Leskeksi jäänyt runoilija Kai Nieminen kaipaa elämänkumpaaniaan: ”Elina on yhä näissä huoneissa”
Vaikka vaimo kuoli neljä vuotta sitten, leskeksi jäänyt Kai Nieminen jatkaa yhä keskustelua edesmenneen vaimonsa kanssa yhteisessä kodissa. Ikävä ja rakkaus pusertuvat kyyneliin ja runoihin.
Viva Selviytyjä 10/2021: Kai Nieminen, Loviisa.
Leskeksi jääminen koskettaa joka vuosi tuhansia suomalaisia. Eräs heistä on Kai Nieminen, 71, joka nyt ottaa käteensä tyhjän, savesta valetun pikarin. Sitä pitelevä käsi vapisee hieman.
Nieminen sai pikarin 40-vuotislahjaksi vaimoltaan, keraamikko Elina Soraiselta. Sorainen kuoli neljä vuotta sitten.
Pajan pöydille ja hyllyille on jäänyt keramiikkatöitä, ja pöydänkulmalla on työkaluja. Aivan kuin pajassa olisi vasta veistetty savesta taideteosta. Aivan kuin Elina-vaimo olisi yhä talossa.
Hän on läsnä myös Niemisen uudessa runokokoelmassa. Kirjan nimi – Heräsin taas unesta – juontaa siitä, että unessa vaimo työntää Niemisen suuhun palan sitruunapiirakkaa.
”Havahdun siihen, kun maistan piirakan maun ja huomaan että se onkin unta.”
Tavaroita ja kyyneleitä
Kai Nieminen ja Elina Sorainen ehtivät asua Loviisan maaseudulla sijaitsevassa Baggbölen entisessä koulussa 37 vuotta. He ehtivät olla yhdessä yli neljän vuosikymmenen ajan.
Runoilija ja kääntäjä Nieminen vietti jo aiemmin osittain erakkoelämää. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän on erakoitunut vielä entisestään.
”Kun meillä oli vieraita, toivoin joskus heidän lähtevän, että saisin olla Elinan kanssa kahdestaan”, Nieminen kertoo.
”Tunnen vieläkin toisinaan samoin, vaikka Elina ei enää ole fyysisesti läsnä.”
Niemisellä ei ole tarvetta käydä usein vaimonsa haudalla. Hänen mielestään vaimoa on helpompi muistella heidän yhteisessä kodissaan.
”Elina sanoi, että häneltä ei jäänyt kesken muuta kuin yhteinen elämämme. Hän on kuitenkin yhä näissä huoneissa ja tavaroissa. Kodissamme saan jakaa aikaani hänen kanssaan.”
Suru vaimon menettämisestä kuuluu Niemisen päivittäiseen elämään. Elinaa muistellessa kyyneleet nousevat ajoittain silmiin.
”Surua vastaan ei pidä taistella. Suru on tullut jäädäkseen, se kuuluu nyt elämääni. Ajan kuluessa suru muuttaa muotoaan, mutta ei katoa.”
Elina Sorainen on yhä monella tapaa kodissa läsnä. © Linda Varoma
Viimeisiä hetkiä
Vuonna 2017 Elina Sorainen menehtyi syövän uuvuttamana hänen ja Kai Niemisen kodissa Baggbölen koulussa. Nieminen oli kotiutunut sairaalasta samana päivänä. Hänen haimastaan oli leikattu hyvänlaatuinen kasvain.
”Ehdimme viettää neljä yhteistä tuntia ennen kuin Elina menehtyi”, Nieminen kertoo.
”Elinan viimeinen vuosi oli kuitenkin meille erittäin hyvä vuosi.”
Lääkärit eivät luoneet Soraiselle turhaa toivoa elämän jatkumisesta, mutta eivät masentaneetkaan häntä diagnooseillaan. Nieminen ja Sorainen päättivät, etteivät anna väistämättä lähestyvän Soraisen kuoleman synkistää heidän viimeisiä hetkiään yhdessä.
”Menimme yhdessä kohti tulevaisuutta, vaikka suru oli jo osa arkeamme ja elämäämme.”
Vaimonsa kuoleman jälkeen Nieminen ei ole ripustautunut suruun. Hän on jatkanut omaa elämäänsä niin, että edesmennyt vaimo on yhä mukana.
”Minun on varsin helppo keskustella yhä Elinan kanssa. Tunsimme toisemme niin hyvin, että tiedän, mitä hän olisi mihinkin kysymykseeni vastannut.”
Kirjoittamista ja ikävää
Kai Niemisen tuore runokokoelma on tiivistetty puolison kuoleman jälkeen kirjoitetuista runoista ja päiväkirjamerkinnöistä. Kolmen vuoden teksteistä olisi Niemisen mukaan syntynyt yli 200-sivuinen kirja.
Kustannustoimittajan avustuksella tekstistä valikoitiin 80 sivua runoja.
Kirjoittaminen ei ole lieventänyt Niemisen surua ja ikävää. Kirjoittaminen ei myöskään ole hänelle terapiaa, vaan työtä.
”En ole edes yrittänyt hukuttaa suruani tai paeta ikävääni työhön. Olen vain tehnyt sitä työtä, mitä minun kuuluukin tehdä.”
Runokokoelman julkaisemisen jälkeen Nieminen on saanut kuulla, että hänen runonsa ovat olleet terapeuttisia lukijoilleen. Niistä on ollut apua muille leskiksi jääneille.
Niemisestä tuntuu, että kirjoittamalla hän on päässyt jakamaan kokemuksiaan ja tunteitaan lukijoidensa kanssa.
”Olemme myös purkaneet hiljattain leskeksi jääneen ystäväni kanssa yhdessä tilannettamme. Kummallakin on ollut oma tapansa selviytyä, eikä kumpikaan ole edes yrittänyt tyrkyttää neuvojaan toiselle.”
Klarinetin soittaminen on musikaaliselle Kaille yksi tapa karkottaa ikävää. © Linda Varoma
Masennuksen välttelyä
Kai Niemisellä on 46-vuotias Reeta-tytär, jolla on jo aikuisia lapsia. Niemiselle myös Elina Soraisen Tapio-poika on läheinen perheenjäsen. Lisäksi Niemisellä on sisaruksia ja ystävyyssuhde entiseen vaimoonsa.
Nieminen pitää yhteyttä läheisiinsä puhelimitse, sähköpostitse ja viestittämällä.
Vaikka hän elää yksin, hän sanoo tuntevansa yksinäisyyttä vain ohimenevien hetkien ajan.
”Kun kaipaa seuraa ja haluaisi jakaa asioita, lähellä ei ole ketään, kenen kanssa niitä jakaisi”, Nieminen sanoo.
Hän myöntää kokeneensa leskeksi jäätyään masennuksen hetkiä. Hän uskoo kokevansa niitä myös jatkossa, vaikka sanoo yrittävänsä välttää niitä parhaansa mukaan.
”Mielialan vaihtelut ovat niin vähästä kiinni. Jokainen päivä on erilainen. Jopa harmaa, synkkä sää saattaa aiheuttaa apean jakson.”
Aikanaan Nieminen pakeni pimeyttä yhdessä vaimonsa kanssa pitkiksi rupeamiksi etelän auringon alle. Leskeksi jäätyään hän ei ole ulkomaanmatkoja ainakaan toistaiseksi vielä tehnyt, vaan on pysytellyt omissa oloissaan.
”Jos yksin olemisen vaihtoehtona on kaupunkiin tai lähibaariin lähteminen, nykyään yksin oleminen vetää pitemmän korren.”
Ajantajun menetyksiä
Punainen kolmipyöräinen sähköskootteri on saanut seistä Baggbölen vanhan koulun pihanurmikolla jo pitkään. Kai Nieminen ei juurikaan ole enää lähtenyt päristelemään sillä lähikauppaan, koska kylätien lisääntyneen liikenteen vuoksi Nieminen ei katso ajelua sähköskootterilla kotitienoillaan enää turvalliseksi.
”Koronapandemian aikana väki täällä maaseudulla on lisääntynyt, joten autojakin on enemmän. Ne ajavat toisinaan aikamoista vauhtia”, Nieminen kertoo.
Hän hoitaa viikoittaiset ostoksensa ja asiointinsa joko noin parinkymmenen kilometrin päässä Porvoossa tai hieman kauempana Loviisassa bussilla tai joskus myös kotikylän omalla taksilla.
”Leskeksi jäätyäni en jäänyt avuttomaksi. Osaan kyllä pitää itsestäni huolta ja hoitaa talouden: laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä.”
Hän sanoo menettävänsä ajantajun uppotuessaan kirjoittamaan tai suomentamaan tekstejä. Nieminen on myös taitava muusikko, joka soittaa kitaraa, puhaltimia, pianoa ja haitaria.
Hänen tuorein instrumenttinsa on klarinetti, jota Nieminen soittaa kahden ystävänsä kanssa ”ikivihreää jazzia” treenaavassa triossa.
”Fyysisenä soittimena klarinetti vaatii täyden keskittymisen. Myös musiikki on keino rentoutua ja karkottaa ikävää.”
Pariskuntaa esittävä Raini Hallaman maalaus vuodelta 1997 olohuoneen seinällä: ”Mielialan vaihtelut ovat niin vähästä kiinni. Jopa harmaa, synkkä sää saattaa aiheuttaa apean jakson.” © Linda Varoma
Valkoista pölyä
Kai Nieminen sanoo surustaan ja ikävästään huolimatta nauttivansa yhä siitä, että saa elää ja tehdä töitä omassa rauhassaan. Hän ei pysty kuvittelemaankaan, että muuttaisi pois Baggbölen vanhasta koulusta.
”Kun oikein ajattelee, niin voi sanoa, että olen omassa elämässäni onnellinen”, Nieminen sanoo.
Rakastumista hän ei sulje pois elämästään, mutta myöntää, että rakastuminen saattaisi olla hieman hankalaa.
”En välttämättä halua ketään tänne, enkä varsinkaan lähteä itse muualle.”
Kun Nieminen astelee keraamikkovaimonsa työpajassa, lattialle varisseeseen valkoiseen pölyyn jää hänen kengistään jalanjäljet.
Lattia on lakaistu jo monta kertaa puhtaaksi, mutta pölyä laskeutuu sen pintaan aina uudestaan.
nämä päivät alkavat aina samalla tavoin,
on vaikea herätä, vaikea nousta vuoteesta
yhä vielä koettaa tajuta ettei sinua ole
yhä tunnustaa se todeksi
en ole nähnyt ainoatakaan unta jossa olet lopullisesti kuollut,
joka yö olet luonani
joka yö jaat uneni
aamuisin kestää kauan herätä,
suostua ymmärtämään että unet ovat unia
siksi kävelen aina aamuisin viisi kuusi kilometriä tai enemmänkin,
niin kuin yhdessä kävelimme,
selvitän ajatuksiani, erottelen unet ja muut ajatukset,
koetan sanoa itselleni että elämä on elämisen arvoista
ei se ole,
ainoa syy elää päivä
on väsyä kyllin jotta pian nukahtaa ja unessa tapaa sinut
Runo Kai Niemisen kokoelmasta Heräsin taas unesta (Basam Books 2021)
Juttu julkaistu ensi kerran Viva-lehden numerossa 10/21.