Lapsena isänsä menettänyt Jouni havahtui ylipainoonsa: ”En halua, että historia toistaa itseään”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Jounia on varoitettu, että kuolema on liian vaarallinen laulun aihe. ”Mutta minua se on kiehtonut aina.” © Sampo Korhonen/Otavamedia
Laulaja Jouni Apajainen työnsi isänsä kuoleman vuosiksi mielestään. Vasta viime vuosina hän on pohtinut suurta menetystään. Lue miehen tarina ja hänen nykyiset kuulumisensa.

Nousukausi-yhtyeen solistin Jouni Apajaisen lapsuuden muistoissa isä on sankari. Eikä hän anna minkään muuttaa sitä kuvaa.

Isä osasi korjata minkä tahansa auton. Järvestä hän nosti kalaa ruuaksi, kun raha ei aina riittänyt sen ostamiseen.

Vertaansa vailla oli isän laulutaitokin.

Jouni oli yksitoistavuotias, kun isä kuoli.

”Hän oli 42-vuotias, eli samanikäinen kuin minä olen nyt”, Jouni lausahtaa.

Se pistää miehen miettimään.

Viime vuosina Jouni on pohtinut ensimmäisen kerran sitä, miten isän menettäminen on vaikuttanut hänen elämäänsä.

Muuttaminen

Jouni oli kahdeksanvuotias, kun hänen vanhempansa erosivat. Hän muutti asumaan äitinsä ja puolitoista vuotta vanhemman veljensä kanssa.

Pian hän huomasi, ettei kerrostaloympäristö ole häntä varten.

”Olen ollut aina omalla tavallani mökkihöperö”, hän luonnehtii.

Padasjoen keskustan kupeessa sijainneesta isän pienestä mökistä tuli myös Jounin koti. Äiti ja veli jäivät kerrostaloon.

Isän ja pojan elämä kahdestaan oli niukkaa. Jounin isä oli joutunut jättämään työnsä asvalttimiehenä saatuaan ensimmäisen sydänkohtauksensa vähän aikaisemmin, vain 39-vuotiaana.

Sairauseläke ei riittänyt aina edes välttämättömään. Isän ja pojan yhteiset kalastusreissut olivat mieluisia, mutta myös tarpeellisia ruoan hankkimiseksi.

Jouni muistaa isänsä äkkipikaisena miehenä. Monta kertaa hän pinkaisi karkuun kiivastunutta isää, vaikka ei koskaan saanutkaan selkäsaunaa. Isä leppyi yhtä nopeasti kuin suutahtikin.

Päällimmäisenä Jounin muistoissa on isän ihailu.

”Sen ikäiselle pojalle isä oli aika suuri sankari.”

Jounin isä tunnettiin erityisesti autojen korjaustaidoistaan, joilla hän hankki lisätienestiä jo ennen sairastumistaan.

Jouni vietti lukemattomia tunteja rasvamontun reunalla katsoen, kuinka isä onnistui kunnostamaan ajopelin toisensa jälkeen.

”Siihen aikaan ei ollut aina saatavilla tarvittavia osia. Tarvittaessa isä rakensi pakoputken vaikka vanhan hetekan putkesta”, hän kuvaa.

Ei ihme, että Jounistakin on mukava puuhata autojen kanssa.

Selviäminen

Jouni oli yksitoista, kun hän eräänä yönä kuuli isän valittavan kipua. Pian hän tajusi, että nyt tarvitaan apua.

Jouni soitti äidilleen ja pyysi hälyttämään ambulanssin.

Missään vaiheessa hän ei kokenut tilannetta pelottavana.

”Olin pieni, mutta ehkä olin alitajuisesti jollain tavalla varautunut siihen, että tämä tilanne tulee vielä eteeni.”

Ambulanssi vei isän ja äiti haki Jounin luokseen.

Pian tuli tieto, ettei isä enää palaa. Sydänkohtaus oli kohtalokas.

Jouni ei muista isän kuolemaa musertavana.

”Minua suretti vain, että se aikakausi päättyi.”

Hän uskoo, että isän menettäminen olisi ollut huomattavasti vaikeampaa kohdata teini-iässä.

”Lapsi sopeutuu eri tilanteisiin. Pikkupojan ajatusmaailmahan on kuin tulitikkuaskissa. En pystynyt sen ikäisenä kovin kauaslentoisia ajatuksia miettimään.”

Tunteiden myllertäminen

Jouni Apajainen valittiin vuoden 2010 Iskelmäartistiksi. Nousukausi-yhtyeen debyyttialbumi Taivaspalat ilmestyi toukokuussa 2013. Monet sen sanoituksista pohjautuvat todellisuuteen.

Yksi koskettavimmista on kappale Jäi paljon pimeään. Sen sanat syntyivät, kun Jouni muisteli isän menettämistä.

Kappale myllertää Jounin tunteita joka kerta, kun hän sen laulaa. Ensimmäisellä kerralla mies joutui nieleskelemään kyyneleitä.

”Olen iso jörrikkä ja karu mies, mutta herkkä. Jouduin keskittymään, että ylipäänsä suoriuduin siitä. Vieläkin tuntuu, että jos liikaa mietin, laulu jää laulamatta.”

Isän menettämisestä voi ammentaa silti voimaakin.

”Jokainen asia elämässäni on muokannut minua siihen, minkälainen olen nyt. Jos elämässäni kaikki olisi ollut ruusuista, ei lauluissanikaan olisi ehkä oikeaa sanottavaa. Biisit voisivat olla pelkkää höttöä, rakastamista ja ihanuutta.”

Jouni jatkaa toistaiseksi päätyötään putkiasentajana, vaikka keikkakalenteri näyttääkin lupaavan kiireiseltä. Hän haaveilee päätoimisesta laulamisesta, mutta elämässä on sitä tärkeämpiäkin haaveita.

”Läheiset ovat minulle elinehto. Heidän tai terveyden menettäminen olisi kauheinta, mitä voin kuvitella. Kaikesta muusta uskon selviäväni jollain lailla.”

Lahjojen löytäminen

Ulkonäön sijaan Jouni peri isältään musikaalisuuden.

”Isää kosiskeltiin Helsinkiin opiskelemaan laulua, kun hän oli nuori. Hänen isänsä katkaisi haaveilta siivet. Perheestä mennään töihin eikä laulaminen ole miehen työtä”, hän siteeraa kuulemaansa.

Kotona isän laulu ja kitaran soitto säestivät jokaista päivää. Tapio Rautavaaran musiikki tuo edelleen isän Jounin mieleen.

”Olisi mahtavaa joskus levyttää isän laulamia kappaleita.”

Jouni innostui soittamisesta saatuaan 10-vuotiaana serkkunsa hylkäämät rummut. Isä ehti nähdä pojan muusikon uran alkavan.

”Minua pyydettiin rumpaliksi paikalliseen tanssiorkesteriin. Isä usutti heti, että totta kai kokeilet.”

Isä kuoli vähän ennen Jounin ensimmäistä keikkaa paikallisella seurojentalolla. Jounin mieleen on silti piirtynyt pysyvästi isän ehdoton usko hänen onnistumiseensa.

Rumpujen jälkeen Jouni soitti kitaraa, kunnes löysi laulun lahjansa.

Havahtuminen

Jouni Apajainen täytti heinäkuussa 42 vuotta. Hänen isänsä kuoli samanikäisenä.

”Totta kai se herättää ajatuksia.”

Ensimmäinen havahtuminen tapahtui jo aiemmin. Vuonna 2009 Jouni katsoi laivan pubissa kuvattua videota, jossa hän painaa 120 kiloa. Näky oli hätkähdyttävä.

”Laulamiseni näytti tuskaiselta, naamani kiilsi ja housuni kiristivät. Olin sen näköinen, ettei välttämättä mene kauan, ennen kuin lusikkani on nurkassa.”

Jouni pudotti reippaasti painoaan.

”En halua, että historia toistaa itseään ja omat lapseni jäävät ilman isää. He eivät ole enää pieniä, mutta tarvitsevat minua vielä pitkään.”

Jouni muutti uusperheensä kanssa Jokioisiin seitsemän vuotta sitten. Kotona asuvat vaimon neljästä lapsesta vielä kaksi nuorinta. Jounin omat, 14- ja 18-vuotiaat tyttäret ensimmäisestä avioliitosta asuvat äitinsä kanssa, mutta ovat kiinteä osa isän elämää.

”Puhumme puhelimessa päivittäin. Tyttäreni tietävät asiani aika tarkasti. Olen aina pyrkinyt pitämään heidän kanssaan tilini selvinä.”

Oman isänsä elämää miettiessään hän on huomannut, ettei tiedä siitä läheskään kaikkea.

Rauhoittuminen

Vuosien ajan isä oli Jounin ajatuksissa vain harvoin. ”Olin semmoinen höheli. Annoin mennä”, hän miettii.

Vasta viime vuosina hän on pohtinut isää ja tämän menettämistä.

Miksi?

”Ehkä elämä on nyt rauhoittunut riittävästi. Minulla ei ole enää helvetinmoinen kiire suorittaa jotain.”

Minkälainen mies muistoista on aikuisena löytynyt?

”Isä ei ollut mikään mallikansalainen”, Jouni aloittaa.

Hän muistaa, että kotona keitettiin sahtia ja välillä tiputettiin pontikkaakin.

”Sellaiseen touhuun liittyi todennäköisesti muitakin lieveilmiöitä.”

Se ei vaikuttanut siihen, minkälainen isä mies pojalleen oli.

”Isällä oli mörkönsä, mutta ne eivät tehneet hallaa minulle. Isänä olon hän hoiti loistavasti. Haluan säilyttää sankarikuvani.”

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 35/2013.

X