen varsille ilmestyi nopeasti Peace- ja Stop war -graffiteja.”
Sodan syttymisen jälkeiset päivät olivat sekavaa aikaa. Kaikki tapahtui nopeasti.
Koska Venäjä oli katkaisemassa lentoyhteydet Suomeen ja muualle Eurooppaan, Sanille ja hänen brittimiehelleen Davidille tuli kiire pois maasta.
Allegro-juna liikennöi vielä muutaman viikon ajan Pietarin ja Helsingin väliä, mutta junaan kelpuutettiin vain Suomen ja Venäjän kansalaisia. Davidillä ei siis ollut junaan asiaa.
Koska matkustusmahdollisuudet olivat pariskunnalla rajalliset ja aika riensi, he päättivät lähteä.
”Jännitimme, pääsisimmekö lähtemään maasta nopeasti, jos tilanne sitä vaatisi. Ajattelimme, että on parempi ylireagoida kuin katsoa ja katua.”
Viimeisenä päivänä Sani halasi kaikkia tiimiläisiään.
”Se oli henkisesti vaikea tilanne. Tuntui, että hylkään heidät sinne.”
Pari sai varattua itselleen ja koiralleen Bilbolle paikat minibussiin, joka lähti Pietarista kohti Helsinkiä viikko sodan syttymisestä.
Mukaan Sani pakkasi lämpimiä vaatteita, rakkaimmat korut sekä varmuuden vuoksi myös taideakatemian päättötodistuksen sekä muistitikun, johon on talletettuna hänen taidetutkimuksensa. Kaikki pariskunnan tavarat mahtuivat kahteen matkalaukkuun.
Bussi Suomeen lähti aikaisin aamulla. Oli pimeää ja kaupungin kadut olivat tyhjiä. Kun Sani katseli Pietaria bussin ikkunasta, olo oli epätodellinen. Rakas kaupunki näytti samalta, mutta tuntui erilaiselta. Outo olo kumpusi jostain sisältä.
”En silti ajatellut, että jätämme kaupungille jäähyväiset. Uskoin aidosti, että palaamme vielä.”
Näin ei kuitenkaan käynyt.
Sani, David ja Bilbo ovat nyt kotiutuneet Helsinkiin. Uuden kodin seinällä olevan maalauksen on maalannut taiteilija Sofia Saikåin, joka opiskeli Sanin tavoin Pietarin taideakatemiassa. © Susa Junnola
Entinen ei palaa
Itku tuli kaksi viikkoa lähdön jälkeen.
”Kesti ymmärtää, että se elämä mikä meillä oli vielä hetki sitten Pietarissa, ei enää palaa. Vaikka sota loppuisi huomenna, mikään ei ole enää ennallaan.”
Ennen pitkää sota loppuu ja osa Venäjältä lähteneistä palaa sinne takaisin. Sani arvioi, että palaajilla on vastassa uudenlainen todellisuus, joka vaatii sopeutumista.
Venäjällä on mennyt nopeasti läpi lakeja, jotka säätelevät ja rajoittavat kansalaisten toimintamahdollisuuksia.
Sani pitää tiuhaan yhteyttä pietarilaisiin ystäviinsä ja kollegoihinsa. Sota on jakanut Venäjällä kansaa sodan kannattajiin ja vastustajiin.
”Venäläiset ystäväni tuomitsevat sotatoimet, mutta heidän vanhempansa eivät välttämättä näe tilannetta yhtä mustavalkoisena. Heihin on selvästi ulottunut Venäjän valtion propaganda. Se on ollut ystävistäni riipivää.”
Sanin huippuhetkiä taidetutkijana oli se, kun hän löysi Albert Edelfeltin teoksen Pietarista. Maalaukseen on kuvattu suuriruhtinas Vladimirin lapset. Kuva on otettu Albert Edelfelt ja Romanovit -näyttelyssä. © Olga Rogozina
Turhauttava välitila
Instituutin toiminta laitettiin helmikuun lopussa väliaikaiselle tauolle. Koko kevään ja alkukesän Sani keikkui turhauttavassa välitilassa ja stressasi, miten Instituutin ja hänen työnsä käy.
Kesäkuun puolivälissä Suomi–Venäjä-seura lopulta päätti lopettaa Instituutin ylläpidon.
Toiminta tullaan ajamaan alas vuoden loppuun mennessä ja koko henkilökunta irtisanotaan. Myös Sanin on löydettävä uusi työ. Uutinen ei tullut yllätyksenä.
”Olin varautunut tähän henkisesti, mutta silti se tuntui raskaalta. Hyvä puoli on, että epävarmuus on nyt tullut päätökseen.”
Sania huolettaa se, että sota tulee ihmisten väliin.
”On tuskallista ajatella, että tavallisten suomalaisten ja venäläisten yhteydet katkaistaan kuin giljotiinilla. Ihmisillä on paljon ystäviä ja sukulaisia rajan molemmin puolin. Olisi tärkeää, että Suomen ääni kuuluisi Pietarissa myös tulevaisuudessa.”
”Vaikka joskus palaisin Pietariin, mikään ei olisi ennallaan”, Sani sanoo. © Sani Kontula-Webbin kotialbumi
Päätös jäädä oli helpotus
Sani Kontula-Webb on nyt asettunut miehensä kanssa Helsinkiin.
Sani seurasi sodan etenemistä turhautuneena. Koko ajan hän toivoi, että käänne parempaan tapahtuisi ja sota loppuisi, mutta sodan kauheudet vain jatkuivat ja tilanne paheni.
”En voinut sivuuttaa uutisia olkaa kohauttamalla. Jokainen isku tuntui kipeältä ja vei voimia.”
Paluu Pietariin alkoi Sanin haaveissa lipua yhä kauemmas.
Lopulta pariskunnan oli tehtävä raskas päätös ja luovuttava kodistaan Pietarissa. Asunto oli pitänyt yllä uskoa paluuseen ja edusti ikään kuin viimeistä oljenkortta, josta he halusivat pitää kiinni. Mutta mahdollisuus palata näytti päivä päivältä mahdottomammalta ja kulut juoksivat.
”Pelkästään irtisanomisviestin lähettäminen vuokranantajalle tuntui äärimmäisen vaikealta.”
Kun kuljetusfirma toi tavarat ja huonekalut uuteen kotiin Helsingissä, olo helpottui.
”On ihmeellistä miten iso merkitys omilla kahvikupeilla, kirjoilla ja vaatteilla on. Ne toivat rauhaa kaaoksen keskelle. Tavaroita järjestellessä asiat alkoivat mennä paikoilleen myös päässä. Olen nyt hyväksynyt tilanteen.”
Silti ikävä Pietariin valtaa välillä mielen.
Ennen äkkilähtöä Suomeen Sani oli juuri muuttanut miehensä ja koiransa kanssa unelmiensa asuntoon rauhalliselle alueelle Gribojedovin kanaalin varrelle keskustassa. Tätä ennen he asuivat vilkkaan tien varrella, jossa katusoittajat musisoivat yömyöhään.
Uudessa asunnossa oli viehättävä menneen ajan tunnelma vanhoine kakluuneineen, ja sen isoista ikkunoista avautui näkymä kanaalille. Asuntoon oli kaksi päivää ennen lähtöä toimitettu uusi sohva.
Sanilla oli jo kevättalvella mielikuvia ja odotuksia tulevasta Pietarin kesästä. David olisi laittanut parvekkeen kuntoon, ja he olisivat istuttaneet siellä kukkia ja nauttineet kesäilloista. He olisivat käyneet nuuhkimassa tuoksuvia syreenipensaita Marsin kentän puistossa ystäviensä kanssa. Tämä oli jokakesäinen perinne.
”Kavereita on kova ikävä”, Sani huokaa.
Pietari tuntui kodilta, mutta toisaalta niin on aina tuntunut Helsinkikin. Sani on kaikki Pietarin vuotensa reissannut kahden kaupungin väliä.
Syreenit kukkivat Helsingissäkin. Sanin katse hakee uudessa ympäristössä lempikukkien lisäksi leikkipuistoja ja päiväkoteja.
Kun sota Ukrainassa syttyi, Sani oli muutama viikko aiemmin saanut tietää, että on raskaana. Esikoista oli toivottu kauan. Raskaus on tuntunut ihmeeltä, mutta saanut ehkä myös kantamaan tavallista enemmän huolta tulevaisuudesta. Mihin he ovat menossa?
Mihin Venäjä on menossa?
”Vauvan tulo on kuitenkin muistuttanut, etten saa romahtaa. Raskaus on ollut valonpilkku ja onnen lähde tänä synkkänä aikana.”
Sanille tuo mielenrauhaa, että voi suunnitella elämän jämptisti pitkälle tulevaisuuteen. Toisaalta vuodet Venäjällä ovat koulineet sietämään asioita, jotka eivät ole täysin omassa kontrollissa.
Kun vanhempainvapaa päättyy, toiveissa olisi työ taiteen ja kulttuurin parissa.
”Mutta kun lapsi syntyy, on totuteltava, ettei kaikkea voi suunnitella. On vain elettävä tilanteen mukaan.”