Kyläkoulujen pelastajat: Athir, 7, kavereineen pakeni Irakista Ruovedelle – kahden pikkukoulun lakkautukselta vältyttiin

Jaa kaverilleTilaa Seura
Athir Ahmed Idrees
Välitunnilla pienimmät koululaiset ahtautuvat karuselliin. Athir (oik.) ehti odottaa kovasti kouluun pääsemistä © Petri Blomqvist/Otavamedia
Seitsemänvuotias Athir pakeni Irakista perheensä kanssa Ruovedelle, jossa kahta koulua uhkasi lakkautus. Pakolaisten ansiosta koulut jatkavat.

Kerrostalon rappukäytävässä Athir Ahmed Idrees, 7, laittaa kenkiä jalkaan, vaikka koulutielle ei olisi vielä mitään kiirettä. Kello on vähän yli kahdeksan keskiviikkoaamuna.

Irakilainen Athir on asunut kaksi viikkoa vanhempiensa ja siskojensa Hanaan, 4, ja Sanan, 1, kanssa Ruoveden vastaanottokeskuksessa. Koti on vuonna 1960 valmistuneessa pienkerrostalossa Jäminkipohjassa.

”Jos Athir herää ennen minua, hän herättää myös minut ja pyytää valmistamaan aamiaista päästäkseen aikaisin kouluun”, äiti Suhailah Mandeel Saleh kertoo arabian kielen tulkin välityksellä.

Innokkuus saattaa johtua siitäkin, ettei Athir ehtinyt käydä koulua Irakissa. Hänestä tuli koululainen tuhansien kilometrien päässä kotoaan.

Rappukäytävässä on jo muitakin lapsia. He oikaisevat kotipihalta kouluun keltaisten koivunlehtien peittämää polkua. Athir juoksee heidän peräänsä.

”Odottakaa”, Athir huutaa arabiaksi, mutta toiset menevät menojaan.

Koulumatka on lyhyt, alle puoli kilometriä. Athir saapuu Pekkalan koululle ensimmäisten joukossa.

Hän ehtii vaihtaa kuulumisia yläluokan pojan kanssa turkiksi ja kieppua karusellissa muiden lasten kanssa 25 minuuttia, ennen kuin kello soi ensimmäisen kerran.

Athirin yhdeksäs koulupäivä alkaa.

Isis valtasi kotikaupungin

Pienen pojan elämässä on tapahtunut paljon vuoden aikana. Kesällä 2014 Isis valtasi muutamassa tunnissa Athirin kotikaupungin Mosulin Pohjois-Irakissa.

”Sinne oli mahdotonta jäädä. Kaikki omaisuutemme vietiin, ja henkemme oli vaarassa. Lähtö oli ollut mielessäni jo pitkään”, Athirin isä Ahmed Idrees Ahmed kertoo.

Lähtöä kotikaupungista he kypsyttelivät kuukausia, sillä ennen Isis-taistelijoiden tuloa kaikki oli hyvin. Perhe asui kaksikerroksisessa, tilavassa omakotitalossa. Ahmedilla oli oma kuljetusalan yritys, vaimo oli kotona lasten kanssa. Tämä elämä piti jättää, eikä se ollut helppoa.

”Kaupungista ei olisi saanut lähteä. Isisin sääntöjen mukaan siitä seuraa kuolemanrangaistus. Otin ison riskin, kun lähdin sieltä salaa pois perheeni kanssa.”

Ainoa mahdollisuus päästä pois Irakista oli turvautua salakuljettajiin. Viisihenkinen perhe matkusti henkilöautolla Syyriaan. Matka oli katketa heti alkuunsa, sillä Syyrian ja Turkin rajalle oli kerääntynyt lähes 1 500 pakolaista. Heitä oli vastassa Turkin poliisi ja armeija panssarivaunuineen.

”Athir sanoi minulle, että älä pelkää, isä. He haluavat vain pelotella, eivät he ammu.”

Vain 17 pakolaisen onnistui livahtaa Turkin puolelle. Ahmedin perhe oli tuossa joukossa. Vaimo Suhailah ryömi rajalla seisoneen panssarivaunun alta, telaketjujen välistä perheen nuorimman lapsen Sanan kanssa. Turkin puolella perhe juoksi pitkin mutaista peltoa, ja Sana oli hukkua upottuaan kainaloitaan myöten peltoon.

Suomeen koulun takia

Turkissa perhe joutui odottamaan jonkin aikaa ennen kuin salakuljettajat ilmoittivat kesäkuussa, että kuljetus Kreikkaan järjestyy.

Reitti Suomeen kulki kymmenen maan kautta. Yli 6 100 kilometrin matka Euroopan halki vei 2,5 kuukautta. Joka maassa irakilaisperheeltä olisi haluttu ottaa sormenjäljet, mutta perhe kieltäytyi. Tanskassa he viettivät kylmän yön taivasalla. Lämmikettä saivat vain ne, jotka jättivät turvapaikkahakemuksen.

Nyt suurkaupungin sykkeeseen tottunut perhe asuu Jäminkipohjassa 12 kilometrin päässä Ruoveden keskustasta.

”Lapsiperheelle sijainti on vaikea, koska asumme kaukana keskustasta. Muutoin täällä on rauhallista ja ihmiset ovat ystävällisiä”, Ahmed sanoo.

Jos perhe saa turvapaikan, se aikoo muuttaa ehkä Tampereelle tai Helsinkiin.

Ruoveden-koti on kalustettu paikallisten lahjoittamilla huonekaluilla. Lahjoituksina on saatu myös astioita ja vaatteita sekä kodin tekstiilejä ja leluja lapsille.

Athirin äiti Suhailah tarjoaa kardemummalla maustettua teetä. Se on kaadettu lasiin, koska irakilaisten mielestä maku tulee esiin vasta, kun teen voi nähdä.

Perhe ei ole Suomessa sattumalta. He halusivat juuri tänne, koska heidän mielestään Suomi on turvallinen maa, jossa lapset saavat hyvän peruskoulutuksen.

”Irakissa ei edes käydä koulua. Ammuskelujen ja pommien vuoksi lapsia ei uskalla lähettää kouluun, koska mitä tahansa voi tapahtua”, Suhailah kertoo.

Ahmedia kannusti pakoon yksi selkeä ajatus.

”Tavoitteenani on turvata lasteni turvallisuus. He ovat ykkössijalla. Elän heidän takiaan.”

Värejä ja numeroita

Athir jättää koulussa kengät eteiseen ja ripustaa takkinsa naulaan luokkahuoneen ulkopuolelle. Hänen pulpettinsa on takarivissä. Athir istuu Haidarin ja Yonsin välissä. He ovat myös Irakista, kuten kaikki muutkin lapset luokassa.

Päivä aloitetaan kertaamalla lukusanoja. Koko luokka laskee yhdessä ääneen. Kahdeksaan asti menee hyvin. Yhdeksässä tarvitaan jo vähän opettajan apua.

Kuudentoista lapsen ryhmää opettaa Manooshak Issabeigloo. Iranilais-suomalainen Issabeigloo on syntynyt Iranissa, mutta asunut Suomessa vuodesta 1979. Hän puhuu oppilailleen suomea.

Seuraavaksi Issabeigloo piirtää taululle numeron kolme.

”Mikä luku?” Issabeigloo kysyy.

Kädet nousevat. Osa huutelee vastausta jo ääneen.

Seuraavaksi opettaja piirtää kolmosen viereen omenan ja kysyy, mikäs tämä oli. Oppilaat miettivät hetken, onko se appelsiini vai omena.

Opettaja värittää omenan punaiseksi.

”Minkä värinen?” kuuluu seuraava kysymys.

Väri on päässyt osalta luokkaa unohtumaan. Onko se keltainen? Ei ole. Sininen?

”Kuinka monta?” kuuluu viimeinen kysymys.

”Kaksi”, sanoo Athir.

”Athir, ei ole kuin…”

”Yksi”, poika korjaa.

”Yksi punainen omena”, opettaja sanoo.

Issabeigloo on ilmeikäs. Hän opettaa lukusanoja sormien avulla ja käyttää apunaan eleitä. Jos oppilas unohtaa vastatessaan viitata, Issabeigloo laittaa käden suun eteen ja nostaa sen jälkeen etusormen.

Suurin osa kommunikaatiosta on muuta kuin sanoja, Issabeigloo sanoo.

Lopputunnin oppilaat piirtävät vihkoihinsa kolmea omenaa ja kuutta banaania. Osa ehtii jo appelsiineihin, ennen kuin välitunti alkaa.

Uusia ystäviä

Välitunnilla Pekkalan koulun pienimmät oppilaat viihtyvät karusellissa ja keinuissa. Isommat pelaavat pihalla jalkapalloa. Pari poikaa innostuu haravoinnista.

”Koulussa parasta on välitunti. Olen saanut paljon uusia ystäviä”, Athir sanoo ja luettelee joukon arabiankielisiä nimiä.

Neljättä luokkaa käyvä Siiri Tujula pyörii Athirin ja muiden lasten mukana karusellissa. Hänelläkin on uusi ystävä.

Nargas pomputteli koripalloa. Se lensi minun luo, ja aloin heitellä palloa sen kanssa. Kysyin englanniksi, että ollaanko ystäviä. Hän sanoi, no english. Siitä tajusin, ettei se osaa englantia.”

Toistaiseksi ystävykset kommunikoivat lähinnä elein.

”Aina kun me syödään, mä teen näin”, Siiri sanoo hymyillen ja pyörittää oikeaa kättään suun edessä. Se ymmärtää, että pitää syödä nopeammin, että ehdimme välitunnille.”

Viidesluokkalaiset Juuso Nieminen ja Emil Karvinen pelaavat koulun pihalla jalkapalloa pakolaislasten kanssa. He ovat mielissään uusista pelikavereista.

”He ovat hyviä pelaamaan jalkapalloa ja muutenkin hauskoja”, pojat kertovat.

”He tulevat usein puhumaan, kysyvät nimiä ja tuovat tavaroita, jos jotakin jää.”

Yt-neuvottelut unohdettu

Elokuussa Pekkalan koulussa piti alkaa viimeinen lukuvuosi. Pekkalan ja Visuveden koulut oli päätetty lakkauttaa. Pekkalan koulussa lukuvuoden aloitti 38 oppilasta. Vain viisi viikkoa myöhemmin oppilasmäärä kasvoi kolmellakymmenellä, kun Ruoveden vastaanottokeskus avattiin.

Samalla meni uusiksi myös kunnan talouden tasapainottamisohjelma. Molempien kyläkoulujen lakkautus lykkääntyi, sillä turvapaikanhakijoita sijoitettiin myös Visuvedelle.

”Keväällä meillä oli yt-neuvottelut. Nyt kukaan ei puhu niistä. Tänne palkattiin kaksi uutta opettajaa ja kaksi koulunkäyntiavustajaa”, sanoo Pekkalan koulun johtaja Hanna Juurakko.

Asiat etenivät Ruovedellä vauhdikkaasti. Kunnanhallitus päätti 7. syyskuuta vastaanottaa turvapaikkaa hakeneita lapsiperheitä tyhjillään oleviin kerrostaloasuntoihin.

Seuraavalla viikolla noin 200-paikkainen vastaanottokeskus sai ensimmäiset asukkaat. Maahanmuuttajalasten valmistava opetus alkoi kahden päivän kuluttua.

Ei ongelmia

Uudet oppilaat on jaettu kahteen ryhmään. Athir on pienten luokassa. Toisessa ryhmässä ovat 12-vuotiaat ja sitä vanhemmat. Yhteiselo suomalaislasten kanssa on sujunut ongelmitta.

”Kaksi minuuttia ja meillä oli jo jalkapallopeli käynnissä pihalla. Oikein hyvin on mennyt. Suomalaisten ja turvapaikanhakijoiden välillä ei ole ollut minkäänlaisia erimielisyyksiä”, Juurakko kertoo.

Yhteisiä tunteja on ollut jo englannissa, matematiikassa ja liikunnassa. Myös esikoululaiset ovat pelanneet ja leikkineet yhdessä.

Turvapaikanhakijoita on ollut Pekkalan koulussa aikaisemminkin. Vajaan viiden tuhannen asukkaan kunnassa toimi vastaanottokeskus vuosina 2009–2013.

Ensimmäisen kerran Ruoveden kunta vastaanotti pakolaisia 1990-luvulla. Tuolloin tulijat olivat Kosovon albaaneja. Muutamia heistä asuu edelleen Ruovedellä.

Oppitunti riidasta

Kello soi, ja välitunti on ohi. Koulun eteisessä Athir tarttuu luokkatoverinsa kenkiin ja heittää ne nurkkaan. Välitunnilla on selvästi sattunut jotakin.

Opettaja saa pian selville, että Athir ja Haidar ovat riidelleet. Pojat joutuvat käytävään selvittämään asiaa opettajan kanssa.

”Haidar löi. Koulun jälkeen näytän sinulle”, Athir uhoaa arabiaksi.

Opettaja Manooshak Issabeigloo selittää tilannetta Haidarille suomeksi ja tekee samalla elein selväksi poikien välisen ikäeron.

”Sinä olet iso. Athir on pieni. Sinä olet esimerkki”, opettaja kertoo rauhallisella äänellä.

Hän ehdottaa, että pojat paiskaisivat kättä. Haidar on valmis, mutta Athir ei halua sopia.

”Jos hän heittää hiekkaa, minäkin heitän. Jos hän kiroilee, minäkin kiroilen, Athir sanoo.

Opettaja selittää, että kyse ei ole siitä, kuka aloitti vaan siitä, mitä koulussa saa tehdä ja mitä ei. Oletko valmis sopimaan, hän kysyy Athirilta.

”Olin tuolilla. Hän tuli tönimään”, Athir selittää.

Pieni käsi ei ojennu. Opettaja pitää päänsä. Athirilla ei ole asiaa luokkaan ennen kuin riita on sovittu.

”Olen itsekin temperamenttinen. On henkisesti aika rankkaa olla tiukka ensimmäisillä viikoilla, mutta se voi palkita. Loppuvuosi voi koulussa olla siten helpompi”, Issabeigloo sanoo.

Athir jää käytävään.

Pyöräily innostaa

Vähän kello 13:n jälkeen ovikello soi Athirin kotona. Poika palaa koulusta. Ensimmäiseksi hän kiipeää isän syliin ja halaa tätä. Isä suukottelee poikaa.

”Anna minulle pyörän avain”, Athir pyytää.

Hän kertoo riidasta naapurin pojan kanssa ja sanoo joutuneensa loppupäiväksi toiseen luokkaan.

”Opettaja haluaa, että olet kunnon oppilas. Hän opettaa sinulle muutakin kuin vain oppiaineita. Siinä on kasvatustakin mukana”, isä sanoo.

Koulupäivän jälkeen Athiria kiinnostaa eniten pyöräily. Sen hän on oppinut Ruovedellä.

Jalkapallosta Athir ei pidä, mutta ehkä hän tykkää jääkiekosta. Sitä pelataan porukalla kaukalossa talvella, kertoo samassa talossa asuva Unto Karttila.

”Hyvä, että tuli lisää väkeä. Tässä talossa oli yksitoista asuntoa tyhjänä. Hyvin tultiin toimeen edellistenkin pakolaisten kanssa”, Karttila sanoo.

Isä tuo Athirille sinisen polkupyörän. Pojan silmät loistavat, kun hän katoaa piharakennuksen taakse.

X