Aila Eskelinen muutti perheineen Australiaan 1960-luvulla: ”Maahanmuuttajiin suhtauduttiin hienosti, emme kokeneet syrjintää”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Charly Harrison
Aila Eskelinen muutti Australiaan mukanaan perhe, ompelukone ja reilusti nuoruuden uteliaisuutta. Elämä on tuonut eteen suruja, mutta silti yli 50 vuotta maailman toisella laidalla ovat tarjonneet hänelle onnellisen elämän.

Takana oli kuuden viikon laivamatka, joka oli alkanut Hollannista syyskuun lopulla. Hollantiin oli tultu Suomesta Ruotsin kautta ensin laivalla ja sitten junalla. Ja nyt oltiin perillä Australiassa.

Aila Eskelinen, 73, muistaa yhä sen hetken, kun hän tunsi jalkojensa alla uuden kotimaan.

”Nousimme laivasta maihin ja makoilimme nurmikolla palmujen alla. Ihailimme maisemia, ja sanoin miehelleni, että nyt minä rupean nauttimaan elämästä, kun täällä on näin kaunista”, Aila muistelee.

Oli joulukuu vuonna 1964, Australiassa oli kesä.

Parikymppinen Aila ja hänen vuotta vanhempi aviomiehensä Oiva sekä pariskunnan yksivuotias Ari-poika olivat uuden elämän alussa kaukaisessa maassa, jonka kieltä he eivät osanneet.

Ailalla oli pukuompelijan ammattitutkinto ja pari vuotta työkokemusta. Oiva oli ollut töissä huoltoasemalla. Perheen entinen elämä mahtui kaksi metriä kertaa metrin kokoiseen puulaatikkoon, jossa oli Ailan ompelukone, astiasto, petivaatteita ja vaatteita.

Kumpikaan ei ollut koskaan aiemmin käynyt ulkomailla.

Eteläpohjalaisen päähänpistosta maahanmuuttajaksi Australiaan

Lähtö kaukaiseen maahan oli ollut Etelä-Pohjanmaalta Soinista kotoisin olevan Ailan päähänpisto.

”Mieheni Australiaan muuttanut serkku tuli käymään Suomessa. Kuuntelin, mitä hän kertoi maasta, ja se kuulosti jännältä ja kivalta.”

Kun Oiva tuli illalla töistä, Aila kysyi, että mitäs jos hekin lähtisivät Australiaan.

”Mies katsoi vähän aikaa ja kysäisi, että mistä tuollaista olet saanut päähäsi? Mutta sitten hän sanoi, että juu, lähdetään vaan. Hän oli sen luontoinen, innostui nopeasti.”

Australiaan tarvittiin tuohon aikaan työvoimaa, ja sen vuoksi Australian valtio kustansi eurooppalaisten maahanmuuttajien matkat ja auttoi uuden elämän alkuun taloudellisesti. Optiona oli, että jos ei kahdessa vuodessa sopeutuisi, Australia maksaisi myös kotimatkan takaisin.

”Kyllä monta kertaa itkeskelin tuon kahden vuoden aikana, mutta kun aloin tottua elämäntyyliin ja ihmisiin täällä, en enää halunnut lähteä takaisin.”

Aila Eskelinen kädesssään mustavalkoinen valokuva laivamatkalta, kun Aila perheineen muutti Australiaan syksyllä 1964. Aila kuvassa oikealla.

Mustavalkoinen valokuva otettiin laivamatkalla, kun Aila perheineen muutti Australiaan syksyllä 1964. Aila kuvassa oikealla. © CHARLY HARRISON

Aila ja Oiva asettuivat Melbourneen. Alun perin heidän laivamatkansa määränpää oli Sydney, mutta kun eräs suomalainen pariskunta jäi maihin Melbournessa, päättivät hekin lähteä tutkimaan kaupunkia.

Aluksi perhe sijoitettiin lautahökkeleistä kyhätylle alueelle leirintäalueelle muiden maahantulijoiden kanssa.

Kun Oiva sai töitä autotehtaalta, perhe muutti armeijan ylläpitämään parakkikylään. Olot olivat paremmat ja asuminen ilmaista. Mutta koti-ikävä vaivasi Ailaa.

”Maa oli paljon alkeellisempi silloin. Kaupoista ei saanut sellaisia tarvikkeita, joita suomalaiset halusivat, ja parakkialueen kanttiinissa tehdyt ruoat olivat outoja. Australialaiset eivät olleet mielestäni myöskään yhtä siistejä kuin suomalaiset.”

Töihin vailla kielitaitoa

Aila lähti reippaasti töihin, vaikkei vielä osannut englantia. Pukuompelijalle riitti töitä tehtaissa. Kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen pyydettiin monesti vielä jäämään ylitöihin. Tuohon aikaan tehtailla oli myös usein lakkoja, ja niissä oli pakko olla mukana.

Työ oli ajoittain henkisesti raskasta, koska Ailalle tuotiin korjattaviksi muiden väärin tehdyt ompelukset.

”Kun en osannut kieltä, en voinut puolustautua ja sitten itkeskelin yksikseni. Kerran kuulin kahden pomon puhuvan minusta keskenään ja sanovan ’this woman is very simple’, kyllä minä ymmärsin, mitä he tarkoittivat.”

Silti Aila ei muista, että Australiassa olisi kohdeltu huonosti muualta tulleita.

”Maahanmuuttajiin suhtauduttiin 1960-luvulla todella hienosti, emme kokeneet minkäänlaista syrjintää.”

Eikä Aila lannistunut kielenkään suhteen vaan opetteli sen.

Oiva työskenteli huoltomiehenä raitiovaunuyhtiössä ja oli innokas radioamatööri. Harrastuksen kautta pari sai kontakteja paikallisiin sekä kutsuja juhliin ja illanviettoihin.

”Olin silloin vielä ujo, enkä olisi halunnut liikkua muiden kuin suomalaisten kanssa”, Aila kertoo.

”Ja kyllä sitä osasi englantiakin puhua, kun pikkasen oli alkoholia päässä.”

Kahden vuoden päästä pariskunta osti oman kodin ja elämä alkoi tuntua valoisammalta. Koti-ikävä hellitti. Samoihin aikoihin syntyi perheen toinen poika, Jari.

Kohtalokas onnettomuus vei Ailalta puolison

Paikallinen Suomi-talo oli pariskunnalle tärkeä paikka, jossa kokoonnuttiin kerhojen ja tanssien merkeissä. Aila lauloi kirkkokuorossa ja tanhusi.

Aila ja Oiva tykkäsivät myös kalastaa. Kalaan perhe oli menossa sinäkin perjantaina vuonna 1977, mistä Aila ei paljoa muista. Sen verran kuitenkin, että perhe ajoi moottoritiellä, ja sitten rysähti.

”Takana ajanut autoilija kertoi myöhemmin, että humalassa olleiden sotilaiden auto tuli suoraan meidän päälle, emmekä voineet edes yrittää väistää tien sivukaiteen vuoksi.”

Aila mursi sääri- ja reisiluunsa ja oli sairaalassa tiedottomana kaksi viikkoa. Nuorempi pojista sai aivovaurion ja oli kuukauden sairaalassa, ja molemmilta pojilta piti poistaa perna.

Kun Aila heräsi sairaalassa, hän sai kuulla, että Oiva oli menehtynyt kolaripaikalle.

Ailasta tuli 33-vuotiaana leski. Pojat olivat 14- ja 11-vuotiaat.

Aila kävi puoli vuotta kuntoutuksessa ja palasi töihin.

”Elämän piti jatkua. Samalla alueella oli kaksi muutakin leskeä, joiden kanssa vietin aikaa ja kävin juhlimassakin.”

Aila ehti olla leskenä lähes 17 vuotta. Sitten hän löysi Velin.

Toisen kerran leskeksi

Aila ja Veli Eskelinen tunsivat toisensa vuosien takaa kirkkokuorosta. Veli oli vielä naimisissa, mutta kun he alkoivat viihtyä yhdessä Ailan kanssa, mies avautui ja kertoi, ettei ollut enää vuosiin ollut onnellinen liitossaan, ja avioero oli tulossa.

Pariskunta alkoi seurustella. Ja kun Aila täytti 50, Veli kysyi, mennäänkö naimisiin.

”Vastasin, että sitähän tässä olen jo odotellut!”

He asettuivat asumaan Ailan maaseudulta ostamaan isoon taloon, jossa heidät vihittiin vuonna 1995. Erityisesti ruoanlaitosta ja matkustelusta pitänyt pari tykkäsi tehdä kaikki asiat yhdessä.

Onnea kesti 17 vuotta, kun kohtalo puuttui peliin.

”Meillä oli suunnitelmissa lähteä kiertämään Australia, mutta sitä emme ehtineet tehdä, kun Veli sairastui.”

Aila vei miehensä sairaalaan, kun tämä alkoi muuttua kauttaaltaan keltaiseksi. Velillä todettiin haimasyöpä.

Vuoden kuluttua sairastumisesta, maaliskuussa 2012, Veli kuoli.

Toisen kerran leskeksi jääminen oli Ailalle kova paikka.

”Alku oli vaikeaa, koska minulla jäi aivan kauhea ikävä, mutta kyllä se siitä vähitellen, kun mulla on niin paljon ystäviä.”

Onnellinen elämä rennon ilmapiirin ja lämpimän ilmaston maassa

Nykyään Aila asuu pienessä mummonmökissä rauhallisella pientaloalueella Altonassa. Kodin seiniä peittävät upeat Ailan tekemät kanavatyöt. Enää ranteet eivät kestä niitä tehdä, mutta muuten Aila on hyväkuntoinen.

Suomi-talo on Ailan elämässä edelleen tärkeä kiintopiste, jonne hän ajelee autollaan kahdesti viikossa eläkeläisten kerhoihin. Siellä hän leipoo ystäviensä kanssa suomalaisia perinneherkkuja, kuten karjalanpiirakoita ja korvapuusteja.

Aila uskoo, että hän on elänyt onnellisemman elämän Australiassa kuin jos olisi jäänyt Suomeen.

”En usko, että olisin ollut yhtä onnellinen Suomessa. Täällä Australiassa on paljon rennompi meininki ja ilmapiiri lämpimämpi. Enkä osaa pokkuroida ketään, pidän kaikkia samanarvoisina”, Aila sanoo.

”Minulla on ollut elämässäni myös kaksi hyvää miestä. Jotkut eivät saa yhtäkään.”

Australiassa ujosta soinilaistytöstä on tullut myös avoimempi, ja suurin syy siihen on Ailan mukaan se, että australialaiset ovat vapaamielisiä ja hyväksyvät kaikki sellaisina kuin ovat.

Ailan pojat, kolme lastenlasta ja seitsemän lastenlastenlasta asuvat Australiassa. Toisen pojan tytär lapsineen asuu aivan lähistöllä, ja Ailalla on tapana poiketa heillä kylässä silloin tällöin.

Suomessa Aila on käynyt muutaman kerran 53 vuoden aikana, viimeksi 2013. Australiaan muuton jälkeen hän on nähnyt elossa äitinsä, mutta ei isäänsä.

”Kaipaan Suomesta ystäviä ja sukulaisia sekä Suomen kaunista kevättä ja järvimaisemia, mutta talvea en kaipaa tippaakaan!”

Enää Aila ei kotimaahan lähde, koska inhoaa lentämistä. Sen sijaan hän kiertää maailmaa risteillen.

Pari kertaa hän on käynyt Tasmaniassa, muutama vuosi sitten hän kiersi ystävineen Uutta-Seelantia ja keväällä hän lähtee laivamatkalle Singaporesta Roomaan.

”Ikinä ei ole suuria myrskyjä risteilyilläni ollut. Minulla on ollut varmaan suojelusenkeli olallani mukana.”

X