Vuosien taival muistisairaan äidin rinnalla sai sairastumaan – Selviytyäkseen Meiju Niskala kävi pitkän polun
Meiju Niskala omistautui muistisairaan äitinsä hoitamiselle kymmenen vuotta. Hän menetti paitsi äidin, myös parisuhteen ja terveytensä. Selviytymiseen tarvittiin pitkä polku, joka toi kaaoksesta valoon.
Kymmenvuotinen taival muistisairaan äidin rinnalla oli Meiju Niskalalle tavattoman raskas. ”Tämä on ensimmäinen kesä, kun äidin kuoleva, kärsivä hahmo ei ole jatkuvasti läsnä mielikuvissani.” Kuva: Vesa Tyni
Täällä on helppo hengittää. Joka kevät taiteilija, kirjailija Meiju Niskala palaa puutarhaansa Koillismaalle, sillä hän rakastaa kukkiaan, terapialampaitaan ja kesäkanojaan.
”Puutarha kasvaa ja elää omaa elämäänsä myös ilman minun kontrolliani. Sen keskellä voin odotella, ihastella ja yllättyä”, Meiju Niskala sanoo.
Viisi vuotta sitten ajatus tällaisesta tyynestä oleskelusta oli kaukainen haave. Meiju näki painajaisia, joissa hänen kuolleen äitinsä ruumis lojui hänen päällään. Ja vaikka hän tiesi, ettei se voi olla totta, herätessä se tuntui silti todelliselta, eikä unesta meinannut päästä takaisin omaan, ymmärrettävään maailmaan edes nipistelyllä tai venyttelyllä.
Meiju oli romahtamassa. Se oli pitkä prosessi. Kipeällä matkallaan Meiju näki painajaisia, mutta myös ihmeitä: odottamatonta ystävyyttä ja lahjaksi annettua hyvyyttä, joka ei odota vastapalveluksia. On ihmisiä, joiden pöydän alle saa tehdä pesän, kun pelottaa.
Omassa puutarhassa on Meijusta jotakin syvästi hoitavaa ja korjaavaa. ”Puutarha elää elämäänsä, kukoistaa ja kuihtuu minusta riippumatta.” Kuva: Vesa Tyni
Vieraalla maalla
Viisi vuotta sitten Meiju Niskala oli viimein saapunut siihen pisteeseen, jossa ihminen on kokenut ja kestänyt liian monta asiaa. Ja hän saapui sinne komeasti jalka kaasulla.
Nyt oli bensa loppu, kulkuneuvo ojassa, ja haljenneesta tuulilasista näkyi tuntematon maisema: psykiatrinen päiväosasto.
Ja kuitenkin vielä muutama kuukausi takaperin Meiju oli järjestänyt äidilleen mahdottoman kivat juhlat. Niissä tanssittiin, ja ihmiset kehuivat, että eivät olleet ikinä olleet niin hauskoissa hautajaisissa.
”Ensimmäiset oireet äidin muistisairaudesta alkoivat näkyä noin 55-vuotiaana, vaikka niitä ei silloin vielä muistisairaudeksi ajateltukaan. Elin sairautta äidin rinnalla kymmenen vuotta, välillä osittain omaishoitajana. Olin kolmekymppinen. Lopulta äidin oli pakko muuttaa hoitokotiin”, Meiju Niskala kertoo.
Kun syvään hengittäminen ei riittänyt
Samaan aikaan, kun hänen tuttavansa hehkuttivat alennusmyyntejä ja stressasivat kylpyhuoneen kaakelien saumausaineen värivalintaa, Meiju todisti äitinsä kärsimystä ja mietti, miten seitsemän tuntia päivässä itkevän muistisairaan laitosarjesta saisi edes hitusen lohdullisempaa.
Äidin sairastumisen yhteydessä käynnistyi myös raskaita oikeusprosesseja ja samaan aikaan äidin kuoleman aikaan tuli uusi keilapallo, kun Meijun miesystävä päätti yllättäen lähteä pitkästä suhteesta. Muutama kuukausi myöhemmin Meiju sairastui vaikeahoitoiseen autoimmuunisairauteen, joka vei hänet useiksi viikoiksi sairaalaan.
Maailma alkoi muuttua toiseksi. Mikään ei ollut enää tuttua eikä turvallista. Meiju pelkäsi, että kattolamput tippuvat päähän, ja että raitiovaunut suistuvat kiskoiltaan.
Tällaisessa tilanteessa ihminen saa hyvää tarkoittavia neuvoja. Kyllä kaikki järjestyy, ota lasi skumppaa, lue hyvää kirjaa, meditoi. Mutta Meiju oli tilanteessa, jossa syvään hengittäminen ei riittänyt. Ja kun oli pitänyt niin pitkään kaasujalan vakaana, tuntui epätodelliselta, kun nopeusmittarin viisari alkoi laskea.
Tuli itkuisuutta ja sekavuutta. Maailma alkoi muuttua toiseksi. Mikään ei ollut enää tuttua eikä turvallista. Hän pelkäsi, että kattolamput tippuvat päähän, ja että raitiovaunut suistuvat kiskoiltaan.
”Se oli hallitsematon olotila. Ei ollut nappia, jota painamalla voisi muuttaa tilanteen entiselleen. Mikään aikaisemmin tuntemani mielenhallinnan keino ei auttanut. Olin syvässä kaaoksessa.”
Ja sitten koitti se päivä, kun naapuri soitti ovikelloa:
”Nyt me lähdemme psykiatriseen päivystykseen.”
”Geeli-Jari näyttää 90-luvun geelitukkaiselta nuorukaiselta, joka kaahaa pienen paikkakunnan Teboilille kevarillaan. Eiran Birgitta on kuin hienostorouva. Ne ovat parhaat kaverit, nukkuvatkin vierekkäin”, Meiju kuvailee lystikkäitä kanojaan. Kuva: Vesa Tyni www.vesatyni.com
Jääpala suussa
Meiju päätyi Auroran sairaalaan psykiatriselle päiväosastolle. Hänellä todettiin posttraumaattinen stressireaktio – tyypillinen häiriö sellaisten ihmisten aivoissa, jotka ovat kokeneet kauheita. Hän pelkäsi kaikkea: maailmaa, tulevaisuutta, itseään. Hänelle oli kehittynyt afasia: sanat olivat kateissa, eikä hän pystynyt puhumaan.
Kun mieli oli erityisen kaoottinen, he laskivat omahoitajan kanssa kaikki ympyrät, joita ympäristössä näkyi: kenkien nauhanreiät, kahvikuppien ja mehulasien reunat. Meijulle annettiin jääpaloja, joita pureskella.
”Se oli tuskastuttavaa. Olisin halunnut ratkaista kaiken kerralla, en ottaa vuoroin kylmiä ja kuumia suihkuja tai räpsyttää kuminauhaa ranteessa. Olin tottunut olemaan ratkaisukeskeinen, mutta nyt kognitiivinen kykyisyys oli niin heikko, että piti keskittyä juuri kulloisenkin hetken parantamiseen. Se tehtiin esimerkiksi muuttamalla mekaanisesti kehon lämpötilaa, mikä vaikutti samalla aivoihin ja lievensi sitä kautta voimakkaita tunnetiloja.”
Psykiatri vakuutti, että mielialahäiriöstä paraneminen ei ollut kiinni omasta päätösvallasta. Se kestäisi sen ajan kuin kestäisi, eikä kiirehtiminen auttanut.
Meiju etsi pitkään madonreikää, jonka kautta pääsisi takaisin omaan elämäänsä. Mutta missä tai mikä se edes oli? Äidin ja miehen menettämisen myötä Meiju oli menettänyt paitsi menneisyyden myös tulevaisuuden.
Meiju Niskalassa asuu pieni muuttolintu: hän asuu osan vuodesta Helsingissä ja pyrkii asumaan osan ajasta myös Yhdysvalloissa, mutta kesäksi on päästävä Taivalkoskelle. Kuva: Vesa Tyni www.vesatyni.com
Menetyksiä tuli vielä lisää: hänen vanhin ystävänsä, äidin isä eli vaari, kuoli. Äidin hautajaisista ei ollut ehtinyt kulua vielä vuottakaan.
Meiju kirjoitti muistiin ajatuksen: Kun täytyy imeskellä jääpalaa, ettei menisi hulluuden rajan yli, se tekee nöyräksi.
Päiväsairaalan potilaat palaavat yöksi koteihinsa. Kun Meiju nukkui, hän näki edelleen unia, joissa hän ajoi ruumisautoa ja yritti saada äitiään hautaan onnistumatta siinä koskaan. Mutta tarinaan oli alkanut ilmestyä myös uusia hahmoja. Heitä olisi voinut sanoa enkeleiksi tai kainalosauvoiksi, mutta Meiju kutsui heitä iilimadoiksi.
”Iilimato-sana mielletään nykyään helposti joksikin iljettäväksi, mutta entisaikaan iilimatojen ajateltiin imevän pois pahaa verta, ja auttavan siten parantumisessa. Minulle iilimato tarkoitti turvallisuutta: kun iilimato tarttuu kiinni, se ei päästä ihan heti irti. Ei lähde eikä jätä.”
Puutarha näyttää joka vuosi hieman erilaiselta, Meijun toimeliaisuudesta riippumatta. “Se on kuin elävä, monivärinen, muuttuva maalaus.” Kuva: Vesa Tyni www.vesatyni.com
Iilimatojen suojissa
Ihmiset tunsivat Meijun vahvana, aikaansaavana ja energisenä ihmisenä, joka pursui luovia ideoita ja hyvää energiaa. Hän oli älykäs, vilkas keskustelija ja toisten innostaja – se ihminen, jonka tapaamisen jälkeen kaikki näytti hetken olevan täynnä mahdollisuuksia. Hänestä oli helppo ammentaa hyvää tuulta.
Mutta kun se Meiju katosi, moni ystävä jäi tuuliajolle. Sairas ja apua tarvitseva Meiju oli heille vieras. Meijun kanssa oli nyt erilaista olla. Moni ihminen katosi rinnalta.
Yllätten tilalle ilmestyi joukko naapureita, tuttuja ja naapurin tuttuja – Meijun iilimadot.
Iltaisin, kun Meiju palasi sairaalasta, hänellä oli lupa mennä naapuriin. Joskus hän vain istui keittiönpöydän ääressä ja itki, mutta naapuri ei siitä hätkähtänyt – petasi vain Meijulle pedin pöydän alle, turvalliseen paikkaan. Aamukahdeksalta sairaalassa oli taas edessä puurolautanen ja kolme tablettia.
Toiset iilimadot toivat ruokaa, lukivat Meijulle kirjaa puhelimessa, soittivat sinnikkäästi ovikelloa tai soittivat joka arkipäivä työmatkalta ja kysyivät kerta toisensa jälkeen: Mitä kuuluu tänään?
Torstaisin yksi iilimato tuli Meijun luo ja käski istua alas. Sitten hän kokkasi ruokaa viikoksi ja latoi sen pakasterasioihin valmiiksi annoksiksi.
Kesälampaat pärjäävät niittotöissään itsenäisesti, mutta niitä saa myös hoitaa ja helliä. Kuva: Vesa Tyni www.vesatyni.com
Yksi huominen kerrallaan
Meijun ympärille rakennettiin turvaverkko säännöllisyydestä, rutiineista ja siitä tunteesta, että hän sai vielä kuulua johonkin.
”Yhdellä heistä oli pieni vauva. Hän antoi vauvansa syliini tai kysyi, haluanko kylvettää hänet. Ne olivat aivan valtavan arvokkaita tekoja.”
Ja kun iski tahto kuolla, iilimadot taluttivat käsikynkässä taksiin ja päivystykseen.
”Trauma-aivoille on tyypillistä se, että ne voivat mennä tietyistä triggereistä yhtäkkiä kaaokseen, ja silloin orientaatio menee sekaisin. Kerran tällaisessa tilassa olin jäänyt jumiin tavarataloon moneksi tunniksi. Yksi ystävä auttoi minut sieltä pois puhumalla kanssani puhelimessa koko kotimatkan. Hän ei sulkenut puhelinta, ennen kuin olin päässyt turvallisesti kotiovelle.”
Tänne puutarhaan Meiju toi viisi vuotta sitten myös äidin, tuhkana ison puun juurelle.
Iilimadoilla oli työpaikat, perheet ja omat murheet, mutta he ottivat kantaakseen myös palan Meijua. Sinun ei tarvitse suojella meitä – me kestämme, he sanoivat.
He uskalsivat todistaa Meijun kärsimystä eivätkä hävinneet edes silloin, kun hän ei voinutkaan hyvin heidän ponnistuksistaan huolimatta. Heillä oli oma Whatsapp-rinki ja tuuraajat omien menojen varalle: kun yksi heistä lähti ulkomaille, hän testamenttasi Meijun kahdelle ystävättärelleen.
Ja vähän kerrassaan nämä ihmiset taluttivat Meijun huomispäivään, yksi huominen kerrallaan.
Lappuja ovissa
Yli vuoden sairaalajakson jälkeen alkoi kuntoutuminen ja avohoito. Meiju tarvitsi edelleen tyynnytystä ja myötätuntoa, yhä uudelleen toistuvaa selitystä siihen, miksi hänen aivonsa eivät toimineet normaalisti.
”Minua pelotti, miten muistaisin hankalan tunnetilan tullen mielen vakauttamisen keinoja, joita hoidossa olin opetellut. Esimerkiksi sitä, että kaikkia ajatuksia ei tarvitse seurata, että hetket saivat olla sellaisia kuin olivat, tai että seuraavan yön painajaisiin voisi kuvitella paremman lopun.”
Hän oli ryhtynyt kirjoittamaan näitä muistutuksia itselleen ylös jo viimeisinä sairaalaviikkoina. Nyt hän maalasi teksteihin kuvia ja liimasi kortteja kaappien oviin, laminoi niitä ja pujotti laukkuun, taskuun, rahapussiin.
Lapuista tuli hänen turvakirjastonsa, josta hän sai tarvitsemansa ajatuksellisen kainalosauvan kulloiseenkin tilanteeseen.
Meijuun oli piirtynyt kaksi jälkeä, toinen kehoon ja toinen mieleen. Ne olivat nyt hänen elämäänsä. Hän tiesi, että ne aaltoilisivat, nostattaisivat myrskyjä, nyt ja tulevaisuudessa. Mutta ne eivät estäneet häntä tuntemasta toivoa. Ja se toivo piirtyi muistilappuihin voimalauseiksi:
On olemassa ihmisiä ja asioita, joiden lähellä tunnen oloni vahvaksi.
Meijun Stiga-koira nauttii kesän lämmöstä. Kuva: Vesa Tyni www.vesatyni.com
Elämän talossa
Janoamme sankaritarinoita, joissa koettelemukset jäävät taakse ja kaikki muuttuu. Mutta selviytyminen on ontuva sana. Me kaikki kannamme mukana elettyä elämää, kuin lokikirjaa, joka kertoo, mistä olemme tulossa ja keitä olemme. Ja eivätkö todellisia sankareita lopulta ole ne, jotka purjehtivat päivästä toiseen kuin kolhuiset sotalaivat, arpisina mutta purjeet uteliaasti tuulta nuuhkien?
Tämän tarinan sankari istuu puisessa tuvassa hyttyshuppari vieressään ja huitoo sääskiä sähkökärpäslätkällä. Hän saa tavattomasti iloa pihalla huhkivista niittolampaista ja Ministeri-kukon paimentamista hupsun näköisistä silkkikanoista, joista toisen hän on ristinyt Geeli-Jariksi ja toisen Eiran Birgitaksi.
Puutarha on äidin mökin pihapiiri, ja Meiju on ollut jo viiden vuoden ajan talon uusi ylläpitäjä. Tänne hän toi viisi vuotta sitten myös äidin, tuhkana ison puun juurelle.
Meiju on käynyt syvällä pimeässä, mutta hän on palannut sieltä takaisin. Ja hän toi mukanaan ne viestit, joista oli apua tien löytämisessä.
Meiju viimeistelee toista käsikirjoitustaan: hänen ajatuslainaamoaan niistä muistilapuista, jotka auttoivat häntä. Elokuussa julkaistaan kirja nimeltä Kun syvään hengittäminen ei riitä. Se on omistettu kaikille niille, jotka tarvitsevat juuri nyt jotakin syvähengitystä järeämpää. Eikä heitä ole ihan vähän – vuosi on ollut monille rankka, ja kriisipuhelimissa on ruuhkaa.
Meijulla on seuranaan vain lampaat ja kanat, sillä äiti lähti keväällä.
”Viime talvena oli niin paljon lunta, että joen vedet nousivat yli puolitoista metriä. Joen vesi huuhteli myös sen puun, jonka juurella äidin tuhkat olivat.”
Niin oli hyvä. Äidin oli aika jatkaa matkaa – ja tyttärenkin. Sen jälkeen Meiju on alkanut haaveilla lattian maalaamisesta siniseksi. Tämä on nyt elämän talo.