Lumilautailija rajussa onnettomuudessa – kalloimplantti pelasti

Jaa artikkeliTilaa Seura
Onnettomuudessa tullut aivovamma ei ole lannistanut Tomi Taskista. Hän palasi lumilautailijaksi. ”Minun oli pakko päästä laudan päälle.” © Silvi Kaarakainen/otavamedia
Lumilautailija Tomi Taskisen hyppy epäonnistui kohtalokkain seurauksin.

Tomi Taskinen, 25, rakastui lumilautailuun kahdeksanvuotiaana. Päämääränä oli ura lajin ammattilaisena. Sen vuoksi hän muutti peruskoulun jälkeen kodistaan Hollolasta Sotkamoon, jonka urheilulukiossa on Suomen ainoa lumilautailulinja.

19. helmikuuta 2011 Tomi osallistui Joensuun torilla järjestettyyn lumilautailunäytökseen. Siitä tuli elämän käännekohta.

Pudotus jäälle

Näytöspäivänä oli kova pakkanen. Lautani kantti tarttui kiinni jäähän, kun otin vauhtia mäkihyppy- eli spedelingosta. Lensin hyppyristä väärään suuntaan ja putosin noin kuuden metrin korkeudesta tasaiselle jäälle selälleni. Löin pääni.

Kypärän käyttö oli siihen aikaan harvinaista eikä minullakaan ollut sitä. En tiennyt, miten kohtalokas pään iskeytyminen maahan voi olla.

Henkiinjäämiskamppailu

Sain maassa kouristuskohtauksen ja suustani tuli verta. Minut vietiin tajuttomana Joensuun sairaalaan, jossa tehtiin pään ct- eli tietokonekerroskuvaus. Kuvat lähetettiin sähköisesti Kuopion yliopistolliseen keskussairaalaan, jonne minut kiidätettiin saman tien ambulanssilla. Nukutuslääkäri lähti mukaan ja valmisteli minut jo matkan aikana leikkaukseen. Leikkaus tehtiin ambulanssin paareilla. Oli sekunneista kiinni, että pääni saatiin avattua, verihyytymä poistettua ja aivopaine tasattua riittävän nopeasti.

Kukaan ei tiennyt, jäänkö henkiin. Vanhempiani varoiteltiin, että jos selviän, en ole enää entisenlainen. Jossain vaiheessa pelättiin, että jään vihannekseksi.

Seuraavan kahden viikon ajan teho-osastolla sänkyni vieressä valvoi sairaanhoitaja lähes koko ajan tarkkaillen useista monitoreista kokonaistilannetta.

Minut leikattiin sinä aikana neljä kertaa. Toisella kerralla kallosta poistettiin kolmasosa, jotta aivoilla olisi riittävästi tilaa turvota. Kolmannella kerralla korjattiin aivopaineanturia ja neljännellä asennettiin aivokammioon suntti, jotta saatiin tilaa edelleen turpoavalle vasemmalle aivolohkolle.

Näin minua hoidettiin

Oikea puoleni oli pitkään halvaantunut ja liikuin pyörätuolilla. Aluksi törmäilin sen kanssa jatkuvasti osaston käytävien oikeanpuoleisiin seiniin.

Kallostani puuttui leikattu kolmannes puoli vuotta. Siihen tilattiin muovi-implantti eli keinoluusiirre Australiasta. Se asennettiin paikalleen elokuussa. Operaation jälkeen huomattiin, että makuuasennossa päänahan ja implantin väliin kertyi ylimääräistä selkäydinnestettä. Sitä jouduttiin imemään pois piikillä joka aamu. Se sattui.

Sen jälkeen työnnettiin alaselkääni selkäytimestä nestettä ulos johtava suntti. Se oli järjettömän kivulias toimenpide. Se jouduttiin tekemään kaksi kertaa, koska ensimmäisellä kerralla suntti ei mennyt oikeaan kohtaan. Kivut tuntuivat kuitenkin pieneltä hinnalta siitä, että olin hengissä. Siinä vaiheessa jo tiesin, että oli millin päässä, etten enää olisi täällä.

Lopulta tehtiin leikkaus, jossa ylimääräistä selkäydinnestettä johtava letku asennettiin selkäytimestä vatsalaukkuun. Se on siellä loppuelämäni ajan. En huomaa sen tai kalloimplantin olemassaoloa millään tavalla päivittäisessä elämässä.

Tässä ja nyt

Pitkään epäiltiin, että niskanikamani oli murtunut. Onneksi ei ollut. Oikeaa puolta on kuntoutettu sähkösokkien avulla. Vuosien ajan olen saanut muutenkin monipuolista kuntoutusta. Alun perin ei uskottu, että enää kävelen ilman apuvälineitä. Nykyään juoksenkin.

Minulla oli vahva halu saada valkolakki, vaikka aivovaurion seurauksena todettiin anominen afasia, sanojen löytämisen ja kirjoittamisen vaikeus. Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2012. En vieläkään tiedä, miten siitä suoriuduin.

Onnettomuuden jälkeen lääkärit antoivat ymmärtää, etten enää ikinä laske mäkeä. Mutta lautailijaa ei saa irti siteistään. Tiesin, että minun on jollain keinolla pakko päästä takaisin laudan päälle. Se on yksi merkittävimmistä syistä siihen, että olen nyt näin hyvässä kunnossa.

15. helmikuuta 2013 nousin laudalle Messilässä. Mukanani oli fysioterapeutti-hiihdonopettaja. Pelkoa en tuntenut, mutta varauduin siihen, ettei homma onnistu. Se lähti sujumaan heti. Ja tuntui älyttömän hyvältä.

En ole katkera. Oli niin lähellä, etten pääsisi kokemaan enää mitään. Tärkein tulevaisuuden toive on nyt terveys.

Olen suorittanut lumilautailuvalmentajan tutkinnon. Neurologisten ongelmien vuoksi en todennäköisesti pysty täysipäiväiseen työhön, vaikka olen fyysisesti hyvässä kunnossa. Pyrin silti luomaan uran lumilautailun tai ylipäänsä urheilun parissa.

X