Luontokuvaaja Antti Leinosen ja Hemmo-ahman ystävyys kesti vuosia: ”Mitä pitempään vietin aikaa Hemmon kanssa, sitä enemmän kiinnyin”

Kun kuhmolaisen luontokuvaaja Antti Leinosen mökin pihaan tuli ahma, tajusi mies, että se on hänen vanha tuttunsa yli vuosikymmenen takaa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Hemmo uskaltautui syömään Antti Leinosen kädestä. Villinä pidetyn pedon ja ihmisen välille syntyi vuosien saatossa luottamus.

Kun kuhmolaisen luontokuvaaja Antti Leinosen mökin pihaan tuli ahma, tajusi mies, että se on hänen vanha tuttunsa yli vuosikymmenen takaa.
Teksti: Ville Vanhala 

Pihaan oli tullut tuttu ahma. Se tuli lähemmäs, kallisti päätään ja tuli vielä lähemmäs. Ahma vilkuili vielä hetken kulmiensa alta, venytti kaulaansa ja nappasi varovasti silavanpalan, jonka kuhmolainen luontokuvaaja ja -kirjailija Antti Leinonen tarjosi.

Ahma oli kuulunut siihen kantaemon, uroksen ja sen itsensä lisäksi yhteensä 12 pennun muodostamaan ahmojen perhekuntaan, jota Leinonen oli kuvannut säännöllisesti kuuden vuoden ajan aina vuoteen 2006 saakka.

13 vuotta myöhemmin se ilmestyi jo vanhan ahman ikään varttuneena Leinosen mökkitontille. Jälleennäkeminen oli suoranainen ihme.

Antti Leinonen oli pitänyt pitkin talvea syöttejä mökkinsä pihapiirissä päästääkseen taas kuvaamaan ahmoja. Riistakameran kuvasta hän oli nähnyt ahmojen liikkuvankin lähistöllä, mutta ei olisi voinut kuvitellakaan, että siinä liikkui hänen vanha tuttunsa yli vuosikymmenen takaa.

Napattuaan silavanpalan eläin vetäytyi hieman etäämmälle pureskelemaan makupalaansa. Ahma kuljeskeli aikansa pihapiirissä kunnes laukkasi rantaan ja vilisti joen jäälle.

Seuraavana päivänä se saapui kuitenkin taas kiertelemään mökin lähistölle.

Kevään mittaan vanhasta ahmasta tuli vakituinen vieras Leinosen rantapalstalle.

Kesällä ahma lipoi jo Leinosen vaimon Maija Pennan varpaita.

Piilosilla ahman kanssa

Ahmoista puhuessaan Antti Leinonen kutsuu niitä nimillä.

Ahmaperheen emolla oli valkoiset silmäkulmat, joten siitä tuli Valkokulma. Sen reviirillä vieraillut ontuva uros sai nimekseen Lyyhä, tummaturkkinen uros oli puolestaan Tumma ja pentuja olivat Hemmo, Täplis, Veli ja Himmu.

Leinonen kertoo, että ahmat ovat hyvin yksilöllisiä eläimiä, joilla on omat luonteenpiirteensä.

”Pienet pennut ovat arkoja, mutta kasvaessaan toiset tulevat rohkeammiksi. Emoparin lisäksi eniten näkyvillä olleet pennut tulivat tietenkin arempia pentuja tutummiksi.”

Leinoselle syntyi erityisen läheinen side keväällä 2004 syntyneeseen pentuun, jonka hän nimesi sen kahden rintapielen valkoisen täplän mukaan Täplikseksi. Se leikki Leinosen kanssa piilosta suuren kiven ympärillä ja seurasi toisinaan kuvauspäivän jälkeen metsästä lähtevää Leinosta tielle autolle asti.

Ensin Leinonen otaksui, että vuonna 2019 hänen mökkinsä pihalle ilmaantunut ahma oli juuri Täplis.

”Sen turkki oli vaaleampi kuin muistin. Ahman ulkoinen olemus vaihtelee vuodenaikojen mukaan ja ajattelin myös, että Täplis on vanhentuessaan päässyt haalistumaan.”

Käydessään läpi aiemmin ahmoista ottamiaan valokuvia Leinonen kuitenkin huomasi, että Täpliksen toinen valkoisista täplistä ei ollut ylhäällä, miltei kurkussa saakka, kuten mökin pihaan ilmestyneellä ahmalla.

Sen sijaan toisella pennulla, Hemmolla, oli.

”Kieltämättä olin pettynyt erehdyttyäni ahmasta, mutta mitä pitempään vietin aikaa Hemmon kanssa, sitä enemmän kiinnyin siihen”, Leinonen kertoo.

Antti Leinonen kuvaa ahmoja

Antti Leinonen kertoo, että ahmat ovat hyvin yksilöllisiä eläimiä, joilla on omat luonteenpiirteensä. Kuva: Antti Leinonen

Hemmo palasi luontokuvaajan luokse 13 vuoden jälkeen

Aiemmin etenkin karhuja kuvannut Leinonen innostui ahmoista nähdessään puuhun rakentamastaan kuvauskojusta nuoren ahman heittävän kalliolla kuperkeikan.

”Voimistelevan ahman saattoi tulkita olevan hyvällä tuulella. Minussa heräsi halu tietää, miten ahma metsässä elää, mitä se osaa, mitä tuntee ja miten se näyttää tunteensa.”

Ahmojen kuvaaminen oli Leinosen päätyö vuosien 1997–2006 välillä. Hän on julkaissut kahdeksan luontoaiheista kirjaa ja hänen ottamiaan kuvia on julkaistu mm. yhdysvaltalaisessa National Geography -lehdessä

Vaaleaturkkisen Hemmo-ahman hän luuli nähneensä viimeisen kerran ensimmäisenä päivänä joulukuuta vuonna 2005, jolloin Hemmo vilisti isoveljensä Täpliksen kanssa järven jäällä.

13 vuotta myöhemmin Hemmo tuli kuitenkin kuvaajansa luokse. Leinonen sanoo, että alun perin helpon ravinnon perässä mökkipalstalle saapuneen Hemmon on täytynyt tunnistaa hänet, sillä muuten ahma ei olisi päästänyt häntä lähelleen.

”Muistan, miten viileä ja kostea Hemmon kuono oli, kun se otti makupalan kädestäni. Se oli merkittävä ja tunteellinen hetki, joka ei koskaan unohdu.”

Muistan, miten viileä ja kostea Hemmon kuono oli, kun se otti makupalan kädestäni. Se oli merkittävä ja tunteellinen hetki, joka ei koskaan unohdu.”

Silavaa puiden oksilla

Antti Leinonen ei halua paljastaa Ahmametsäksi nimeämänsä ahmojen pesäpaikan sijaintia, vaikka siellä ei ahmoja kenties enää eläkään.

Leinosen mukaan Kainuussa ilmenee yhä suurpetoihin ja etenkin suteen kohdistuvaa vihaa. Susia surmataan salaa ampumalla ja myrkkysyöteillä.

”Syötit voivat koitua myös ahmojen kohtaloksi”, Leinonen tähdentää.

Hänen kuvauskohteenaan ollut ahmanpesä sijaitsi kallionkolossa korpilammen rannalla. Ensin pesää hallitsevan Valkokulma-naaraan luona vieraili hieman ontuva Lyyhä-uros, joka kuitenkin vaihtui tummaturkkiseen Tummaan.

Ahmanaaran reviirin koko on noin kymmenen neliökilometriä, mutta uroksen reviiri on kymmenen kertaa suurempi ja sen sisällä on useita eri naaraiden reviirejä.

Leinonen houkutteli ahmoja kuvausetäisyydelle ripottelemalla silavanpaloja maahan ja ripustamalla niitä puiden oksille.

Eräänä kesäiltana yksi ahmapennuista istahti yllättäen hänen viereensä mättäälle. Leinosen kiivettyä puuhun rakentamaansa kojuun toinen ahma saattoi odottaa häntä puun juurella.

”Vuosien aikana Valkokulma-naaras tottui läsnäolooni. Emosta mallia ottaen pennutkaan eivät vierastaneet minua”, Leinonen kertoo.

Eräänä kesäiltana yksi ahmapennuista istahti yllättäen hänen viereensä mättäälle. Leinosen kiivettyä puuhun rakentamaansa kojuun toinen ahma saattoi odottaa häntä puun juurella.”

Leinojen pääsi ”ahmojen piireihin”, mutta samalla hän alkoi kantaa huolta etenkin hyvin tuttavallisiksi käyneistä Hemmosta ja Täpliksestä.

”Pelkäsin, että ahmat ovat kesyyntyneet liikaa pärjätäkseen enää omillaan metsässä.”

Kun Leinonen lokakuussa vuonna 2006 näki viimeisen kerran ahmaperheen emon Valkokulman. Se yski ja liikkui jo kankeasti.

Leinonen ei usko Valkokulman selvinneen seuraavan talven yli.

Vieraillessaan vajaa vuosi myöhemmin Ahmametsän kalliolla, pesän lähistöllä ei enää näkynyt ahmoja.

Tuttu perhe oli poissa.

Metusalem mökin pihalla

Maaliskuun 12. päivä vuonna 2019 Kuhmossa oli 30 asteen tulipalopakkanen. Illalla ilman hieman lauhtuessa mökkinsä pihalle lähtenyt Antti Leinonen huomasi lumipenkan takana kyyhöttävän ahman.

Saatuaan silavansiivun ahma nousi ja näytti jo lähtevän kohti joen vastarantaa, mutta se tekikin kaarroksen ja saapui toisesta suunnasta takaisin mökin pihan liepeille.

Tähtikirkkaana pakkasiltana alkanut jälleentapaaminen venyi lopulta yhdeksän kuukautta kestäneeksi yhteiseloksi, jonka aikana ahma vieraili noin 40 kertaa Leinosen mökillä.

Hemmon ilmestyminen pihaan oli erikoista, sillä ahmojen oletetaan elävän luonnossa harvoin yli 10-vuotiaiksi.

”Maaliskuussa 2019 Hemmo oli jo 14 vuoden ikäinen, varsinainen ahmojen Metusalem”, Leinonen kertoo.

Hemmo-ahma

Hemmo-ahma odottaa luontokuvaajan mökin portailla. © Antti Leinonen

Yökylässä portaiden alla

Mökillä vieraillessaan Hemmo ryhtyi melkein taloksi. Kun Leinonen meni sisään, Hemmo jäi odottamaan häntä portaille. Toisinaan ahma jopa yöpyi portaiden alla. Hemmo kolisteli terassikalusteita, jyrsi pirttipöytää ja availi laatikoita. Leinonen jopa yritti puistella kuistin kynnysmattoa sitä usein riepotelleen ahman kanssa.

”Kun minä vedin, niin ahma antoi periksi ja päinvastoin. Tahti ei osunut yksiin”, Leinonen naurahtaa.

Hemmon kanssa Leinonen otti myös kaukolaukaisijalla ahmaselfieitä. Kuvissa istutaan rannalla ja loikoillaan varvikossa.

Poseeraajina ovat vanhat kaverit.

Leinonen korostaa, että ahman täytyy olla älykäs, utelias ja suunnitelmalliseen toimintaan kykenevä eläin, koska se pystyy saalistamaan ravintoa ja hallitsemaan laajaa reviiriään. Haaskoja jäljittäessään ahman on myös osattava tulkita muiden suurpetojen ja korppien käyttäytymistä.

Antti Leinosen mukaan ahma tuntee perustunteiden nälän ja lisääntymisvietin lisäksi surua ja iloa.

”Rentoutuneena ahma pitää suutaan hieman auki, mutta Hemmo näytti toisinaan jopa hymyilevän.”

Mies ja ahma – Tällainen oli viimeinen kohtaaminen

Alkukesästä vuonna 2019 Antti Leinonen huomasi pihassaan vierailevan Hemmon niskassa ilkeännäköisiä viiltoja. Myöhemmin kesällä Hemmolla oli taas puremajälkiä niskassaan ja se myös ontui jalkaansa.

Vanha ahma oli joutunut valtataisteluun.

”Samalle reviirille ei sovi kahta urosta, vaan vahvempi ajaa heikomman tiehensä tai jopa ottaa sen hengiltä”, Leinonen kertoo.

Myöhemmin syksyllä hän myös näki Hemmon ja nuoremman, kookkaan ahmauroksen kohtaamisen jäällä. Nuorempi ahma hääti alistuneen Hemmon ensin puuhun, minkä jälkeen Hemmo pakeni nuoremman lajitoverinsa jahtaamana metsään.

Mökille saapuessaan Hemmo oli kuitenkin yhä leikkisä. Se kolisteli kuistilla ja vilisti Leinosen rantaan rakentaman kuvauskojun ympärillä.

Leinosen lähellä ahma tunsi olevansa turvassa.

Vaikka Hemmon vierailut mökillä harvenivat, Hemmo kävi kuitenkin yhä syömässä Leinosen maastoon ripottelemia silavanpaloja ja loikoilemassa mökin portailla. Mattoakin ahma innostui vielä retuuttamaan.

Marraskuun viimeisellä viikolla Hemmolla oli suuri ammottava haava päässään.

Joulukuun 4. päivänä Leinonen oli kuvaamassa Hemmoa joella, kun vielä heikko jää petti hänen altaan ja Leinonen vajosi vyötäröään myöten kylmään veteen.

”Marraskuun viimeisellä viikolla Hemmolla oli suuri ammottava haava päässään. Ahmojen valtataistelu seudulla jatkui.”

Vaihdettuaan mökissä kuivaa ylleen Leinonen huomaisi ikkunasta Hemmon loittonevan kohti joen vastarantaa.

Sen jälkeen hän ei Hemmoa enää nähnyt.

Minne Antti Leinonen askelsi, sinne Hemmo lyllersi perässä. © Antti Leinonen

Koko talven ikävä – Hemmo pysyi poissa

Ahmaa pidetään verenhimoisena petona, joka saattaa tappaa yhden hyökkäyksensä aikana jopa useita poroja.

Esimerkiksi vuonna 2019 ahman aiheuttamat porovahingot olivat suuremmat kuin kolmen muun suurpedon, karhun, suden ja ilveksen yhteensä.

”Se että ahma olisi verenhimoinen, on väärinkäsitys. Se on ravintoa varastoiva peto, joka käyttäytyy luonteensa mukaisesti”, Antti Leinonen toteaa.

Hän myöntää ikävöineensä Hemmoa ja odottaneensa ahmakaveriaan taas mökkinsä pihapiiriin koko vuosien 2019–2020 välisen talven.

Hemmo kuitenkin oli ja pysyi poissa.

Leinosen mukaan jo hyvin iäkäs, heikentynyt ja useaan kertaan tappeluissa loukkaantunut Hemmo oli todennäköisesti vetäytynyt luolaan tai lumeen kaivamaansa onkaloon kuolemaan.

Antti Leinonen asettelee yhä silavanpaloja mökkinsä lähistölle. Hänellä on maastossa riistakamera ja mökillä ollessaan Leinonen pitää kameraa myös kätensä ulottuvilla.

Hemmoa ei enää ole, mutta se täydellinen kuva puuhun nousseesta ahmasta tähtitaivasta vasten on yhä ottamatta.

Antti Leinonen teki teoksen Mies ja Ahma (Minerva), joka julkaistiin huhtikuussa 2021.

Antti Leinonen ja Heimo-ahma pitivät pihapöydän äärellä yhteisiä tuumaustaukoja © Antti Leinonen

Antti Leinonen ja Heimo-ahma pitivät pihapöydän äärellä yhteisiä tuumaustaukoja. © Antti Leinonen

Lue myös: Luontokuvaaja Heikki Kokkonen seurasi Moppe-majavan elämää 15 vuotta: ”Mopella oli poikue ja puoliso, jonka nimesin Mojovaksi”

X