Lapsena kiusattu Aleksi Lysander lähti muukalaislegioonaan ja sotimaan Ukrainaan: ”En halunnut jäädä samaan loukkuun, jossa olin kasvanut”
Oululainen Aleksi Lysander lähti muukalaislegioonaan voittamaan pelkonsa. Kun Ukrainan sota syttyi, hän oli valmis etulinjaan: ”Kun mie pystyn tekemään tuota sotaa.”
Kolmikymppinen Aleksi Lysander viettää enimmäkseen aikaansa maailmalla. Hän kävi Suomessa Tuomas Kyrön kirjoittaman Aleksi Suomesta -kirjan ilmestymisen aikaan.
Ukrainalaisen kerrostalon katto on tulessa. Siitä lyövät monen metrin korkuiset lieskat.
Aleksi kävelee kadulla tien toisella puolella. Hänen ryhmänsä on määrätty etenemään päin vihollista, jotta tiedettäisiin, miten lähelle venäläinen tykistö on Irpinin kaupungissa edennyt.
Lähellä vihollinen joka tapauksessa on. Ehkä kahdensadan metrin päässä.
Aleksi kulkee ryhmän edellä ensimmäisenä. Siihen hänet on koulutettu, ja sen hän osaa. Hän on tunnustelija, point man. Mennessään Aleksi vilkaisee kerrostaloa, sen palavaa kattoa.
Sitten hän huomaa vanhan naisen, joka seisoo rikkinäisen ikkunan takana pari kerrosta liekkimeren alapuolella. Nainen rukoilee niin kovaäänisesti, että Aleksi kuulee sen alas kadulle.
Talo palaa ja nainen rukoilee, rukoilee ja itkee.
Aleksi ei voi pelastaa naista, tuskin kukaan voisi, sillä rakennus on ilmiliekeissä ja nainen yläkerroksissa – ja venäläiset ovat tulossa.
Aleksin on käännettävä katseensa pois ja mentävä eteenpäin. Siinä hetkessä on sodan koko kauhu ja kauheus. Kaikkia ei voi auttaa, ja kokenut Aleksi tietää sen.
Hän on Aleksi Lysander, ammattisotilas Suomesta. Entinen muukalaislegioonalainen, joka taistelee nyt Ukrainan vapauden puolesta.
Mutta kerran hän oli pieni tumma oululaispoika, joka pelkäsi.
Aleksi Lysander palveli Ukrainassa yksikössä, johon oli koottu ulkomailta tulleita vapaaehtoisia. © Aleksin kotialbumi
Mummu kertoi sodasta
Yhden tilanteen lapsuudestaan Aleksi Lysander muistaa piinallisen tarkasti.
Aleksi on yhdeksänvuotias ja viikkaamassa lakanoita mummun kanssa. Hän on tottunut auttamaan kaikissa hommissa papan ja mummun maatilalla Tornion Arpelassa, pienen Kaisajoen rannalla. Traktoria Aleksi on oppinut ajamaan jo kuusivuotiaana, papan kärsivällisellä opastuksella. Lomat ja monesti muutkin vapaat kuluvat täällä.
Kotona Aleksilla on jo pitkään ollut leikkipyssyjä ja omat sotaleikit, mutta Arpelan maatilalle hän ei ole niitä tuonut – maatilalla on niin paljon muutakin tekemistä. Nyt hän on kuitenkin juuri nähnyt Top Gun -elokuvan, 1980-luvun elokuvaklassikon, jossa Tom Cruise näyttelee USA:n merivoimien hävittäjälentäjää.
Aleksi on elokuvasta niin innoissaan, että hehkuttaa sitä mummullekin. Olisipa kiva, kun tulisi sota, hän sanoo lakanoiden viikkaamisen lomassa.
Mummu on hetken hiljaa. Sitten hän selittää tyttärenpojalleen rauhallisesti, miksi sota ei olisi yhtään kiva asia. Mummu on syntynyt vuonna 1940 ja joutunut kokemaan sodan aivan pienenä lapsena.
”Sen kuuli äänestä, kuinka kamalaa sota on”, Aleksi muistelee. ”Se tuli häneltä suoraan muistista.”
Vaikka Aleksi oli vain pikkupoika, hän pystyi aistimaan, mitä mummu sillä hetkellä tunsi ja minkälaiset jäljet sota oli jättänyt. Häntä hävetti hirveästi, vaikka ei mummu Aleksia mitenkään moittinut eikä palannut enää asiaan. Ei olisi tarvinnutkaan, sillä viesti meni kerralla perille.
Arpelan maatila oli Aleksin lapsuuden turvapaikka, onnellinen kupla, jonne muu maailma ei yltänyt. Mutta kun Aleksi oli yksitoistavuotias, tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos ja pappa ja mummu muuttivat pois. Samaan aikaan Aleksin elämässä oli alkanut tapahtua muutakin ikävää.
Asioita, joita hän ei muista kovin tarkasti. Tilanteita, jotka sekoittuvat muistoissa toisiinsa, koska ne olivat jokapäiväisiä.
Asioita, jotka johtuivat hänen ihonväristään.
Lapsena Aleksin nimi oli Samuli, ja hän tykkäsi leikkiä supersankareita. © Aleksin kotialbumi
Ulkopuolisuus tuntui taakalta
Aleksi Lysander syntyi Oulussa vuonna 1989. Hän ei tavannut lapsena senegalilaista isäänsä, joka sai tietää pojastaan vasta, kun tämä oli jo aikuinen.
Aleksi oli siis lapsuuden perheensä ainoa tummaihoinen. Mutta kyllä hän erottui 1990-luvun Oulussa missä tahansa muuallakin, niin kadulla, koulussa kuin vaikkapa jalkapallokentällä tai uima-altaassa, jossa hän vietti ison osan vapaa-ajastaan lapsena. Hän sanoo itse nähneensä toisen tummaihoisen ihmisen Oulussa ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana.
Jossain vaiheessa Aleksi alkoi huomata erottuvansa joukosta, ja lopulta pelko ja tunne ihonvärin aiheuttamasta ulkopuolisuudesta oli jatkuva taakka.
”Ei minua pelottanut, että olisin saanut fyysisesti selkään, mutta se ulkopuolisuus oli aina taustalla, teki mitä tahansa”, Aleksi sanoo. ”Aikuiset vie lapsensa kauemmas, ihmiset pitää etäisyyden ja näyttää, ettei halua olla missään tekemisissä. Se oli semmoista joka ikinen päivä.”
Pahinta oli, että ikäviä kommentteja tuli melkein kaikilta, myös kavereilta koulussa ja harrastuksen parissa uimaseurassa. Muutama valmentaja yritti pitää huolta siitä, ettei Aleksia kiusattaisi.
”Mutta ei yksittäiset valmentajat pysty muuttamaan koko systeemiä.”
Kiusaaminen sai Aleksin sulkeutumaan. Juuri ilmestyneessä Tuomas Kyrön kirjoittamassa tietokirjassa Aleksi Suomesta hän sanoo menettäneensä uskonsa ihmisiin ja kulkeneensa yksin siitä lähtien, kun oli 10–11-vuotias.
Hänellä oli toki perhe, kotona rakastava äiti sekä isäpuoli ja kaksi pikkusisarusta. Aleksi ei kuitenkaan halunnut kertoa huolistaan edes heille. Hän halusi selvittää ongelmansa itse.
Ja teini-iässä hänen mielessään alkoi kehkeytyä suunnitelma. Samaan aikaan kun ikätoverit miettivät opiskeluvaihtoehtoja, Aleksi pyöritteli päässään aivan toisenlaisia asioita.
”En halunnut jäädä siihen samaan loukkuun, jossa olin kasvanut. Ei kiusaaminen sitä aiheuttanut, mutta kun siinä oli se jatkuva pelko lapsena, niin mie tiesin, että jotenkin siitä pitää päästä irti.”
Pikkupojasta asti Aleksi oli ollut kiinnostunut armeijasta. Eräästä Jean-Claude Van Dammen toimintaelokuvasta hän hoksaa paikan, joka voisi olla se kaikkein haastavin: Ranskan muukalaislegioona.
”Mie tiesin, että jos mie sinne menen, mie nousen pelon yläpuolelle.”
Simputettavaksi muukalaislegioonaan
Muukalaislegioonan värväystoimisto ei löydy helposti, vaikka Aleksi on käynyt Pariisissa sen ovella kerran aikaisemmin, yksin Interraililla kuusitoistavuotiaana.
Viimein toimisto löytyy tuntien etsimisen ja metrolla tehtyjen harharetkien jälkeen. Aleksi otetaan sisään, ja hän kestää ensimmäiset viikot, joiden aikana suurin osa värvätyistä lähtee kotimatkalle.
Aleksi on 18-vuotias, ja kukaan muu maailmassa ei tiedä, mihin hän on lähtenyt. Kotiin hän ilmoittaa olinpaikastaan vasta kuukausien päästä.
Hän on päättänyt suorittaa loppuun sen, minkä on luvannut itselleen ja legioonalle: viiden vuoden palvelusajan. Nyt hän arvioi itse, että ehkä yksi sadasta pysyy legioonassa niinkään kauan; virallisia lukuja siitä ei ole saatavissa.
Legioonassa hänet hajotetaan, ensin fyysisesti ja sitten psyykkisesti. Sitten ihminen ikään kuin kasataan uudestaan. Se kuuluu asiaan, ja Aleksi sanoo tulleensa legioonasta pois vahvempana ihmisenä. Toisaalta hänellä oli siellä astetta rankempaa kuin useimmilla muilla.
”Olin aina vähän maalitauluna siellä. Kahdeksantoistavuotias tämänvärinen suomalainen tulee, ja sulla on joukkue täynnä venäläisiä kersantteja… se simputus oli aika kamalaa. Se oli rikollista toimintaa. Mutta mitä enemmän ne painoi minua alas, sitä vahvempi minusta tuli.”
Legioona-aikanaan Aleksi palveli muun muassa Afganistanissa ja Afrikassa, kunnes tuli aika palata Suomeen ja suorittaa asepalvelus. Se on oma, hiukan huvittavakin lukunsa Aleksin tarinassa: viisi vuotta muukalaislegioonassa marinoitunut mies Sodankylän varuskunnassa, tavallisten märkäkorvaisten alokkaiden joukossa.
Armeijan jälkeen Aleksi teki töitä erityisesti Afrikassa, kunnes tapasi Malawissa naisen, johon rakastui. Pariskunta meni naimisiin ja aikoi asettua Ouluun, ja Aleksi teki vaihteeksi aivan tavallisia päivätöitä. Tuli kuitenkin kaikenlaisia ristiriitoja, niin parisuhteessa kuin työelämässäkin.
Avioliitto kariutuu, samoin työkuviot.
Sitten tulee 24. helmikuuta 2022, ja Venäjä hyökkää Ukrainaan. Sotaa on käyty vain reilu viikko, kun Aleksi on jo matkalla Puolan kautta Ukrainaan.
Hän on myynyt tyhjän pantiksi jääneet kihlasormukset saadakseen rahaa matkalippuihin.
Hän lähtee sotimaan, koska sen hän osaa.
”Mie oon legioonalainen, eikä sitä voi kukaan ottaa multa pois. Sinnehän sitä kuuluu aina, mutta siitä lähtien oon seikkaillut aika paljon vaikka missä”, Aleksi sanoo.© TOMMI TUOMI
Todelliset sankarit Ukrainassa
Aleksi Lysander ilmestyy tietokoneen ruudulle jostain päin Etelä-Afrikkaa, jossa hän sanoo olevansa lomailemassa.
Hän antaa Seuralle haastattelun netin kautta, koska hän on tulossa Suomeen vasta aivan Aleksi Suomesta -kirjan julkaisupäivän kynnyksellä.
Sota jatkuu Ukrainassa, mutta Aleksi on jättänyt sen taakseen. Kirjassa hän muistuttaa, että todelliset sankarit ovat yhä siellä jossakin: ukrainalaiset perheenisät, jotka puolustavat omaa maataan.
Koska Aleksi on vapaaehtoinen, hän on voinut vain kävellä pois. Hän lähti Ukrainasta viime syksynä koettuaan, että sota oli edennyt sellaiseen vaiheeseen, jossa käyttöä oli toisenlaisille sotilaille.
”Alkuvaiheessa Irpinissä ja muualla tarvittiin keihäänkärki, jossa minun koulutukseni ja kokemukseni olivat erityisen hyödyllisiä. Se oli enemmän sissisotaa. Kun Ukraina sai oman sotakoneistonsa käyntiin, niin sodan luonne muuttui.”
Rankat kokemukset niin legioona-aikoina kuin Ukrainassa ovat vaatineet veronsa henkisesti, ja Aleksi on kärsinyt välillä post-traumaattisista oireista. Sopeutuminen tavalliseen elämään on vaikeaa.
”Matka jatkuu. Mie tykkään siitä matkasta, mutta en tiedä, mihin se johtaa. Se on vähän siinä, kun mie pystyn tekemään tuota sotaa, että kuinka kauan sitä jättää tekemättä. Se alkaa itseä kaivamaan jossain vaiheessa, jos ei ole tekemässä sitä, mitä pystyy tekemään jonkun toisen puolesta.”