Lehmille laulavasta ujosta maanviljelijästä tuli silmänräpäyksessä rakastettu sometähti – Johanna Paavolan ”häpiäharjoitus” tavoitti yli 200 000 katsojaa”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Somessa tulee herkästi paineita siitä, minkä näköinen pitäisi olla tai miten laulaa. ”Sille tielle en lähde. Miltähän se näyttäisi, jos laulaisin täällä lehmien seassa glittereissäni?” Johanna nauraa.
Somessa tulee herkästi paineita siitä, minkä näköinen pitäisi olla tai miten laulaa. ”Sille tielle en lähde. Miltähän se näyttäisi, jos laulaisin täällä lehmien seassa glittereissäni?” Johanna nauraa. Kuva: Juha Harju
Lehmille laulavasta ujosta maanviljelijästä tuli silmänräpäyksessä rakastettu sometähti. Tämä on tarina unelmista, peloista ja niiden voittamisesta.

Hymyilevä nainen tulkitsee kauniisti ja herkästi surumielistä espanjankielistä kappaletta. Taustalla näkyy lehmiä, jotka kurkottelevat kohti emäntäänsä, yksi yrittää nuolaista naamastakin.

Kevään odottamattomin someilmiö syntyi, kun kaustislainen maanviljelijä Johanna Paavola suuntasi navettaan, teki musiikkivideon seitsemänkymmenen lehmänsä ympäröimänä ja julkaisi sen sosiaalisen median kanavilla. Se osui herkkään kohtaan: koronan vuoksi koteihinsa lukittautuneet ihmiset saivat hänen laulustaan lohtua ja iloa, ja tuntemattomasta maatilan emännästä tuli päivän puheenaihe.

Suosio oli ujolle Johannalle aikamoinen tälli – hän oli ajatellut, että laulun kuulisi vain muutama ystävä, ja nyt se levisi henkeäsalpaavalla vauhdilla ympäri Suomea.

Näppärien riveissä

Jos Kaustinen jostakin tunnetaan, niin kansanmusiikista. Johannakin aloitti jo lapsena viulunsoiton ja musisoinnin näppäripelimanneissa, ja musiikkipainotteisessa lukiossa hän sai myös lauluopetusta.

Moni koulukaveri tähtäsi musiikkiuralle, mutta Johanna jätti haaveet suurista esiintymislavoista suosiolla muille. Omaa ääntään kuunnellessaan hän ajatteli hivenen alakuloisesti, että oikeaksi muusikoksi hänestä ei olisi. Hän kelpaisi korkeintaan kuoroon – ajatuskin yksin laulamisesta yleisön edessä kauhistutti.

”Olin täysin vakuuttunut siitä, että minulla ei ollut yksinlaulajan ääntä. Joskus rohkenin laulaa radion mukana ja totesin, että minusta ei ole tähän.”

”Olen kuka olen. Jos se ei riitä, niin sitten asia saa olla niin. Jonkun on uskallettava astua ulos siitä kiiltokuvajutusta, tohdittava olla luonnollinen.”

”Olen kuka olen. Jos se ei riitä, niin sitten asia saa olla niin. Jonkun on uskallettava astua ulos siitä kiiltokuvajutusta, tohdittava olla luonnollinen.” Kuva: Juha Harju

Emännäksi

Johanna muistaa katselleensa teininä ystävänsä kanssa Kaustisen karttaa ja sen syrjäisiä, talon paikkaa merkkaavia neliöitä. Ne hihityttivät makeasti: kuka voi asua noin korvessa?

Se selvisi hänelle pian: kahdentoista kilometrin päässä hänen kotoaan, juuri siellä synkimmässä korvessa, asui Kari.

Ja niin siinä kävi, että Johannasta tuli Karin vaimo ja Lintu-Paavolan emäntä, jonka päätoimena oli maatalous ja maidontuotanto. Kehossa kutisevan laulamisen halun hän tyynnytteli livahtamalla Kaustisen hääkuoroon. Siellä sai laulaa huomaamattomana, muiden mukana.

Rohkeusprojekti

Mutta Johanna oli itselleen ankara kriitikko kuorolaulajanakin. Hän oli laulanut hääkuorossa jo parikymmentä vuotta, mutta ei löytänyt esiintymisiin rentoutta ja varmuutta. Vuonna 2019 oltiin laulamassa joulukonserttia, ja Johanna huomasi taas jännittävänsä suoritustaan. Ääni ei kantanut, ja keikka meni hänen mielestään täysin penkin alle.

Keikan jälkeen mieli oli maassa. Teki mieli heittää hanskat tiskiin ja todeta, että se oli tässä – hän ei osannut, ja sillä siisti.

Johanna havahtui keskeltä näitä ajatuksia. Mikä häntä oikein vaivasi? Hän oli aina kannustanut kymmenvuotiasta tytärtään yrittämään uudelleen ja etsimään ratkaisuja ongelmiin. Miksi hän oli itselleen niin ehdoton?

”Mietin, että jos en etsisi vastauksia, en voisi myöskään kehittyä.”

Johanna päätti aloittaa rohkeusprojektin. Hän ryhtyi etsimään googlesta apua ja löysi neuvon, jonka mukaan varmuutta esiintymiseen voisi hakea laulusovelluksista. Johanna latasi yhden sovelluksen puhelimeensa. Siinä oli valmiita taustanauhoja tuttuihin kappaleisiin, ja esitys taltioitui samalla, kun seurasi laulaessa tekstiä puhelimen ruudulta. Se oli vähän kuin karaokea.

Johanna lauloi sekä muiden käyttäjien kanssa että yksin ja uskalsi jopa lähettää videoitaan muutamalle kaverille. Itsenäisyyspäivänä hän lauloi Finlandian ja julkaisi sen Lintu-Paavolan tilan Facebook-seinällä. Hän esitteli seuraajille videonsa ”häpiäharjoituksena”.

”Suurin pelkoni oli yleisön edessä esiintyminen, se oli jotenkin voitettava. Ajattelin, että noille muutamalle seuraajallehan mä huitelen menemään.”

Yllättäen video alkoi kerätä tykkäyksiä ja kehuja. Johanna totesi, että jos ihmiset ilahtuivat hänen lauluistaan, niin ehkä niitä voisi tehdä vielä muutaman lisää.

Johanna työstää ensimmäistä itse säveltämäänsä ja sanoittamaansa laulua. Kuka ties hän uskaltaa jonakin päivänä esiintyä ihmisyleisön edessä.

Johanna työstää ensimmäistä itse säveltämäänsä ja sanoittamaansa laulua. Kuka ties hän uskaltaa jonakin päivänä esiintyä ihmisyleisön edessä. Kuva: Juha Harju

Kuun poika

Viime pitkäperjantaina Johanna marssi puhelimineen navettaan. Siellä oli hyvä akustiikka ja yleisö, joka ei välittänyt, vaikka laulaisi väärin. Hän vetäisi lehmien keskellä espanjalaisen Jose Maria Canon säveltämän riipaisevan kauniin kappaleen Hijo de la luna, Kuun poika. Hän ei osannut espanjaa, mutta opetteli ääntämisen kuuntelemalla laulua yhä uudelleen ja uudelleen.

”Yön yli mietin. Lauantaina päätin, että kyllä minä tämän uskallan julkaista.”

Johanna oli kuvitellut saavansa muutaman peukun omilta somekavereilta. Hän hieraisi silmiään, kun videon alle alkoi kertyä kommentteja aivan tuntemattomilta ihmisiltä.

”Olin kaksikymmentä vuotta laulanut, eikä mun äänestä ollut ikinä sanottu mitään. Yhtäkkiä ihmiset kehuivat ääntäni. Se oli sellainen asia, että itku tuli.”

Katsojien määrät räjähtivät hetkessä satoihin, sitten tuhansiin ja taas tuhansiin. Videon alla olevat laskurit ja kommenttikentät elivät omaa elämäänsä: tykkäyksiä ja sydämiä, ihastuneita viestejä. Parin päivän päästä soi puhelin: Perhonjokilaakso-lehti pyysi haastattelua. Sitten soitti Yle. Muutamassa viikossa videota oli katsottu jo viisikymmentä tuhatta kertaa.

”Olin kaksikymmentä vuotta laulanut, eikä mun äänestä ollut ikinä sanottu mitään. Yhtäkkiä ihmiset kehuivat ääntäni. Se oli sellainen asia, että itku tuli.”

Se oli kuin outoa unta: kun katsoi ikkunasta, sieltä näkyi Veteliin asti ulottuva metsä, mutta jos avasi Facebookin, kaikki tuntuivat puhuvan Johannasta. Video oli lähtenyt karkuteille ja laukkasi villisti ympäri Suomen, ruudulta toiselle. Johannasta oli tullut someilmiö.

Se oli vähän liiankin hurjaa. Jossain sisällä alkoi kolkuttaa pelko – vanha tuttu, joka oli ollut Johannan seuralainen lapsesta asti.

Johannan salaisuus

Olipa kerran ekaluokkalainen tyttö, joka kerran vastasi ensimmäisenä opettajan esittämään kysymykseen. Opettaja oli lukenut tarinan Lumipalloherrasta ja -rouvasta, jotka puuhastelivat pihalla ja pitivät hauskaa, ja päättivät sen jälkeen keittää pullakahvit. Opettaja pyysi oppilaita ehdottamaan tarinalle otsikkoa jo valmiina olevista vaihtoehdoista. Pieni tyttö, joka vastasi ensimmäisenä, ehdotti vaihtoehtoa ”Pulla maistuu”, kun kaikki muut valitsivat toisen vaihtoehdon: ”Lumipalloherran ja -rouvan päivä.”

Siitä hetkestä lähtien tyttöä alettiin kiusata nimellä Pullamaisteri. Ja sen jälkeen hän ei enää ikinä uskaltanut vastata opettajan kysymyksiin, ellei ollut aivan varma vastauksesta. Tytöstä kasvoi hiljainen, ujo ja varautunut.

Johanna ala-asteikäisenä näppärinä. Musiikki oli ujolle ja varautuneelle tytölle tärkeä harrastus.

Johanna ala-asteikäisenä näppärinä. Musiikki oli ujolle ja varautuneelle tytölle tärkeä harrastus.

Ja kun Lintu-Paavolan emäntä laittoi videoitaan julki, jokin hänessä kysyi vieläkin joka kerta: uskallanko? Siellä on virheitä. Mitä, jos joku tarttuu niihin ja haluaa satuttaa? Vielä nytkin se pieni tyttö Johannassa säikähti. Kohta joku varmaan huomaisi, että se kivalta kuulostava laulaja olikin vain Pullamaisteri.

Mutta tytöstä oli kasvanut aikuinen. Hän halusi vihdoinkin lakata häpeämästä. Sadat ja tuhannet peukut, sydämet ja kannustusviestit liikauttivat Johannassa jotakin, joka oli ollut piilossa vuosikymmenien ajan. Kun ensipaniikki alkoi purkautua, tuli valtava tunneryöppy. Minä osasin, minä uskalsin!

Kesän korvalla tuli yhteydenotto Valiolta. Johannaa pyydettiin tekemään video kevään ylioppilaille ja opintonsa päättäville.

”Mietin, mutta en keksinyt sopivaa laulua. Päivittelin ongelmaa tilamme kiireapulaiselle, Arto Anttilalle, joka on myös muusikko. Artolla oli takataskussaan mummunsa vanha teksti. Sanat sopivat hyvin nuorille, joilla oli koko elämä edessään. Hän istui tekstin kanssa alas ja sävelsi sen.”

Ja niin Johanna teki elämänsä ensimmäisen livetaltioinnin, esiintymislavana mikäpä muukaan kuin navetan ruokintapöytä. Ja totta kai oikean muusikon kanssa esiintyminen jännitti hirveästi. Mutta siitä tuli oikea hyvän tuulen video: Johanna hymyilee navettavaatteissaan, ja taustalla kitaraa soittava Arto leppaisee kumisaappaalla tahtia lippalakki päässä. Se oli juuri sitä, mistä Johanna oli haaveillutkin – uskallusta ja luottoa siihen, että oma ääni kantaa.

Lintu-Paavolan emäntä

Video, joka teki Johannasta ja lehmistä kuuluisia, on tavoittanut yli 200 000 katsojaa. Mutta somekohuja tulee ja menee, ja ehkä kukaan ei pian enää muista, kuka olikaan se Lintu-Paavolan laulava Johanna. Se on hänelle sinänsä yhdentekevää. Navetassa soi tänäänkin kaunis laulu, ja maailman paras yleisö astelee verkkaisesti ringiksi ympärille. Rohkeimmat osallistuvat lauluun, ujoimmat tuntuvat tyyntyvän. Johanna rohkaisee laulullaan ensi kertaa lypsylle tulevat arat lehmät. Muutama tosifani kiehnää kiinni kylkeen.

Johanna on jo seuraavan haasteen kimpussa. Pianon ääressä istuessa on tapahtunut ihmeellisiä asioita: se itseään vähätellyt arkajalka, joka koki kelpaavansa hädin tuskin kuorolaulajaksi, on alkanut pulputa sävellyksiä ja sanoituksia. Pian on aika taltioida ensimmäinen oma biisi.

Ehkä tämä on vasta alkua, ehkä ei. Ehkä Johannan todellinen unelma ei silti ole suurilla estradeilla. Ehkä se on tässä ja nyt.

X