Lauran ja Iinan sukumökki ei ole työleiri, vaan paikka unelmille

Jaa artikkeliTilaa Seura
Mökkirannasta on vähän vaikea pulahtaa uimaan, joten sisarusten yhteisten viikonloppujen rituaaleihin kuuluu kävely metsäpolkua pitkin läheiselle uimarannalle.  © Milla von Konow
Mökkirannasta on vähän vaikea pulahtaa uimaan, joten sisarusten yhteisten viikonloppujen rituaaleihin kuuluu kävely metsäpolkua pitkin läheiselle uimarannalle. © Milla von Konow
Lauran ja Iinan mökillä ei raadeta. Elämä on tuonut kaksosten eteen surua ja uupumusta, mutta se ei ole vienyt mökkirutiineista tärkeintä: unelmointia.

Poksahdus on kuuluva. Se kaikuu järvenrannassa kuin nauru pitkin veden tyyntä pintaa. Kuohuviinipullon korkin irtoaminen merkitsee Laura Nurmiselle ja Iina Huhmarniemelle yhtä asiaa: viikonloppu on alkanut. Ja sitä tullaan usein viettämään yhteiselle mökille.

Saunamökki naisten takana on pieni mutta rakas. Lauralle ja Iinalle mökki ei ole työleiri, eikä mökkiviikonloppuun koskaan kasata työlistoja tai suunnitella projekteja. Niitä riittää tarpeeksi molempien arjessa. Mökillä vain ollaan.

”Viime vuodet ovat olleet molemmille niin raskaita, että meille tämä on paikka, jossa ollaan samalla tavoin kuin täällä oltiin lapsena, ilman suunnitelmia. Valvotaan niin pitkään kuin huvittaa ja nukutaan niin kauan kuin nukuttaa”, Laura kertoo.

Kuohuviinipullon poksahdus käynnistää sisarus­viikonlopun vieton. © Milla von Konow

Kuohuviinipullon poksahdus käynnistää sisarus­viikonlopun vieton. © Milla von Konow

Siskonpetiin mökille

Mutta ensin kilistellään. Laura on saapunut mökille kotoaan seitsemänkymmenen kilometrin päästä. Perhe, mies ja kaksi aikuistuvaa lasta, on jäänyt viikonlopuksi kotiin. Iinalla on mökille lyhyempi matka, vain parisataa metriä. Hänenkin perheensä jää suosiolla kotiin, väljempiin tiloihin.

”Mökkiviikonloppuina kannan vuodevaatteet ja mökkitavarat kotoa tänne. Sijaamme pedin tuohon sivustavedettävään sohvaan. Ainoastaan ruuat käymme tekemässä tuolla meillä”, Iina kertoo.

Näin sisarukset ovat nukkuneet kesäisin rantamökissä siitä lähtien, kun se valmistui vähän yli kolmekymmentä vuotta sitten. Mökin rakennutti sisarusten isoäiti, mamma. Hän asui viereisessä talossa, jossa Iina nyt asuu perheineen.

”Mamma passasi ja touhusi koko ajan, mutta vanhempina meillä oli iltaisin tapana istua tähän mökin portaille nauttimaan yhdessä konjakkihömpsyt ja jutella, mitä mieleen juolahti”, Iina kertoo.

Ja siitä pidetään edelleen kiinni, kun kalenterista saadaan raivattua yhteinen mökkiviikonloppu. Silloin jutellaan mitä mieleen juolahtaa. Usein kuitenkin ihan ensimmäiseksi lämmitetään sauna. Ja kiuaskivien päälle asetetaan makkara paistopussiin, vaikkei se arjessa muuten ole kummankaan herkku.

”Täällä se vain maistuu jostain syystä ihan taivaalliselta”, Laura sanoo.

Iina ja Laura perivät mökin muutama vuosi sitten. Se oli kevät, jolloin kumpikaan ei ehtinyt juuri miettiä mökkiasioita. Oli niin paljon muuta.

”Ensimmäinen kesäkin meni täällä ihan jotenkin sumussa. Iina oli surun murtama ja minä täysin toipilas. Ja silti varmasti me molemmat tiesimme, että tämä on vielä joskus meille myös ilon paikka.”

Laura ja Iina ovat aina puhuneet kaikki asiansa toisilleen. Mökille tullaan niin, että on aina hyvin aikaa päivittää kaikki kuulumiset niin saunan lauteilla, terassituoleissa kuin uimamatkoillakin. © .Milla von Konow

Laura ja Iina ovat aina puhuneet kaikki asiansa toisilleen. Mökillä on aina hyvin aikaa päivittää kaikki kuulumiset niin saunan lauteilla, terassituoleissa kuin uimamatkoillakin. © .Milla von Konow

Ylirasitusta ja sairaalaelämää

On ensimmäisen uimareissun aika. Se tehdään moneen kertaan yhteisessä viikonlopussa, keväisin ja syksyisinkin. Vaikka järvi liplattaa ihan mökin edessä, Laura ja Iina käyvät mielellään uimassa viereisellä rannalla. Se on hauska pikku retki termoskahveineen.

Naiset uivat ympäri vuoden. Laura on viime aikoina huomannut, että viileä vesi tekee hänelle ihan erityisen hyvää. Hän on kamppaillut viime vuodet pahan ylirasitustilan kanssa. Sellaisen, joka pisti hänet pitkäksi aikaa miettimään, pystyikö parin sadan metrin matkan kävelemään vai ei.

Tilasta teki erityisen pahan se, että Laura liikkui työkseen. Hän oli paria vuotta aiemmin jättänyt taloushallinnon työnsä sivummalle ja veti useita lavis- ja zumbatunteja päivässä.

”Ylirasitustila ei tullut yhdessä yössä, vaan hiljalleen. Lopulta kun havahduin, ettei kaikki ollut hyvin, olin jo todella huonossa kunnossa, myös henkisesti.”

Sairasloma jatkui lopulta melkein vuoden verran, eikä Laura edelleenkään ole palannut vanhaan ammattiinsa. Hän pystyy nykyään liikkumaan sykkeitä nostattavalla tempolla noin tunnin pari viikossa – ja uimaan. Hän hyppää nytkin kylmään veteen aikailematta. Iina tekee saman perässä.

”Tänne järveen on kyllä liuennut aika määrä murheita”, Iina nauraa.

Kun Laura makasi sairauslomalla, Iina toimi saman ajan lähes automaattiohjauksella – ja suurimman osan siitä sairaalavuoteen ääressä. Sairaalareissut alkoivat harmittomasta havainnosta, kun Iinan tuolloin 11-vuotias poika alkoi valitella jalkakipua. Kasvukipuja, ajateltiin, mutta kun kivut jatkuivat, alettiin jalkaa tutkia tarkemmin.

”Pahanlaatuinen kasvain, syöpä, ne sanat olivat lopulta täysi shokki ja yllätys, mutta oli vain toimittava.”

Pojan jalka leikattiin, hän sai sytostaattihoitoa ja eli vuoroin sairaalassa, vuoroin kotona. Iina kulki mukana. Melkein vuoden päästä, kun poika lopulta kyydittiin vuokralimusiinilla sairaalasta kotiin, perhe pääsi vasta huokaisemaan helpotuksesta.

Silloinkin oli kesä ja terveyden toivetta ilmassa, elämä alkoi hiljalleen palautua vanhoihin uomiinsa. Sitä kesää kesti kuukauden verran. Sen jälkeen Iinan lapsista keskimmäinen, alkoi valittaa jalkakipuja.

Miten tämä voi olla mahdollista? Iina muistaa miettineensä.

Mutta oli se, myös toiselta pojalta löydettiin sama geenivirhe ja sama tauti, osteosarkooma. Ja sama sairaalakierre alkoi uudelleen, leikkaukset, sytostaattihoidot ja lopulta toinen pojan jaloista amputoitiin polvesta alaspäin.

”Se oli hurjaa aikaa. Kun minä makasin lähestulkoon toimintakyvyttömänä kotona ja Iinan piti revetä joka suuntaan, tunsin etten pystynyt auttamaan niin paljon kuin olisi ollut tarpeen”, Laura muistelee.

Iina ei kokenut sitä niin, ainakaan hän ei muista.

”Me ollaan kyllä aina pystytty puhumaan kaikki läpi väliltämme, tämäkin kaikki”, hän toteaa ja hyppää toisen kerran veteen.

Laurasta on hirveää myöntää, mutta kun Iinan toinenkin poika oli sairaalassa, hän koki että sairaus tulisi siskosten väliin. Hän pelkäsi, etteivät he enää olisi niin kuin ennen, läheisiä sisaruksia, että tästä he eivät yhdessä selviäisi.

”Ja silti me olimme. Meitä kannattelee jotenkin niin samanlainen tapa nähdä maailmaa ja synkälläkin hetkellä löydämme jotakin kummaa mustaa huumoria ympäriltämme”, Iina huomauttaa.

”Muistan, kuinka istuimme Lauran kanssa sairaalan kahvilassa nauramassa hysteerisesti sille, että Laura oli kuullut minun punasolut tippuu -lauseen munasolut tippuu. Jo hetken nauru liimaa meidät yhteen, synkälläkin hetkellä.”

Lapsina Laura ja Iina puettiin erilaisiin vaatteisiin. Aikuisina he ovat usein hätkähtäneet, kuinka samanlainen maku heillä on. ”Kerran ostimme tietämättämme samanlaiset joululahjat toisillemme”, Laura nauraa. © Milla von Konow

Lapsina Laura ja Iina puettiin erilaisiin vaatteisiin. Aikuisina he ovat usein hätkähtäneet, kuinka samanlainen maku heillä on. ”Kerran ostimme tietämättämme samanlaiset joululahjat toisillemme”, Laura nauraa. © Milla von Konow

Romahdus vuoden viipeellä

Toinenkin sairastuminen perheessä repi Iinaa kahtaalle. Kovista hoidoista toipuva esikoispoika tarvitsi apua kotona ja toinen poika oli sairaalassa. Kun perheen sairauskierrettä oli takana suurin piirtein puolitoista vuotta, valmiiksi heikko, sairaalassa oleva poika sai vielä infektion.

”Kaikki kävi lopulta kovin nopeasti. Vielä, kun poikani vietiin sairaalassa teho-osastolle ja laitettiin hengityskoneeseen, en osannut ajatella, kuin että kyllä tästä jotenkin selvitään, vaikka minusta jälkeenpäin onkin tuntunut, että poika itse ymmärsi, ettei hän selviä tästä.”

Iinan lapsi kuoli toissa keväänä, muutama viikko sen jälkeen, kun hänet oli laitettu hengityskoneeseen. Iina ja hänen miehensä olivat paikalla ja huoneessa soi kuoleman hetkellä pojan rakastamat elokuvasävelmät.

”Poikani kuoleman jälkeen elin pitkään jonkinlaisella automaattiohjauksella. Minulla oli kotona kaksi poikaa elossa, perhe ja työ, johon palasin kesän päätteeksi. Odotin, että milloin minä romahdan, mutta romahdusta ei tullutkaan.”

Iinan pojan kuoleman jälkeisenä kesänä sisarukset järjestelivät vasta perimäänsä mökkiä. He jaksoivat juuri ja juuri leikata nurmikon, käydä uimassa ja se oli siinä. Silti elämä jatkui. Iinan romahdus antoi odottaa itseään peräti seuraavaan syksyyn.

Yhtenä päivänä hän, tarkkasilmäinen päiväkodin johtaja, huomasi, ettei enää kunnolla muistanut, oliko hoitanut töissä jonkun työasian vai ei. Se oli Iinalle ihan uutta ja silloin hän tajusi olevansa aivan järkyttävän väsynyt. Oli jäätävä sairauslomalle.

”Meni kuukausia, jolloin en halunnut tehdä mitään muuta kuin nukkua.”

Ja Iina myös nukkui, hän antoi itselleen luvan olla vähän aikaa niin, ettei pidä kaikkia lankoja käsissään, ei kannattele ketään elossa.

”Samaan aikaan minä taas en nukkunut millään. Minun piti levätä, mutta en saanut nukutuksi, elämä voi olla näin tavattoman ristiriitaista”, Laura muistelee.

Silti Laura ja Iina juttelivat, puhuivat puhelimessa, tapasivat mökillä, pohtivat ja muistelivat.

”Me olemme aina osanneet puhua. Oikeastaan meillä on kaksi mökkirutiinia, tolkuton puhuminen ja se, että saatamme täällä yhtäkkiä saada jonkin idean ja heittäytyä sen suunnitteluun”, Iina kertoo.

”Tai sitten toisella on visio jostain hauskasta kuvasta, yhteisposeerauksesta, jonka toteutamme. Viime syksynä kuvasimme tuolla rannalla Antti Tapani -sivuston some-kilpailuun yhteisen videon. Innostumme ja hetkeksi unohdamme kaiken muun, murheet ja arjen.”

Kun Lauran ja Iinan isoäiti, mamma, vielä eli, hänellä oli tapana istua iltaisin mökin portailla tyttöjen välissä juttelemassa. ”Kun olimme aikuisia, hetkiä höystettiin yhteisillä konjakkihömpsyillä”, Iina muistaa. ©  Milla von Konow

Kun Lauran ja Iinan isoäiti, mamma, vielä eli, hänellä oli tapana istua iltaisin mökin portailla tyttöjen välissä juttelemassa. ”Kun olimme aikuisia, hetkiä höystettiin yhteisillä konjakkihömpsyillä”, Iina muistaa. ©  Milla von Konow

Mökille ei tulla työleirille

Naiset istuvat rantakalliolla, mutta kun tuuli kylmettää ihon nopeasti, on palattava mökille lämmittelemään.

”Niin kuin tuosta pihasta näkee, tämä ei todellakaan ole mikään työleiri. Täällä vaan nautitaan”, Iina hymähtää.

Kukkapenkkiä ei ole, ei edes laituria. Tänä keväänä mökin terassille hankittiin muhkeat polyrottinkiset nojatuolit. Niissä on mukava istua ja unelmoida.

”Ne ovat niin mukavat, että viimeksi huomasimme nukahtaneemme kesken unelmoinnin!” Laura sanoo.

Unelmointi on Lauran ja Iinan lempiharrastus, ja siinä he myöntävät olevansa hyviä. Kun he nuorina teinityttöinä innostuivat Etelä-Afrikan ANC:n apartheidin vastaisesta toiminnasta, he alkoivat unelmoida, kuinka mahtavaa olisi joskus tavata Nelson Mandela. Lopulta he tapasivat Mandelan kahdesti, kerran Etelä-Afrikassa ja kerran Suomessa. Sen jälkeen unelmat ovat vaihtuneet monesti.

Iinan unelmat ovat pitkään liittyneet formuloihin, joita hän on seurannut intohimoisesti siitä lähtien, kun lukioikäisenä istahti isänsä viereen seuraamaan kisalähetystä. Nyt hän on pitänyt jo vuosia formula-aiheista blogia ja viime keväästä saakka myös selostanut lähetyksiä näkövammaisille.

”Formulat ovat auttaneet surutyössä, voin keskittyä sataprosenttisesti johonkin muuhun kuin tähän jatkuvaan suruun. Sairaalassakaan formulakisat eivät jääneet väliin. Varmaan siellä ensi hämmästyksen jälkeen jo totuttiin kannustushuutoihini”, Iina naurahtaa.

Iina fanittaa erityisesti Sebastian Vetteliä, jopa niin intohimoisesti, että hänen entinen esimiehensä lohkaisi kerran Iinan vetävän Vettel-pedagogista päiväkotiryhmää.

”Vettelin tahtoisin tavata ja haastatella häntä blogiini”, Iina haaveili muutamia vuosia sitten ääneen Lauralle. Silloin Laura keksi, että mitä jos he molemmat hakisivat Tähän aikaan ensi vuonna -tv-ohjelmaan unelmiensa kanssa. Laura halusi viedä tanssiunelmansa uudelle tasolle ja päästä tanssimaan kovasti fanittamansa Antti Tuiskun taustaryhmään. Niin tehtiin.

Iinan haave lopulta toteutui.

”Tällaiset hullut päähänpistot ovat kannatelleet meitä aina. Nyt haaveilemme, että kirjoitamme joskus yhdessä kirjan omista vastoinkäymisistämme ja kokemuksistamme. Saatamme suunnitella tätä kirjaideaa ja pyöritellä näitä ajatuksia terassin tuoleissa tuntikausia”, Iina kertoo.

”Kunnes nukahdamme!” Laura nauraa.

Lue myös: Luontokuvaaja Antti Leinosen ja Hemmo-ahman ystävyys kesti vuosia: ”Mitä pitempään vietin aikaa Hemmon kanssa, sitä enemmän kiinnyin”

Sisarukset ovat intohimoisia fanittajia. Laura myöntää, ettei hän ole aina osannut eläytyä ihan täysillä Iinan formulahuumaan. Hän itse innostuu tanssista ja Antti Tuiskusta.  © Milla von Konow

Sisarukset ovat intohimoisia fanittajia. Laura myöntää, ettei hän ole aina osannut eläytyä ihan täysillä Iinan formulahuumaan. Hän itse innostuu tanssista ja Antti Tuiskusta.  © Milla von Konow

X