Kauneuden puolustaja Melek Mazici ei vietä kliseemäistä taiteilijaelämää – Vapaa-aikana kuvataiteilija nostaa rautaa salilla
Kuvataiteilija Melek Mazici maalaa kauneutta, sillä rumuutta maailmassa on tarpeeksi. Taide auttoi myös Suomeen solahtamisessa, eikä Mazici enää erota, onko enemmän turkkilainen vain suomalainen.
Maalatessa Melek Mazicin seurana on prahanrottakoira Mila, paras ja usein ainoa työkaveri.
Valo, ihan pitkästä aikaa oikea, kevättä enteilevä auringonvalo ampuu säteitään helsinkiläisen gallerian suurista ikkunoista sisään. Kuvataiteilija Melek Mazici seisoo keskellä galleriaa värikkäiden akvarellitöiden ympäröimänä ja huokaa. Hän on tyytyväinen.
Pari päivää aiemmin pidetyt näyttelyn avajaiset sujuivat hyvin. Niin ne aina, mutta silti vielä lähes 40 taiteilijavuoden jälkeen juuri avajaiset ovat Mazicille työn jännittävin hetki.
”Silloin koen hetken verran olevani jotenkin alaston, kaikki, mitä olen parin vuoden aikana saanut aikaan, on ensi kertaa nähtävillä”, Melek Mazici toteaa.
Ja aina hänestä kuitenkin on äärettömän antoisaa kohdata katsojia ja ihmetellä, miten eri tavoin ihmiset maalauksia tulkitsevat, mitä he niissä näkevät.
”Nämä teokset syntyvät alitajunnastani, joten niiden tulkinnalle ei ole oikeita ja vääriä vastauksia, siksi ihmisten näkemysten kuuleminen on niin mahtavaa.”
Taide toi Turkuun
Mazicin sylissä nukkuu pieni prahanrottakoira, Mila. Samanlaisia pieniä ja tehokkaita petojen syöjiä antoivat kuninkaalliset aikoinaan lahjoiksi toisilleen. Ja totta, koira vaikuttaa kaikessa pienuudessaan jotenkin majesteetilliselta.
Se on myös Melek Mazicin läheisin työkaveri, itse asiassa ainoa. Se viettää päivät emäntänsä kanssa työhuoneella, maalien ja taulujen ympäröimänä, jonne Mazici lähtee joka aamu. Silloinkin kun tietää, ettei ole parhaassa työvireessä.
”En jää koskaan odottelemaan inspiraatiota, vaan vain aloitan. Haluan aina tehdä töitä, jotenkin ajattelen, että lunastan niin paikkani, tekemällä.”
Samalla tavalla hän solahti aikoinaan Suomeen, töitä tekemällä. Nuori vastavalmistunut turkkilainen kuvataiteilija saapui Suomeen 1981, keskelle pimenevää syksyä ja Turkua.
”En tosin heti oivaltanut, että tässä on Turku, kun seisoin kauppatorilla”, miljoonakaupunki Istanbulissa kasvanut Melek Mazici hymähtää.
Suomeen hän oli ajautunut muutaman mutkan kautta, kun suunnitellut jatko-opinnot Lontoossa kariutuivat pilviä hipoviin lukukausimaksuihin. Mazici alkoi opettaa piirustusta ja maalausta työväenopiston ja taidekoulujen ”mummoille”, niin kuin hän silloin heistä ajatteli.
Oppilaat, suurin piirtein nykyisen Mazicin ikäiset naiset, puolestaan opettivat hänelle suomea korjaamalla kuuliaisesti kielioppivirheitä ja ääntämystä. Vastavuoroisuus oli niin tehokasta, ettei Mazici koskaan opiskellut virallisesti suomea, työ opetti sen, ja opiskelu.
Muutaman työvuoden jälkeen hän nimittäin pääsi opiskelemaan Kuvataideakatemiaan ja sen jälkeen jatkoi vielä opintoja Tukholmassa. Hän kuitenkin asettui pysyvästi Suomeen, vaikkei koskaan tehnyt mitään ratkaisevaa päätöstä.
”En ole koskaan ollut kovin suunnitelmallinen. Vasta kun perustin perheen, jäämisestä tuli jotenkin pysyvämpää.”
Miehinen taidemaailma
Eksoottinen ja uteliaisuutta herättävä. Sellaiseksi Mazici tunsi itsensä 1980-luvulla suomalaisten silmissä.
”Minulta kyseltiin paljon, miten meillä Turkissa vietetään juhlia, mitä syömme, mitä perinteitä meillä on. En kohdannut oikeastaan koskaan vieroksuntaa, en rasismia vaan pikemminkin uteliasta tiedonhalua ja innostusta.”
Lähes 40 vuotta sitten Suomessa ei ollut vielä paljoa ulkomaalaisia, eikä myöskään samanlaisia pelon sekaisia ennakkoluuloja, kuin joihin Mazici nykyään kuulee monen muualta tulleen törmäävän. Itse asiassa taidemaailmassa Mazici koki 1980-luvulla nuorena naisena olevansa paljon enemmän marginaalissa kuin turkkilaisena Suomessa.
”Taidemaailma oli tuolloin vielä hyvin miehistä. Ilmapiiri ei ollut syrjivä, naiset olivat vain jonkinlaisia kuriositeetteja. Niin me tosin olimme myös Turkissa, silloin kun lähdin opiskelemaan. Oli harvinaista, että kaltaiseni keskiluokkaisen perheen tytär opiskeli kuvataidetta, se oli minun opiskeluaikanani aika lailla vielä yläluokan perheiden tyttöjen etuoikeus.”
Taiteilijuus ei ollut Melek Mazicin lapsuuden- ei edes nuoruuden haave. Hän halusi lääkäriksi, muttei päässyt opiskelemaan.
”Yksi ystäväni sitten totesi, että mikset lähde opiskelemaan taidetta, kun olet hyvä piirtämään. Se ei ollut juolahtanut mieleenikään, olin aina ajatellut, että ihmisen pitäisi olla lähes yli-inhimillisen lahjakas ollakseen taiteilija.”
Mazici päätti kuitenkin hakea taidekouluun. Hän pääsi sisään. Opiskelujen edetessä hän melko pian huomasi, että taiteilijuus oli paljon muutakin kuin lahjakkuutta. Se oli kokeilemista, epävarmuuden sietämistä, uuden etsimistä ja ennen kaikkea työtä.
”Olen uuden edessä edelleen epäröivä, mutta silti uuteen työhön sukeltaminen on ihan mahtavaa, huippuhetki, jota ei yleensä ole todistamassa kuin minä, taulu ja Mila-koira”, Mazici nauraa.
Kahden maan identiteetti
Vaikka Mazici ei elänyt lapsuuttaan taiteilijoiden tai taiteen keskellä, hän on aikuisena tajunnut, että hän silti eli kauneuden ympäröimänä. Hänen tätinsä olivat vaatesuunnittelijoita, joiden työtilat pursuilivat kankaita, värejä ja eleganssia.
Jo nuorena Mazici sai piirtää heidän kaavojaan ja oppi, miten mikäkin kangasmateriaali käyttäytyy. Hän oppi arvostamaan kauneutta. Se on myös hänen taiteensa lähtökohtia. Hän haluaa luoda kauniita kuvia, rumuutta löytyy tekemättäkin.
”Yritän keskittyä hyviin asioihin”, Mazici toteaa.
Hän käy Turkissa säännöllisesti 3–4 kuukauden välein tapaamassa yli 90-vuotiasta äitiään ja ystäviään. Ja katsomassa, miten nykytaide voi. Se nimittäin voi Mazicin mielestä Turkissa hyvin.
”Istanbulissa on kaksi erittäin laadukasta modernin taiteen museota ja kiinnostava kansainvälinen biennale joka toinen vuosi.”
Silti synnyinkaupunki Istanbul on eri kaupunki ja maa ihan eri kuin se, josta Mazici lähti.
”Kaikkialla tuntuu suvaitsemattomuus toisia kohtaan vain kasvavan. Saan olla onnellinen siitä, etten ole siihen oikeastaan lainkaan itse törmännyt, olen saanut elää hyvin paljon omannäköistäni elämää.”
Se elämä on nykyään melko tasapuolinen sekoitus turkkilaisuutta ja suomalaisuutta.
”Minussa on voimakkaasti nämä kaksi puolta, kaksi eri kansallisuutta, enkä erota enää itse, mikä on mitäkin. Ehkäpä tulen yhä enemmän omaksi itsekseni, mitä kauemmin elän.”
Melek Mazici ei ole koskaan viettänyt kliseemäistä taiteilijaelämää: hän tekee työtä ja vapaa-aikana nostaa rautaa salilla. ”En osaa pitää pitkiä lomia”. Tommi Tuomi / Otavamedia
Lapsia gallerioihin
Gallerian seinien taulut ovat ensimmäinen Mazicin näyttely, jotka hän on maalannut akvarelleilla. Aiemmin hän on tehnyt akryylimaalauksia, grafiikkaa, installaatioita ja jopa silkkitöitä. Näyttelyjä hän on pitänyt paljon myös Suomen rajojen ulkopuolella.
”Suomessa on hurjan hyvä taidekoulutus, mutta nuorien taiteilijoiden on verrattain vaikeaa saada töitään näytille niin koti- kuin ulkomaillakaan. Tarvitsisimme panostusta nuoriin ja taiteilijoille agentteja, jotka veisivät töitä maailmalle.”
Ja vielä, jos Mazici saisi johonkin vaikuttaa taidemaailmassa, se olisi taidekasvatus. Kun hän taannoin kävi Amsterdamissa, hän näki kaikkialla lapsia. Siis lapsia taidemuseoissa ja gallerioissa. Heitä istui ja makasi lattioilla, heille kerrottiin tarinoita ja heitä varten oli rakennettu erillisiä huoneita näyttelyyn.
”Kuinka paljon Suomessa näkee lapsia vaikkapa tällaisessa galleriassa? Melko harvoin, vaikka nämä ovat ilmaisia ja ikärajattomia. Kiinnostus taiteeseen sytytetään juuri lapsena, joka ei osaa arvottaa, vain katsoo ja tulkitsee, varauksettomasti.”
Mazici huomauttaa, että lapset eivät arastele, niin kuin aikuiset usein tekevät.
”Ihmiset arastelevat erityisesti tulkintojaan, monet kokevat, että heidän pitäisi ymmärtää nopeasti, mitä heidän silmiensä edessä on. Taide ei kuitenkaan koskaan ole mitään enempää, kuin mitä jokainen edessään näkee.”
Painokas akvarellisti
Mitä meidän silmien edessämme nyt sitten on? Värikkäitä ja läpikuultavia värejä, muotoja, paljon valkoista pintaa. Jokaisesta taulusta alkaa kehittyä heti mielleyhtymiä.
Yksi näyttää maisemalta, yhden valkoisesta pinnasta tuntuu kohoavan vuori tai jättimäinen kasvi.
Joskus tulevat maalaukset pulpahtavat Mazicin mieleen melko valmiina, joskus ne taas syntyvät vasta tekovaiheessa.
”Kuuntelen paljon klassista musiikkia, joissakin töissä näkyy musiikin rytmi.”
Taiteilija työ on hyvin yksinäistä ja siksi musiikki auttaa. Se ei tuo seuraa, vaan eristää.
”Musiikki on kuin muuri, se eristää minua muusta maailmasta ja auttaa sukeltamaan työhön.”
Mutta Melek Mazici ei eristäydy kuin kymmenestä kuuteen joka arkipäivä. Muuten hän elää melko tavanomaista elämää. Stereotyyppisen kuvan mukaista taiteilijaelämää hän ei ole koskaan viettänyt, jos ei itse taiteen tekemistä lasketa.
”En pidä koskaan pitkiä lomia työstä. En osaa. Koen, että jos jättäydyn pois tekemisestä, voi ollakaan, etten enää pystyisi luomaan mitään. Se kuulostaa raskaalta, mutta olen tajunnut, että tietynlainen epävarmuus on osa taidettani ja osa minua. En halua antaa valmiita vastauksia.”
Mutta kun hän sitten harvoin lomailee, hän ei käytä sitä taide-elämyksiin. Itse asiassa hän ei lomilla käy lainkaan museoissa, ne kuuluvat työhön ja työmatkoihin, jolloin hän tekee itselleen tarkan museo- ja galleriaohjelman. Eikä hän vapaa-aikanaan puhu keskeneräisistä töistään. Hän menee mieluummin salille. Eikä mille tahansa salille, vaan nostamaan kunnon painoja Tempaus-Areenalle.
”Pari vuotta sitten huomasin, että tämä työ alkoi käydä selkään, niskaan ja jalkoihin. Niskasta suli taiteenteosta tulleet kyhmyt vuodessa pois, sen jälkeen kun aloin nostaa painoja.”
Ensin Mazici harjoitteli tekniikan valmentajan ja kepin kanssa. Nyt nousee jo ihan oikeaa rautaa. Tarkasti, tekniikka mielessään hän keskittyy suoritukseen ja nostaa, ilman epäröintiä.