Lääkintälotta Airi Nieminen, 96: ”Sota ei ole unohtunut koskaan, vaikka välissä on ollut kymmenet vaikenemisen vuodet”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Lotta Airi Nieminen osallistui Linnan juhliin vuonna 2018. Hän oli lääkintälottana jatkosodan aikana Varkaudessa ja Kuusamossa. LEHTIKUVA / JUSSI NUKARI © LEHTIKUVA / JUSSI NUKARI
Kouvolalainen Airi Nieminen oli jatkosodassa lääkintälottana Varkaudessa ja Kuusamossa. Sodan aikana lottia arvostettiin, mutta sodan jälkeen lottien maine mustattiin.

Airi Nieminen, 96, toimi jatkosodan aikana lääkintälottana Varkauden sotasairaalassa ja Kuusamossa Kurkijärven saksalaisessa sotasairaalassa. Hän sai rintamatunnuksen vuonna 1989 ja kuuluu sotaveteraaneihin.

Airi Nieminen oli perustamassa Kymenlaakson Rintamanaisten yhdistystä. Nieminen asuu Kouvolan Kannuskoskella.

Hänet valittiin Vuoden Lotaksi 2018 ja hän sai kutsun Linnan juhliin vuosi sitten.

Miksi liityitte lottiin?

Minulle se oli itsestään selvää. Suomen itsenäisyys oli vielä niin kovin nuori ja heiveröinen. Isäni oli taistellut vapaussodassa, ja olin 8-vuotias, kun hän kuoli 36-vuotiaana.

Tuntui, että isän perintö velvoitti minut liittymään lottiin. Kotikylääni tuli lottien kyläosasto vasta vuonna 1937, eikä siinä ollut pikkulottien osastoa.

Olin kuitenkin aina mukana toiminnassa ja odotin, että täytän 17 ja voin liittyä lottiin.

Millainen roolinne oli talvisodassa?

Täytin 16, kun talvisota syttyi, ja olin liian nuori komennukselle. Olin lottien mukana ompelemassa lumipukuja ja varusteita sekä leipomassa pullaa ja leipää rintamalle.

Muistan, kun sain tehtäväkseni ommella lumipuvun maalaistalosta kerätystä lakanasta. Ajattelin, mikä kumma on lumipuku.

Mitä lääkintälotan työhön kuului?

Olin ollut kulkutautisairaalassa apulaisena ja harjoittelijana kunnallissairaalassa, koska haaveenani oli päästä sairaanhoitajakouluun. Helmikuussa 1942 lähdin ensimmäiselle lottakomennukselleni Varkauden sotasairaalaan, joka oli perustettu suureen kouluun.

Sairaalassa sota konkretisoitui. Potilaat olivat nuoria miehiä, joita hoidettiin isoissa luokkahuoneissa. Lottien työtä oli pedata, pestä, auttaa potilaita ruokailussa ja avustaa hoitotöissä. Kun rintamalta tuli haavoittuneita, heidät piti valmistaa sairaalakuntoon.

Se oli aika vaikeaa. Opin, että työn oli jatkuttava. Toki jotkut tapaukset palaavat yksitellen mieleen vieläkin.

Lotta Airi Nieminen osallistui Linnan juhliin vuonna 2018. LEHTIKUVA / JUSSI NUKARI

Sairaalassa solmittiin ikuisia ystävyyssuhteita

Jouduitte komennukselle saksalaiseen sotasairaalaan Kuusamon Kurkijärvelle syksyllä 1942. Miten suhtauduitte komennukseen?

Etelä-Suomessa saksalaisten mukana olo ei ollut niin selvää, ja kun minulle annettiin paikallisosastosta komennus, kukaan ei kertonut, että menen saksalaisten sairaalaan.

Luulin päätyväni suomalaiseen sotasairaalaan Kuusamon kirkolle. Vasta siellä sain kuulla, että minut oli komennettu saksalaiseen yksikköön.

Olin kielitaidoton, ja ajattelin, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia selvitä. Olin komennuksella, ja oli mentävä perille asti. Ostin kirjakaupasta kaksi pientä sanakirjaa, jotka mahtuivat esiliinan taskuun. En todellakaan osannut yhtään saksaa.

Perillä vanhin lotta sanoi, ettei tämä ole mikään kielitaidottomien nuorten kesäleiri, ja kehotti anomaan siirtoa. Olin samaa mieltä, mutta siirto unohdettiin. Ylihoitaja rohkaisi jatkamaan työtäni.

Millaista oli työskennellä saksalaisessa sotasairaalassa?

Kyseinen sairaala koostui lukuisista potilasparakeista ja oli tarkoitettu 600–700 potilaalle. Metsän keskellä, vanhoissa, hatarissa lautaparakeissa työskentely oli tavattoman vaativaa ja haastavaa. Parakkeja lämmitettiin kaminoilla, ja vettä tuotiin hevosilla.

Kaikki lääkärit ja lääkintämiehet olivat saksalaisia. Esimiehet kohtelivat suomalaista lottaa erittäin hyvin ja arvostivat työtämme. Sairaanhoitajat ja lääkintälotat olivat suomalaisia, kuten myös siivoojat, pesula-, ja keittiötytöt, jotka olivat lähikylien työvelvollisia.

Kukin sairaanhoitaja vastasi osastonhoitajana kahdesta tai kolmesta sairasparakista. Jokaisessa parakissa oli yksi tai kaksi lääkintälottaa, jotka vastasivat varsinaisesta hoitotyöstä.

Yhteishenki meidän Kurkijärvellä työskennelleiden kesken oli oikein hyvä, ja monet tuolloin solmitut ystävyyssuhteet ovat kestäneet tänne asti. Tosin jo lähes kaikki entiset työtoverit ovat poissa.

Kielitaitokin karttui työn myötä ja sodan loppuvaiheessa osasin saksaa auttavasti.

Miten sodan lopun läheneminen näkyi?

Emme tienneet mitään Kannaksen suurhyökkäyksestä, sillä elimme niin eristyksessä. Meille ei tullut suomalaisia sanomalehtiä, vain lomalla kuultiin kotirintamalta ja siviilistä. Kirjeissä ei saanut kertoa mitään ja kotoa tulleet kirjeetkin olivat hyvin niukkoja. Radioitakaan ei ollut.

Kesällä 1944 meille tuli lomakielto koko kesäksi.  Yllättäen syyskuussa sain loman ja lähdin onnellisena Oulun kautta etelään. Vasta Oulun rautatieasemalla luin sanomalehdistä aselevosta, mutta jatkoin kotiin lomalle.

Sain hätääntyneen kirjeen, jossa kerrottiin huhuista, että Kurkijärven sairaala mahdollisesti evakuoidaan. Kun pääsin takaisin Kuusamoon, kuulin, että parakit olivat palaneet edellisenä päivänä ja sairaala siirretty muualle.

Parakkiin jäivät kaikki todistukseni ja suositukseni päästäkseni sairaanhoitajakouluun, kaikki oli palanut.

Nieminen oli lääkintälottana saksalaisessa sotasairaalassa Kuusamossa. © AIRI NIEMISEN KOTIALBUMI

Lotat unohdettiin ja vaiennettiin

Miten elämä jatkui sodan jälkeen?

Meille jäi itsenäinen isänmaa oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Jälleenrakennus ja sotakorvausten maksaminen oli valtava ponnistus meille suomalaisille. Yhteistuumin selvisimme.

Sodan jälkeen palasin tuttuun kulkutautisairaalaan ja tein töitä siihen asti, kunnes menin naimisiin 1948. Muutimme maataloon, tuli perhe ja toisenlaiset velvollisuudet.

Muistelitteko lotta-aikojanne sodan jälkeen?

Sotaa ei ole koskaan voinut unohtaa, vaikka on ollut välissä kymmenet vaikenemisen vuodet, joiden aikana ei saanut puhua. Se oli aivan kuin sanaton sopimus.

Miehet saivat kertoa kansan taistelusta, mutta naiset vaikenivat. Meidät oli unohdettu ja vaiennettu sodan jälkeen.

Kurkijärven sairaala koostui parakeista. Kuvassa Airi Nieminen keskellä. © AIRI NIEMISEN KOTIALBUMI

Parakit yhtä kylmiä sotilaille ja lotille

Lotta Svärd -säätiö lakkautettiin heti sodan jälkeen. Millaisia ajatuksia se herätti?

Se oli haikeaa ja tuntui suurelta vääryydeltä. Valkoiset ristirivit kirkkojen vieressä muistuttivat valtavista uhrauksista. Sotilaat olivat antaneet henkensä meidän puolestamme.

Meiltä lotilta vaadittiin rakkaasta järjestöstä luopumista, mutta meillä oli elämä edessä. Ymmärsin olevani etuoikeutettu saadessani vielä jatkaa. Oli tullut rauha. Yritimme rakentaa niistä sirpaleista, mitä oli sodan jäljiltä, uutta Suomea, uutta tulevaisuutta.

Miten lottiin suhtauduttiin sota-aikana ja sen jälkeen?

Sodan aikana arvostus oli korkealla. Varsinkin vanhemmat miehet osasivat pitää nuoren lotan puolta, eikä kukaan koskaan yrittänyt lääppiä. Kokemukseni mukaan saksalaiset sotilaat käyttäytyivät hyvin.

Sodan jälkeen kirjailijat kirjoittavat lotista ihan mitä tahansa ja tahrasivat maineemme. Kaikki negatiivinen laitettiin lottien syyksi ja meidät mustamaalattiin täysin. Tiedän sellaisia lottia, jotka eivät ole uskaltaneet kertoa lottahistoriastaan edes omille lapsilleen.

Milloin lottien maine alkoi mielestänne puhdistua?

Kun Elisabeth Rehn tuli puolustusministeriksi, hän katsoi asiakseen pelastaa lottien maineen. Rehn itse oli ollut pikkulottana. Kun sota loppui, lotat unohdettiin, kukaan ei halunnut antaa meille minkäänlaista tunnustusta.

Kun miehille myönnettiin rintamakorvaus, meidät unohdettiin taas, vaikka parakit olivat aivan yhtä kylmiä meille kuin sotilaillekin. Sain sodan aikana kylmyyden takia keuhkopussintulehduksen, ja siitä jäi ikuiset arvet.

En päässyt sen takia sairaanhoitajakouluun, mutta olen saanut silti elää suhteellisen terveenä. Vasta 1980-luvulla saimme anoa rintamatunnusta ja sen jälkeen rintamalisää eläkkeeseen. Meitä lottia kohdeltiin eri tavalla.

Emme tehneet sankaritöitä, mutta työskentelimme sotilaiden rinnalla kukin omissa tehtävissämme. Arjen aseveljeys oli lottien työ, ja sitä työtä teimme suurella sydämellä.

Lue myös: Tällainen oli ompelijan talvisota Mäntässä: loputtomiin valkoista saumaa ja suruharsoja – myös rauhaan pettyneille

X