Luottotiedoton Minna, 43: ”Olen kaikkien silmissä ihmisenä nolla.”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Pahimmillaan Minnalla oli 60 merkintää ulosottorekisterissä. © Sampo Korhonen
Jos Minna saisi oman kodin, hän voisi alkaa rakentaa itselleen siedettävää elämää. Mutta luottotiedot menettäneenä hänelle ei sitä suoda.

Helsingin rautatieasemalla on suuri taulu, jossa on allekkain paikkakuntien nimiä. Kohta junat lähtevät kohti Oulua, Joensuuta, Turkua, Tamperetta ja Vaasaa.

Minna, 43, seisoo taulun edessä. Hän on asunut kaikissa noissa kaupungeissa. Muutaman vuoden sisällä, muutaman kuukauden kerrallaan.

Jokaisessa kaupungissa hän on ensimmäiseksi ostanut kaupasta peiton ja tyynyn.

Niitä Minna ei enää jaksa raahata mukanaan ympäri Suomea. Hänellä on jo neljä matkalaukkua kannettavanaan.

Niissä on hänen koko omaisuutensa.

Näin Minna on elänyt kaksitoista vuotta. Puoli vuotta samassa osoitteessa on hänelle harvinaista herkkua.

Minna on siisti ihminen. Hän ei tupakoi eikä käytä huumeita. Hän juo alkoholia muutaman kerran vuodessa. Hän syö terveellisesti ja kuntoilee kolme tuntia joka ikinen päivä.

Hän ei ole koskaan elämässään jättänyt vuokraansa maksamatta.

Mutta kukaan ei vuokraa Minnalle pysyvää asuntoa.

Koska hän on luottotiedoton.

Minnan ainoa mahdollisuus saada katto päänsä päälle on vuokrata asunto ihmiseltä, joka ei tarkista hänen luottotietojaan.

Sellainen ihminen on tyypillisesti opiskelija, joka lähtee muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille ja vuokraa asuntonsa siksi aikaa toiselle.

Toissa syksynä Minna muutti Tampereelta kahdeksi kuukaudeksi Kittilään. Se oli silloin ainut paikka koko Suomessa, josta hän onnistui vuokraamaan asunnon.

Minna ei voi ottaa vastaan töitä tai saattaa opintojaan loppuun, koska hänellä ei ole aavistustakaan, missä päin Suomea seuraavaksi asuu.

Ylioppilaspohjaiset opinnot tyssäsivät siihen, että asuntoa ei opiskelupaikkakunnalta enää löytynyt, eikä Minnalla ollut varaa hotellimajoitukseen. Jos luottotiedot puuttuvat, ei saa edes opiskelijasuntoa.

Nyt Minnan päivät kuluvat pitkälti seuraavan majapaikan metsästämiseen. Hän etsii netistä ilmoituksia, vastaa niihin, odottaa vastauksia. Lopettaa yhteydenpidon, jos ilmoittaja kertoo tarkistavansa luottotiedot tai vaativansa voimassa olevan kotivakuutuksen.

Luottotiedottomalle sellaista ei myönnetä.

Minnalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin elää näin. Tai oikeastaan olisi, mutta siihen hän ei ole valmis. Vielä.

Tästä kierre alkoi

Se oli kaunis kesäpäivä vuonna 1997. Se päivä, jonka seurausta kaikki tämä on.

Silloin Minnan aviomies ajoi perheen talon pihaan kuorma-auton, pakkasi autoon kaiken irtaimen omaisuuden ja ajoi tiehensä. Sanoi muuttavansa takaisin kotiseudulleen, koska hänellä oli ”paska fiilis”.

Muuta selitystä Minna ei erolle koskaan saanut.

Minnalle mies jätti vain patjan lattialle. Ja pariskunnan kolmevuotiaan pojan.

Mies perusteli irtaimiston anastamista sillä, että oli osallistunut sen hankkimiseen. Minna oli kuitenkin maksanut kaikesta oman osuutensa.

”En pystynyt enkä jaksanut alkaa taistella asiasta. Olin kovin nuori, järkyttynyt, ja arjen järjestämisessä ja yksinhuoltajuudessa oli tarpeeksi taakkaa. Mitään turvaverkkoa minulla ei ollut”, Minna sanoo.

Minna oli töissä siivoojana. Hänen palkkansa oli pieni. Elatustukea hän ei saanut mieheltään perittyä, koska tämä ei suostunut allekirjoittamaan papereita, jotka siihen vaadittiin. Sosiaalitoimiston mukaan vastuu allekirjoituksen saamisesta oli Minnalla.

Minnan oli pakko ostaa kaikki tarvitsemansa velaksi ja osamaksulla. Mitään avustusta pakollisiin hankintoihin hän ei saanut.

”Luottotietoni olivat kunnossa ja sain velkaa joka paikasta niin paljon kuin pyysin. En ostanut mitään turhaa, ja ostohetkellä kuukausittaiset maksuerät vaikuttivat pieniltä”, Minna sanoo.

”Tarkoitus oli maksaa kaikki takaisin, mutta en ymmärtänyt, ettei se onnistukaan.”

Maksueristä kertyi parin vuoden aikana joka kuukausi maksettavaksi summa, joka oli Minnan palkkaa suurempi. Minna haki apua sosiaalitoimistosta, mutta siellä hänelle sanottiin, etteivät he auta kulutusluottojen vuoksi pulaan joutuneita.

Kukaan ei vinkannut Minnalle velkaneuvonnasta.

Kun luottotiedot menettää, on kaikkien silmissä nolla

Perinnän kautta pienistä veloista kasvoi suuria. 200 markan velka olikin äkkiä 2000 markkaa. Ja sellaisia Minnalla oli monta. Pahimmillaan hänellä oli 60 merkintää ulosottorekisterissä.

Samaan aikaan ex-mies vaati Minnaa kuljettamaan lasta toiselle puolelle Suomea tapaamisiin. Koska Minnalla ei ollut siihen varaan, mies teki ilmoituksia tapaamisoikeuden eväämisestä. Mies häiriköi Minnan elämää perättömillä lastensuojeluilmoituksilla ja valehteli Minnan olevan alkoholisti.

Loppuunpalaneena ja nurkkaan ajettuna Minna teki rankan ratkaisun. Hän luovutti poikansa miehelleen.

Mies kiristi Minnalta seksiä vastineeksi siitä, että Minna saisi tavata poikaansa milloin halusi.

Sitä Minna antoikin ex-miehelleen aina vuoteen 2008 saakka, jotta saisi nähdä lastaan ilman riitoja.

”Sen jälkeen päätin, että enää en moiseen alistu. Sen jälkeen en ole tavannut poikaani, sillä poika ei kuulemma halua tavata minua. Mies on ilmeisesti aivopessyt poikani ties millä valheilla minusta”, Minna sanoo.

Minnalla ei ole uutta miestä, sillä kaikki hänen parisuhteensa ovat kaatuneet, kun hän on kertonut totuuden tilanteestaan.

”Muutun nollaihmiseksi kaikkien silmissä välittömästi, kun kerron olevani luottotiedoton. Viranomaiset taas eivät millään usko, etten ole narkkari tai alkoholisti. Se tuntuu olevan heille mahdotonta ymmärtää, vaikka luulisi sen jo päältä päinkin näkyvän.”

Nollaihmiseksi Minna tosin leimattiin jo lapsena. Kukaan ei ole koskaan kehunut häntä.

Lapsuus täynnä pelkoa

Minna toivoi koko lapsuutensa, että hänet olisi otettu huostaan, mutta niin ei koskaan käynyt. Vielä jonain päivänä, kun on tarpeeksi vahva, hän haluaa selvittää, miksi.

Minnan isä oli alkoholisti ja äiti skitsofreenikko. Hän on perheen ainoa lapsi.

Kukaan sukulainen ei pitänyt yhteyttä omituisena ja pelottavana pidettyyn perheeseen.

Kun Minnan isän humalainen raivo heräsi, Minna ja hänen äitinsä pakenivat autoon. Siellä he viettivät lukuisia öitä odotellen isän sammumista. Kylmässä ja pakkasessa, peloissaan.

Kun Minna oli kaksitoista, hänen vanhempansa erosivat, ja Minna jäi äidilleen. Pian Minna huomasi äitinsä käyttäytyvän omituisesti.

”Kerroin koulussa terveydenhoitajalle, että äitini näkee harhoja ja on aivan sekaisin, mutta asialle ei tehty mitään.”

Vuoden päästä äidin harhailut kiinnittivät lopulta muidenkin huomion, ja Minna otettiin pois äidiltään. Ja annettiin isälleen, joka oli rappioalkoholisti.

”Isän asunto muistutti kaatopaikkaa. Isä koskaan jutellut kanssani, saati että olisi antanut ruokaa. Lomilla odotin nälissäni koulun alkamista.”

Minna aloitti ammattikoulun, mutta opiskelu tyssäsi siihen, ettei isä ostanut hänelle kirjoja.

Heti kun Minna täytti kahdeksantoista vuotta, hän muutti pois kotoa. Ensimmäisen miehen luo, joka osoitti hänelle kiinnostustaan.

Mies ei päästänyt kauppaankaan yksin, halusi pitää koko ajan silmällä.

Minna luuli, että sellaista on rakkaus. Ja kyllä, hän tahtoi.

Päästä eroon isästään.

Tähänkö se päättyy?

Kun katsoo tarkasti ympärilleen täällä Helsingin rautatieasemalla, näkee monia asioita. Tai oikeastaan ihmisiä. Sellaisia, jotka näyttävät asuvan täällä.

”Täällä on usein nuori nainen, jonka omaisuus on kauppakärryissä. Hän on kuin minä. Hoikka, normaalin näköinen”, Minna sanoo.

Minnan omaisuus on niissä matkalaukuissa. Aivan kohta hän muuttaa taas, tammikuuksi Espooseen.

Minnalta kuluu vielä viisi vuotta, ennen kuin luottotiedot ovat puhtaat. Aika tuntuu hänestä epätoivoisen pitkältä. Hän on hakenut asuntoa kaikista mahdollisista paikoista, mutta edes hänen sähköposteihinsa ei vastata.

Joulukuussa Minna kävi hakemassa apua seurakunnalta. Siellä hänelle sanottiin, ettei hän kuulu kirkkoon ja että tuskin pysyisi pitkään aloillaan, vaikka asunnon saisikin.

”Hekin olettavat, että olen alkoholisti. Myös Suomen Setlementtiliiton edustaja epäili samaa.”

Alkoholistien asuntolaan Minna kuulemma pääsisi. Mutta Minnasta tuntuu mahdottomalta ajatus, että eläisi jälleen, nyt aikuisena naisena, humalaisten miesten ympäröimänä.

Vielä tällä hetkellä ajatus tuntuu mahdottomalta.

Ehkä Minna pystyisi kuitenkin sietämään asuntolaelämää, jos olisi itsekin alkoholisti. Tai narkomaani.

Se on se toinen vaihtoehto, joka hänellä elämässään on. Olla juuri sellainen ihminen, joksi hänet jatkuvasti leimataan.

Alkoholistina Minna ehkä viihtyisi päivät pitkät täällä rautatieasemalla.

Vain muutama askel sivuun tästä tiestä, jota pitkin hän kulkee kuntosalille joka päivä.

Vain muutama askel.

Se olisi siinä.

 

Haastateltavan nimi on muutettu.

 

Lue myös:

Maksuhäiriöt kaikkien aikojen ennätykseen – saako lainaa liian helposti?

Miksi velkakierteeseen joutuneiden eläkeläisten määrä kasvaa?

 

 

X