Tuula menetti poikansa auto-onnettomuudessa: ”Lapseni on kuollut joka ikinen päivä, nyt ja aina”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Tuula Vitikainen
Tuula Vitikainen on ottanut jo joulukoristeita esille, mutta joulusta ei vieläkään tule kovin värikästä. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Onnettomuus vei Tuula Vitikaisen pojan juuri aikuistumisen kynnyksellä. Lapsen kuolema söi elämästä värit pitkäksi aikaa.

Sinä päivänä Tuula Vitikainen oli vaihtanut Tonin sänkyyn ralliautolakanat.

Se oli tietysti hiukan hupsua, sillä Toni oli jo aikuinen mies. Mutta Tuula Vitikainen oli aina ollut hiukan hupsu, mitä poikiin tuli, 19-vuotiaaseen Toniin ja 16-vuotiaaseen Mikaan. Äiti esimerkiksi vitsaili, ettei voisi mitenkään päästää poikaansa armeijaan – siis muuttamaan pois kotoa.

Äitienpäivän jälkeisenä maanantaina toukokuussa 2008 lohjalainen Toni Vitikainen lähti myöhään illalla viemään tyttöystäväänsä Hankoon.

Paluumatkalla hän nukahti ja ajoi ulos tieltä.

Toukokuun viimeisenä, lämpimänä ja aurinkoisena päivänä Tonin ammattikoulutoverit juhlivat valmistumistaan ICT-asentajiksi. Samana päivänä Tuula Vitikainen istui kappelissa ja kuunteli pappia, joka sanoi, että jo nupulla ollessamme meidän päivämme määrä täällä on määrätty. Sitten Tuula saattoi arkun hautausmaalle.

Arkun sisällä oli Toni, hänen Taivaspoikansa, ja ralliautolakanat.

Muista ajaa varovasti

Päivät kyllä kuluvat, kun ei niin paljon ajattele.

Tuula Vitikainen istahtaa ruokapöytänsä ääreen paperinenäliina kädessään ja kertoo olleensa vähällä perua haastattelun.

”Sattuu niin kovin, etten halua pysähtyä ajattelemaan sitä.”

Tonin kuolemasta on yli seitsemän vuotta, mutta äiti ei ole pystynyt vieläkään katselemaan pojasta otettuja valokuvia. Vain yksi on esillä, viimeisenä syntymäpäivänä kuvattu yllätysotos.

”Tomppa oli juuri leikannut tukkansa. Hänellä oli sitä ennen pitkä tukka, luonnonkihara, kuten minulla. Autoin joskus sen värjäämisessä”, Tuula sanoo hellästi.

Hän haluaa muistaa poikansa juuri sellaisena, kuin tämä oli sinä viimeisenä iltana kotoa lähtiessään.

”Sitä muistikuvaa kannan mielessäni. Halasin häntä ja sanoin, että muista ajaa varovasti. Tomppa oli pitkä ja roteva. Miten hyvältä se tuntuukaan, kun semmoinen halaa, isoksi kasvanut oma poika.”

Toni Vitikainen ei ollut niitä nuoria miehiä, jotka tuottavat äideilleen huolta ja harmaita hiuksia. Kun hän täytti 18 vuotta, äiti kelpasi syntymäpäiväseuraksi baariin. Hän oli rauhallinen ja luotettava tyyppi, joka ei esimerkiksi koskaan jättänyt vastaamatta puheluihin.

Siksi Tuula Vitikainen tiesi heti, että jokin on vialla, kun poika ei vastannut puhelimeen. Ystävät olivat tavoitelleet häntä, huolestuneet ja soittaneet Mika-veljelle.

Tuula ei sytyttänyt huoneeseen valoa. Hän ei halunnut herättää poikaa, jos tämä sittenkin oli kotona. Pimeässä hän tunnusteli aiemmin ralliautolakanoilla petaamaansa sänkyä. Se oli tyhjä.

Hän lähti ajomatkalle, jonka jälkeen hän ei olisi enää sama ihminen.

Blogista tuli henkireikä

Tuula Vitikainen, hänen avomiehensä sekä nuorempi poikansa olivat onnettomuuspaikalla ensimmäisinä.

”Mä näin sen auton siellä metsässä. Se oli osunut pariin puuhun niin, että nokka oli kääntynyt tulosuuntaan.”

Avomies meni tutkimaan auton, Tuula ei siihen kyennyt. Sen jälkeiset muistikuvat ovat osittain hataria. Jossakin järjestyksessä paikalle tulivat Tonin kaverit, ambulanssi sekä Tonin isä, jonka perheen luokse kaikki kokoontuivat myöhemmin yöllä.

Jo onnettomuuspaikalla vaikutti siltä, että Toni oli vain nukahtanut ja ajanut tieltä täydessä vauhdissa. Turvavyö oli paikoillaan, mistä voisi päätellä, ettei hän ole tullut tajuihinsa ja yrittänyt ulos autosta.

”Ilmeisesti Tomppa oli kuollut heti. Mutta en voinut olla miettimättä, että mitä, jos ei ollut.”

Siihen kysymykseen Tuula on monta kertaa palannut, ja aina hänelle on vakuutettu, että poika on tuskin ehtinyt tajuta, mitä tapahtuu.

Oman surun lisäksi tuntui vaikealta kestää ainoan sisaruksensa menettäneen Mikan surua. Veljekset olivat olleet läheisiä, ja lapsuuteen kuuluvat nahistelutkin olivat juuri jääneet taakse. Toisaalta Mika oli tärkein syy päästä elämässä edes jotenkin eteenpäin.

”Onneksi minulla on hänet. Mika tietää, että minulla on aina hänestä huoli.”

Toni ja Mika syntyivät kolmen vuoden välein samana päivänä, 16. huhtikuuta. Viimeisestä yhteisestä syntymäpäivästä löytyy merkintä Tuulan blogista, jonka hän oli aloittanut helmikuussa 2008 nimellä Titin blogi.

Niin onnellinen olen näistä miehistäni, Tuula kirjoittaa. Fiksuja, rauhallisia ja kilttejä ovat rakkaat poikaseni!

Kuvia kirpputoriostoksista, ompelutöistä ja juhlahetkistä sisältäneeseen blogiin ilmestyi päivitys myös tiistaina 13. toukokuuta, Tonin kuolinpäivänä.

Blogini hiljenee, Tuula otsikoi tuolloin lyhyen, tuskaisen tekstinsä.

Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Tuula alkoikin päinvastoin kirjata tuntojaan nettiin.

”Ajattelin, etten pysty pitämään blogia enää, mutta siitä tuli henkireikä. Sain sinne purkaa ajatuksia, ja oli käsittämätöntä, miten paljon sain sinne kommentteja ja myös viestejä sähköpostiini. Luulen, että se oli yksi asia, joka auttoi jaksamaan.”

Suru söi punaisen

Lapsen kuolema on aiheuttanut sen, että Tuulalla on kaksi elämää: elämä ennen ja jälkeen.

”Ne ovat ihan erilaiset elämät. Sitä on vaikea selittää.”

Ennen-elämässään Tuula Vitikainen ehti tehdä monenlaisia töitä ompelijasta perhepäivähoitajaan. Jälkimmäiseksi hän ryhtyi voidakseen hoitaa omat lapsensa kotona.

Hän oli eronnut miehestään poikien ollessa 4- ja 7-vuotiaita ja sairastunut masennukseen kahdesti. Oikeastaan Vitikainen sairasti vakavaa masennusta kymmenen vuotta ennen Tonin kuolemaa.

”Ajattelin ennen, että olen heikko. Mutta taidan sittenkin olla aika vahva”, hän sanoo.

Hän on koti-ihminen, mikä näkyy vieraallekin. Avomiehen kanssa hankitussa omakotitalossa on yhtä aikaa kodikasta ja kaunista. Valkoiseen takkaan on sytytetty tuli. Tavaroita ei ole liikaa, ne ovat juuri oikeilla paikoillaan, ja värit ovat harkittuja.

Tonin kuolema vei aluksi värit elämästä niin, että pitkään kaikki talossa oli valkoista. Lattiakin olisi valkoinen, jos avomies olisi suostunut sen maalaamaan. Nyt valkoisen seassa on mustaa ja harmaata, ja joitakin väripilkkujakin sentään.

Joulua varten esille on nostettu jo tonttuja punaisine nuttuineen. Mutta kovin värikästä joulusta ei tule. Suru söi joulusta punaisen miltei kokonaan.

Paitsi koti-ihminen Vitikainen on myös jouluihminen, edelleen, vaikka menetys teki jouluista vaikeita. Ensimmäisestä joulusta Tonin kuoleman jälkeen hän ei muista juuri mitään. Se vietettiin läheisten kanssa kotona.

Oman perheen lisäksi lähellä asuvat sukulaiset, erityisesti äiti ja sisko, ovat olleet Tuulan tärkeimpiä tukijoita. Pahimpina aikoina äiti vei Tuulaa kävelylle kädestä pitäen.

Lahjaksi kasvihuone 

Etkö ole vieläkään päässyt yli?

Se on kysymys, jota Tuula Vitikainen ei ymmärrä.

”Miten?” hän kysyy. ”Lapseni kuoli, hän on kuollut joka ikinen päivä, nyt ja aina.”

Tuula jäi vuosi sitten eläkkeelle, vain 51-vuotiaana. Eläkehakemus meni läpi ensi yrittämällä. Eläkkeelle pääsyyn oli monta syytä, mutta sen sinetöi olkavarren murtuminen kahdesta kohtaa.

Kolme vuotta sitten Tuula kaatui kaksi kertaa kuukauden välein niin, että toisella kerralla luu napsahti poikki leikkauksessa juuri asennetun raudan yläpuolelta. Se tuntui jo miltei tragikoomiselta.

Ennen kaatumisia Tuula oli aloittanut uuden työkokeilun siivoojana kirjastossa ja innostunut siitä. Eläkkeelle jääminen tuntui kuitenkin oikealta ratkaisulta. Käsi ei ole entisensä.

Eläkepäivät kuluvat ommellen, askarrellen ja kotia ja puutarhaa hoitaen. Blogeja Tuulalla on nykyään kaksikin. Toinen on omistettu joululle. Tänä syksynä hän on tehnyt pitkästä aikaa paljon punaisia joulukortteja. Ehkä punainen vielä palaa jouluihin.

Tonin kuoleman jälkeisenä kesänä Tuula sai avomieheltään lahjaksi kasvihuoneen, jonne veli toi viiniköynnöksen.

Myöhemmin hankittiin vielä toinenkin kasvihuone. Syksyisin ne sisustetaan talvea varten.

Marraskuun alussa viiniköynnös on kuihtunut ruskeaksi. Tuula Vitikainen sytyttää lyhtyihin kynttilöitä. Pöydällä on pieni enkelipatsas, hyllyllä pari lisää.

Ennen-elämässään Tuula keräsi enkeleitä. Lapsen menetys vei melkein uskon niihinkin.

Melkein.

Tonin haudallakin on enkelipatsas. Pieni siipiselkäinen tyttö, joka on peittänyt kasvonsa käsillään.

Sen toi Tuulan postilaatikon viereen ystävä jo samana päivänä, kun Toni oli kuollut.

X