Menestyksekkään Kyrö Distilleryn perustajajäsen Miko Heinilä: ”Jos Suomessa haluaa ­valmistaa viinaa, pitää osata nauraa itselleen”

Rento, huoliteltu, itsevarma. Noilla sanoilla voisi kuvata Miko Heinilän olemusta. Jopa tukan muotoilu henkii samaa. Otsalle jätettyä hiuspehkoa lukuun ottamatta muu osa on vedetty siiliksi. Hyvin hoidetun näköisiä käsiä koristaa toisen käden keskisormessa kimmeltävä sormus.

”Aamulla vein lapset kouluun. Sitten soittelin kollegalle, Valamon tislaamon päätislaajalle Asko Ryynäselle yhteistyökuvioista. Soittelin myös paikalliseen lvi-liikkeeseen ja sähköurakoitsijalle pienistä teknisistä haasteista, joita meillä on ollut”, Heinilä kertoo talviaamustaan Isossakyrössä Pohjanmaalla.

Aika arkista, mutta sitäkin elämä välillä on. Miko Heinilä on alkoholivalmistaja Kyrö Distilleryn yksi perustajista ja sen osakas. Hän toimii tällä hetkellä yrityksen myyntijohtajana.

Osuva nimi, sillä myyntiä Heinilä kumppaneineen on tehnyt onnistuneesti. Yritys on kivunnut myytyjen litrojen määrässä mitattuna suomalaisten alkoholivalmistajien kakkoseksi, kun puhutaan väkevistä. Menestystä on kertynyt kotimaassa ja ulkomaillakin myytyjen litramäärien lisäksi juomakisoissa, joissa arvioidaan esimerkiksi viskitisleiden laatua.

Maailma on avoin Kyrön tuotteille, mutta Heinilää se ei saa kuin vierailuille. Hänen juurensa ovat ja pysyvät maaseudulla. Yrityksen viidestä perustajajäsenestä hän on ainut, jonka kotiseutu löytyy Pohjanmaalta ja Isostakyröstä. Heinilän kotitila sijaitsee reilun kymmenen kilometrin päässä tislaamosta. Kyrönjoen vastarannalla näkyy nykyinen koti.

Viljan tuoksu muistissa

Istumme tislaamoravintolassa, ja Heinilän keittämistä Gran Dia -kahvikupillisista ensimmäiset on juotu. Aloitamme Heinilän tarinan alusta. Hän kasvoi viljapeltojen keskellä. Lapsuus- ja nuoruusaikoina pelloilla kasvoi myös ruista. Samaa viljaa, josta Kyrön käyttämä mallas valmistetaan ja jonka pohjalle se käytännössä rakentaa kaikki tisleensä.

Heinilän vanhemmat olivat tilan kolmannen polven viljelijöitä, ja Heiniläkin opetteli traktorin ajon aakkoset kuuden seitsemän kesäisenä. Vähän vanhempana hän jo kanteli apulantasäkkejä kylvökoneelle ja heitteli perään vielä viljasäkit.

Hikistä ja työlästä, varmasti. Silti pellolle tekisi maalaispojan mieli edelleen. Viimeisistä viljelypuuhista on kulunut jo vuosikymmen.

”Toukokuun puolivälissä, kun aurinko on tietyssä kohtaa, niin kauhea polte tulee, että pitäisi päästä äestämään. Heinäkuulla, kun viljasta tulee tietty tuoksu, niin pitäisi päästä kiertämään hukkakauroja, ja elokuussa taas valmiin viljan tuoksu: kovasti pitäisi päästä puimaan”, Heinilä kuvailee kaipuutaan.

Suomi tarvitsee viljelijöitä

Kotipellot toimivat nyt vuokramaana muiden viljeltävänä. Heinilällä sen koommin kuin parilla vanhemmalla veljelläkään kun ei tahdo enää riittää niille aikaa. Pelto tarvitsee viljelijöitä.

”Maatalous on Suomen selviytymisen kannalta äärimmäisen oleellinen asia. Ei ymmärretä sitä, että koko maataloussektori lähtee kaatumaan, jos suomalaiset viljelijät eivät pärjää”, Heinilä huomauttaa.

Häntä harmittaa, miten aina vain puhutaan, kuinka maanviljelijät ovat koko ajan odottamassa tukia. Vähemmän puhutaan siitä, miksi viljelyn pitää pysyä hengissä.

”Niin korona kuin itänaapurikin ovat osoittaneet sen, että elintarvikeketjun pitää olla omissa käsissä. Se on yksi turvallisuusaspekti, että maanviljelijät voivat hyvin Suomessa”, Heinilä pohtii.

Vaikka Heinilä ei ehdi itse pelloille, vaan ihailee niitä lähinnä kodin tai työpaikan ikkunoista, niin rakkaus suomalaista maaseutua kohtaan ei kuole koskaan. Sen kuulee miehen puheista.

”Ei se unohdu, mistä sitä on lähtenyt. Kerran kuukaudessa käydään veljien kanssa kotitilalla pienimässä puita ja rassaamassa kaivinkoneita ja traktoreita. Samat tuoksut, samat asiat kuin joskus, ovat silloin hyvinkin ympärillä.”

Puhdasta tuotantoa

Miko Heinilän mukaan Suomen maataloudessa ollaan hämmentävässä tilanteessa.

”Suomessa on tutkitusti maailman puhtain vesi. Samoin maailman puhtain ilma ja pitkän auringon kesä, joka tiivistää aromit. On ne sitten viljassa, marjoissa tai missä tahansa”, Heinilä luettelee.

Siinä on myös alkoholin palkintoja saaneen maun salaisuus. Reetta-lajikkeinen ruis on Isossakyrössä tapahtuvan tislaamisen alkujuuri.

”Kyrön käyttämässä rukiissa aromit tulevat jyvän ulko-osaan. Mitä pienempi jyvä, sen aromikkaampi se on per kilo.”

Heinilä kertoo, että suomalainen maatalous on myös puhdasta. Rajut talvet pitävät rikkaruohon ja muiden haittakasvien torjunta-aineiden käyttömäärät pieninä.

”Suomalainen maanviljelijä on myös hyvin kiltti. Hän menee pykälien mukaan, ja voidaan sanoa, että siksi suomalaisen maatalouden jälki on oikeasti yhtä puhdasta kuin saksalaisessa luomuviljelyssä.”

Tämä on melkoinen saavutus, koska Suomessa viljellään Keski-Eurooppaa paljon rankemmissa sääolosuhteissa ja paljon kalliimmilla tuotantovälineillä ja -vaiheilla.

Heinilä mielestä onkin kornia, että maailmanmarkkinoilla suomalainen tuottaja joutuu tästä kaikesta huolimatta kilpailemaan hinnalla. Hänen mielestään laadukkaat ja puhtaat raaka-aineet pitäisi brändätä uusiksi ja tuottaa niistä jonkinlaisia premium-tuotteita, joilla olisi oma hintansa.

”Maataloutemme tuotteet pitäisi myydä paljon kalliimmalla maailmalle. Tämä on vaikeaa, sillä elintarvikeketjumme on keskittynyt Suomen markkinoihin, missä tuotetaan kotimaiselle kuluttajalle mahdollisimman halpoja tuotteita.”

Heinilä haluaisikin tuotteistaa koko suomalaisen elintarvikeketjun uusiksi kansanvälistä kauppaa varten.

”Se tuottaisi lisäarvoa kaikille.”

Erikoista politiikkaa

Kyrö Distillery sai alkunsa ideasta viiden kaveruksen saunaillassa. Vuonna 2012 aloittaneen yrityksen taival on ollut Heinilän mukaan ”mieletön”, niin hyvässä kuin huonossakin. Jälkimmäisestä sanasta päällimmäisenä nousee esiin vuosi 2014, jolloin Isossakyrössä oltiin lähellä konkurssia. Seuraava vuosi muutti kuitenkin kaiken.

”Heinäkuussa 2015 voitimme kansainvälisessä juomakisassa Maailman parhaan gin & tonic -palkinnon Lontoossa. Sen tuoma huomio ja kysyntä veivät tislaamon huimaan kasvuun.”

Reilun vuosikymmenen työ alkoholin ja sen valmistamisen sekä markkinoinnin kanssa on kasvattanut kokemusta eri maiden alkoholipolitiikasta. Siinä on merkittäviä eroja, joista osa on Heinilän mukaan melko erikoisiakin.

Keski-Euroopassa alkoholi kuuluu lainsäädöllisesti elintarvikealaan. Suomessa koko alkoholisektori kuuluu sosiaali- ja terveysministeriön alaisuuteen. Ministeriö säätelee ja rajoittaa alkoholin ympärillä tapahtuvaa toimintaa.

”On aika hassua, että ala, jolla on yli neljän miljardin vuosittainen liikevaihto ilman päivittäistavarakauppaakin, on pelkästään rajoitusajattelun alla. Alkoholilainsäädäntöä pitäisi toteuttaa työ- ja elinkeino­ministeriön alaisuudessa. Se olisi henkinen askel kohti sitä, mitä suomalaisten alkoholimentaliteetti on ollut jo pitkään.”

Pitää osata levätäkin

Miko Heinilä toimi aluksi vuosia tislaamojohtajana. Viimeiset pari vuotta hän on vastannut myynnistä. Tämä tietää paljon matkoja maailmalla. Ne eivät kuitenkaan rasita.

”Matkustelu itse asiassa tuo asioiden käsittelemiseen perspektiiviä.”

Heinilä tietää nykyään rajansa ja osaa pitää huolta jaksamisestaan. Vielä vähän aikaa sitten hän ei osannut. Tuohon aikaan mahtuu yli kaksi vuosikymmentä kestäneen liiton päättyminen sekä burnout toissa vuonna.

”Ykskaks loppuivat yöunet kokonaan. Lääkäri määräsi minut sairauslomalle, mutta puoleentoista kuukauteen en pystynyt sillä kuitenkaan olemaan, vaan olin töissä kaksi kolme päivää viikossa. Lopulta piti olla jokin aika kokonaan sivussa.”

Jatkuva stressitila vaikutti osaltaan myös keliakian puhkeamiseen. Nyt pitkä matka vaikeuksien kanssa tuntuu kuljetulta, ja Heinilä uskoo päässeensä karikkojen yli. Apuna tässä on ollut hiljan alkanut uusi ihmissuhde, johon kuuluu puolison lisäksi tämän edellisestä liitosta olevat lapset.

Yrityksellä on tällä hetkeä selkeä tulevaisuus, niin kuin on myös Miko Heinilällä.

”Meidän lähtökohtamme tälle kaikelle on yhteisöllisyys. Meidän mielestämme alkoholi on rikkonut jo ihan liikaa yhteisöjä Suomessa ja yksinäisyys tappaa enemmän kuin liikalihavuus ja tupakointi.”

Heinilä sanoo, että he toivovat, että heidän yrityksensä tuotteiden ääressä oltaisiin hyvällä porukalla.

”Pyrimme tämän viestin tuomiseen myös huumorin avulla. Jos Suomessa haluaa ­valmistaa viinaa, pitää osata nauraa itselleen.”