Lintubongari Aki Arkiomaan huoli hömötiaisesta ja muista lintulajeista: ”On äärimmäisen huolestuttavaa, että yleiset lintulajit tulevat uhanalaisiksi”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Aki Arkiomaa
Aki Arkiomaa kiinnostui lintujen seuraamisesta jo alakouluikäisenä. Hän kuitenkin pitää enemmän luonnossa kulkemisesta ja lintujen löytämisestä siinä samalla, kuin lajien perässä juoksemista eri puolella Suomea. © Jonne Räsänen / Otavamedia
Hömötiainen oli Suomen yleisimpiä lintuja, mutta nykyään se on erittäin uhanalainen. Aki Arkiomaan päivätyö on puolustaa yhä harvemmaksi käyviä siivekkäitä.

Sitä hetkeä Aki Arkiomaa oli odottanut ainakin kaksikymmentä vuotta.

Päivä Utsjoen tunturialueella oli ankea ja sateinen. Arkiomaa kävi kumppaneineen läpi jokaisen lammen ja lanton, joka tielle sattui.

Viimein yhden lammen keskellä näkyi liikettä samean sään läpi. Arkiomaa pysähtyi ja katsoi lammelle kaukoputkella.

Kymmenvuotiaasta asti Arkiomaa oli vaeltanut Lapissa, vuodesta toiseen, satoja kilometrejä, ja aina toivonut näkevänsä kiljuhanhen. Harvinainen lintu oli kasvanut mielessä melkein myyttisiin mittoihin.

Ja siinä se nyt viimeinkin oli, keskellä sateista lampea kaukana kaikesta, kiljuhanhiemo poikasineen.

”Se on legendaarinen laji, pohjoisen Lapin äärimmäinen harvinaisuus ja tunturiluonnon yksi kuva”, Arkiomaa sanoo.

Viimeinen pesimähavainto

Kiinnostus lintuihin syttyi jo alakouluikäisenä, mutta pitkään se oli Aki Arkiomaalle vain harrastus. Hän opiskeli nuorena juristiksi ja työskenteli pitkään lääninhallituksen elinkeinovalvonnassa.

Arkiomaa ei ole koskaan myöskään ollut lintubongari sanan varsinaisessa merkityksessä – siis ei niitä tyyppejä, jotka ajavat satoja kilometrejä jonkin harvinaisen linnun perässä.

Lintuja ja muutakin luontoa on vain ollut mukava tarkkailla.

Viimeiset seisemän vuotta Arkiomaa, 53, on tehnyt päivätöitä lintujen hyväksi BirdLife Suomen toiminnanjohtajana. Hän lähti järjestötoimintaan mukaan kolmikymppisenä, ensin BirdLifeen ja sitten myös WWF:n kiljuhanhityöryhmään.

Se oli palkitsevaa, sillä heti liityttyään Arkiomaa sai ensi kertaa nähdä kiljuhanhia työryhmän inventointimatkalla Utsjoella.

Kun kiljuhanhipariskunnasta oli tehty ensihavainto, se jätettiin ensin rauhassa pesimäpuuhiin. Poikasten synnyttyä linnut haluttiin rengastaa, jotta voitaisiin saada tietoa esimerkiksi niiden muuttoreitistä.

Vuonna 1996 tehty rengastusretki oli samalla toistaiseksi viimeinen Suomen alueella tehty pesimähavainto kiljuhanhesta. Pohjolassa elävä pieni pesimäkanta käy Suomessa vain levähtämässä muuttomatkallaan, päämääränään Norjan Porsanginvuono lähituntureineen.

Pohjolan pesimäkanta on vain 30–35 paria. Kun linnut vielä liikkuvat useimmiten yhtenäisenä parvena, yksikin muuttoreitin varrelle osunut salametsästysporukka voi tehdä kantaan valtavan loven.

Vielä ennen sotia Lapin yleisin hanhi on jo pitkään ollut äärimmäisen uhanalainen.

Kiljuhanhia nähdäkseen pitää siis nähdä vaivaa. Mutta voidakseen bongata uhanalaisia lintuja ei välttämättä tarvitse lähteä kotipihaa pitemmälle.

Milloin olet nähnyt viimeksi esimerkiksi tuiki tavallisen hömötiaisen?

Aki Arkiomaa

Aki Arkiomaa ottaa metsään mukaansa välillä myös 5-vuotiaat kaksostyttönsä. Hän ei kuitenkaan halua tuputtaa harrastustaan lapsille, vaan lapset saavat itse löytää luonnon ihmeellisyyden. Jonne Räsänen / Otavamedia

Tintti ahdingossa

Hömötiainen on ärhäkkä pikkulintu, joka pärjää kovissakin pakkasissa. Ulkonäöltään se on moniin lintulaudan lajitovereihinsa nähden varsin vaatimaton, valko-musta-harmaa.

”Se on tavallaan siis aika suomalainen”, Aki Arkiomaa naurahtaa.

Ehkä jotain suomalaista voi nähdä siinäkin, että hömötiainen on tee-se-itse-lintu: se ei mene linnunpönttöihin pesimään, ellei niitä ole täytetty sahanpurulla. Sen täytyy saada itse ensin tyhjentää pönttö ennen pesänrakennusta.

Kun Arkiomaa oli lapsi, hömötiainen oli Suomen yleisimpiä lintuja. 2000-luvulla sen kanta on romahtanut. Vielä 2010 hömötiainen laskettiin elinvoimaiseksi lajiksi – nyt se on erittäin uhanalainen.

Syy tiaiskatoon on Arkiomaan mukaan yksiselitteinen. Sotien jälkeinen tehometsätalous avohakkuineen on ollut niin kattavaa, että hömötiaisen sietoraja on ylitetty.

”Kun on kuusikymmentä vuotta hakattu isoja pinta-aloja ja putsattu kaikki lahopuu pois, niin metsien rakenne on muuttunut hömötiaiselle vääränlaiseksi.”

Vaatimaton mutta sitkeä sissi ei enää löydä pesäkoloja eikä ruokaa. Paikkalintuna hömötiainen on hyvin riippuvainen metsästä eikä ole sopeutunut elinympäristönsä nopeaan muutokseen.

Arkiomaa toteaa, että hömötiaiselle voidaan toki yrittää jättää hakkuissa enemmän lahopuita paikoilleen ja rakentaa pönttöjä, mutta se tuskin riittää. Niin hömötiaista kuin monia muitakin lajeja voidaan suojella vain vähentämällä hakkuita.

Eduskuntavaaleja edeltänyt, ilmastonmuutoksen torjuntaan liittynyt hiilinielukeskustelu oli tervetullut myös eläimistön kannalta.

”Jos metsän käyttöä vain tehostetaan ja se tekee turhaksi kaikki muut ilmaston hyväksi tehdyt toimet, niin eihän siinä ole mitään järkeä. Ja kyllä hakkuut ovat jo niin laajoja, että ne alkavat näkyä ihmisten marjamaissa ja maisemassa. Uskon, että suomalaiset ovat jo sitä mieltä, että nyt pitää painaa jarrua.”

Kosteikot tuhottu

Hömötiainen on vain esimerkki aiemmin yleisien lintujen rajusta vähenemisestä, josta on jo pitkään raportoitu ympäri maailmaa.

”On äärimmäisen huolestuttavaa, että yleiset lintulajit tulevat uhanalaisiksi.”

Suomessa harvinaisiksi ovat käyneet muun muassa pääskyt, jotka kärsivät maatalouden muutoksesta. Ennen karjaa oli melkeinpä joka maatalossa pihalla laiduntamassa. Ne vetivät puoleensa hyönteisiä eli kattoivat linnuille valmiin ruoka-apajan.

Maatalouden muutos ajaa ahdinkoon myös vesilinnut, kun karja ei enää kalua rantoja vaan ne pääsevät ruovikoitumaan. Suurempi ongelma on kuitenkin se, että valtio on jättänyt luonnonsuojelualueiden kosteikot hoitamatta.

Kosteikkojen hoito on BirdLife Suomen asialistan kärjessä. Järjestö vaati siihen lisää rahaa hallitusneuvotteluissa.

”Kosteikot ovat maailmallakin se kaikkein uhanalaisin elinympäristö. Suomessa niitä on tuhottu erityisen tehokkaasti, kun viisi miljoonaa hehtaaria suota on ojitettu. Jos valitsee peruskartasta minkä tahansa pisteen, niin se on täynnä sitä sinistä viivaa.”

Luonnonsuojelualueiden kosteikkojen hoitoon pitäisi Arkiomaan mukaan varata valtion budjetista neljäkymmentä miljoonaa euroa. Se näkyisi nopeasti kosteikkolajien, kuten äärimmäisen uhanalaisen suokukon, runsastumisena.

Kosteikkojen hoito on sinänsä yksinkertainen asia: ruovikot raivataan, pensaikot pidetään poissa ja aluskasvillisuus matalana. Se tarjoaisi myös työtä maaseudulle.

”Koko Suomen luonnonsuojeluhan saataisiin aika pienellä rahalla kuntoon, jos vaan haluttaisiin.”

Aki Arkiomaa

”Kun on kuusikymmentä vuotta hakattu isoja pinta-aloja ja putsattu kaikki lahopuu pois, niin metsien rakenne on muuttunut hömötiaiselle vääränlaiseksi.” Jonne Räsänen / Otavamedia

Kultarinta säväyttää

BirdLife Suomi järjestää vuosittain useita lintubongaustapahtumia, joilla pyritään innostamaan ihmisiä lähiluonnon tarkkailuun. Talvisin lasketaan kilpaa lintulajeja kotipihoilla, kesällä syynätään linnunpönttöjä.

Pönttöbongauksessa saadaan tärkeää seurantatietoa pesinnän onnistumisesta.

Tapahtumaan osallistuu vuosittain viitisentuhatta ihmistä, jotka raportoivat noin 30 000 pöntön asukkaista.

Aki Arkiomaa ehtii nykyisin linturetkille harvoin, mutta konkarin havaintolistalla on jo kolmisensataa lajia. Kiljuhanhien perässä hän on kulkenut joskus Keski-Venäjän

Taimyrin niemimaalle saakka. Silti häntä jaksaa yhä sykähdyttää ihan tuttujen lintujen ilmestyminen lähimetsään kevään tullen. Harvinaisuuksien näkeminen ei ole tärkeää, kivat luontokokemukset ja pienet yllätykset riittävät.

”Nuorempana niitä elämyksiä toki tuli eri tavalla. Kun löysi vaikka lokinpesän, niin sitä kuvattiin sitten filmirulla täyteen. Mutta en ole paatunut, pienet perusasiat säväyttävät yhä. Odotan esimerkiksi aina sitä, että näen kevään ensimmäisen kultarinnan.”

Kokenutta harrastajaa lämmittää myös oman järjestön tuoreiden jäsenien into, kun nämä raportoivat havainnoistaan BirdLifen Facebookissa. Erityisesti keski-ikäiset naiset ovat innostuneet nyt kolmatta vuotta pyörineestä haasteesta, jossa pyritään vuoden aikana havaitsemaan sata lintulajia.

Tunnistamansa linnut voi ilmoittaa avoimeen sarjaan tai ekosarjaan, mikäli tekee havainnot käyttämättä mitään moottoroituja ajoneuvoja. Ideana on kannustaa ihmisiä lähiretkeilyyn – usein ihan lähellä on paljon enemmän nähtävää kuin arjen keskellä huomaa.

”Kaupunkimetsät alkavat olla jo aikamoisia luontoparatiiseja, koska niitä hoidetaan virkistyksen näkökulmasta, joka on luonnolle hyväksi.”

Lähimetsiin Arkiomaa vie ehtiessään viisivuotiaat kaksostyttönsäkin. Tosin hän pyrkii olemaan tuputtamatta lapsilleen omia kiinnostuksen kohteitaan. Luonnonystävien piireissä on nimittäin vankkaa kokemuspohjaista näyttöä siitä, että ketään ei kannata pakottaa metsään – ei ainakaan omia lapsiaan.

”Yleensä luontoharrastajien lapsista ei todellakaan tule luontoharrastajia”, Arkiomaa toteaa huvittuneena.

Mutta vakavasti sanottuna metsään kannattaa mennä ja pitää silmät ja korvat auki.

Ja hömötiaisen nähdessään toivoa, ettei se ole viimeinen kerta.

X