”Intohimoisesta rakkaudesta ei ole mitään jäljellä” – Mervistä tuli Alzheimeria sairastavan miehensä omaishoitaja ja arjen ankkuri
Rakkaus iski 42 vuotta sitten kuin salama, eivätkä teatteripiireissä tavanneet Mervi Koskinen ja Kauno Villberg voineet vastustaa sen voimaa. Nyt isot näyttämöt ovat vaihtuneet kotisohvaan. Mervin päärooli on pitää huolta Alzheimerin tautia sairastavasta miehestään.
Mervi Koskinen ja Kauno Villberg asuvat Savonlinnassa Haukiveden rannalla. Taiteilijapariskunnan elämä keskittyy nyt kotiin. © Niina Kormano
Voi että, onpa sulla nätti mekko. Näin Kauno Villberg, 87, sanoi vaimolleen. Mervi Koskinen, 71, oli pukenut päälleen uuden lemmikinsinisen mekon.
Huomautus oli Mervistä liikuttava. Kauno reagoi enää harvoin noin tarkasti. Joskus hän ei edes tiedä, kuka Mervi on, vaan toteaa, että onpas täällä näpsäköitä tyttöjä.
”Pitäiskö mullekin laittaa jotain parempaa”, Kauno jatkoi. Niinpä Mervi puki miehelleen kauluspaidan, housut ja harmaan slipoverin, jossa on viininpunaisia raitoja.
Nyt he istuvat vierekkäin sohvalla ja näyttävät hyvin charmikkailta. Kun Kauno katsoo Merviä, silmissä on lämpöä ja rakkautta.
Tulinen rakastuminen yllätti
Sama katse ja koko mies hurmasivat Mervin jo vuonna 1980. He kohtasivat teatterikuvioissa: Kauno oli paperimies ja näyttelijä Valkeakosken kaupunginteatterissa, Mervi harrastajanäyttelijä ja toimitusharjoittelija tamperelaisessa paikallislehdessä.
Näyttelijäyhdistyksen juhlissa tapahtui jotakin, jota Mervi kutsuu humaukseksi. Molemmat olivat tuolloin tahoillaan liitoissa, ja Mervillä oli viisivuotias poika ”ihanan miehen kanssa”.
Jos Kauno ei olisi päättänyt poiketa juhliin ollessaan matkalla veneelleen hankainta vaihtamaan, tätä rakkaustarinaa ei olisi ehkä koskaan syntynyt.
Juhlissa Kauno myi Merville arvan, katsoi silmiin ja tanssitti.
”Kaikki oli niin pienestä kiinni. En osaa selittää, mitä sinä iltana tapahtui. Tähdet olivat kohdillaan tai jotain. Katseesta se lähti, sähkövirrat kulkivat lävitseni. Kaunon ihokin tuntui niin hyvältä. Kun hän piti minusta kiinni, siitä jäi muistijälki.”
Mervi on hetken hiljaa ja lisää:
”Ja olihan hän aivan valtavan hyvännäköinen.”
Tulinen rakastuminen yllätti molemmat. Mervi tiesi, että Kauno ei häviäisi koskaan hänen elämästään.
Syksyllä Mervi kertoi miehelleen, että hän oli rakastunut toiseen. Myös Kauno purki pitkän suhteensa.
Seuraavan vuoden joulukuussa he menivät naimisiin.
”Olemme aina olleet niitä heinäsirkkoja”
Vuonna 1983 Kauno sai kiinnityksen Savonlinnan kaupunginteatteriin. Hän jätti työnsä paperitehtaalla ja perhe, johon kuului Mervin pojan lisäksi heidän yhteinen vauvansa, pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja muutti Valkeakoskelta Savonlinnaan.
”Näin jälkeenpäin ajatellen siinä ei ollut mitään järkeä. Kaunon tulot tippuivat kolmasosaan siitä, mitä hän tienasi paperimiehenä ja minulla ei ollut edes työtä. Mutta jos ihmiset jaetaan heinäsirkkoihin ja muurahaisiin, me olemme aina olleet niitä heinäsirkkoja.”
Vuodet täyttyivät perhe-elämällä, teatterielämällä ja työllä.
”Ihania vuosia”, sanoo Mervi.
Hän nauraa, että hän kiipesi reittä (Kaunon reittä) pitkin teatteriin. Ensin Mervi pääsi paikkaamaan kiertävän nukketeatterin näyttelijää, sitten hän pääsi näyttelijäharjoittelijaksi. Vuonna 1989 hänet vakinaistettiin Savonlinnan kaupunginteatterin näyttelijäkaartiin.
Molemmista tuli tunnettuja ja rakastettuja näyttelijöitä. Kesäisin he työskentelivät Suomen suurimmassa kiertävässä ammattiteatterissa Eurooppa 4:ssä.
Liitossa oli myrskyjäkin, sillä luonteeltaan he olivat toistensa vastakohdat – Mervi sähäkkä ja Kauno hämäläisen harkitsevainen.
”Koskaan emme kuitenkaan jääneet vihamielisiksi, vaan jostain se rakkaus aina nousi.”
Pihakeinussa Valkeakoskella heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 1983. Pihatiellä odotti muuttokuorma Savonlinnaan. © Vilbergin ja Koskisen kotialbumi
Alzheimer-diagnoosi ennusti tulevan vääjäämättä
Kymmenisen vuotta sitten lääkärin huoli heräsi rutiinilääkärintarkastuksessa ja hän passitti Kaunon muistitesteihin. Diagnoosina oli Alzheimerin tauti.
”En alussa uskonut sitä. Sanoin, että ainahan se on ollut tuollainen hömelö”, Mervi kertoo.
Molemmat tiesivät, mitä muistisauraus merkitsee, mutta Kauno vältteli aihetta.
”Minä olisin halunnut pohtia sairastumista, sen aiheuttamia tunteita ja sitä, miten se muuttaa elämäämme, mutta tiesin, että Kauno ei sitä toivonut. Se on tuon ikäisten miesten taakka – kykenemättömyys puhua vaikeista asioista.”
Sairaus ei silti ole ollut mikään tabu, vaan siitä on puhuttu avoimesti sekä ystävien että perheen kesken – ja joskus myös väännetty mustaa huumoria.
Muistisairaudesta huolimatta Kauno teki useita rooleja vierailevana näyttelijänä aina 80-vuotiaaksi asti. He elivät muutenkin aktiivisesti – kävivät muun muassa pitkillä pyörälenkeillä ja teatterimatkoilla Helsingissä.
Korona teki käänteen Kaunon vointiin
Viime vuoden maaliskuussa sairastetun koronan jälkeen Kaunon vointi lähti jyrkkään alamäkeen. Tästä huolimatta Mervi otti hänet viime syksynä mukaansa työmatkalleen Imatralle, jossa hän ohjasi erään monologinäytelmän.
”Kun lähdimme matkaan autolla, minulla oli mukana lappu, johon olin kirjoittanut ”Imatra”. Kauno kysyi kahden minuutin välein, mihin olemme menossa. Koska hän osaa edelleen lukea, näytin hänelle lappua vastaukseksi.”
Imatralla he asuivat hotellissa, menivät yhdessä teatterille harjoituksiin ja Kauno istui kiltisti katsomossa, kun Mervi teki työtään. Mervi miettii, että teatterin pimeässä katsomossa Kauno tunsi olonsa turvalliseksi.
Mervi Koskinen toimii omaishoitajana
Kolme viime vuotta Mervi on ollut miehensä omaishoitaja. Elämä keskittyy kotiin, tähän rivitaloasuntoon Haukiveden äärellä ja tälle sohvalle, jossa Mervi ja Kauno ”asuvat” päivät. Kauno haluaa, että Mervi on lähellä ja näkyvillä.
”Olen hänen ankkurinsa.”
Sohvalla istuessaan Mervi neuloo villasukkia tai lukee kirjaa, usein hän myös lukee Kaunolle ääneen. Hän ei ajattele olevansa kotiin sidottu, vaan hyväksyy tilanteen: elämä on nyt tässä kohdassa, ja eteenpäin mennään päivä kerrallaan.
Vuoden alussa Kauno sai intervallihoitopaikan vanhusten palvelukodista, jossa hän viettää nelisen yötä puolentoista kuukauden välein. Tauko omaishoitajuudesta auttaa Merviä jaksamaan.
”En ole kuitenkaan valmis luovuttamaan vielä, sillä Kaunossa on elämänkipinää, joka taatusti sammuisi laitoshoidossa.”
Voimia tuovat ystävät ja perhe, johon kuuluu kolme lasta, seitsemän lastenlasta ja kaksi lastenlastenlasta. Mervin pojan tytär käy taidelukiota Savonlinnassa ja asuu isovanhempiensa luona. ”Mitäs meidän pörröpää”, Kauno sanoo Iisalle selkeinä hetkinään.
Vaikka Mervin ja Kaunon suhde on muuttunut hoivasuhteeksi, arjen hetkissä on myös lempeä ja läheisyyttä.
Kaksi eri maailmaa
Mervi kirjoittaa parhaillaan Alzheimer-aiheista kabareeta Eurooppa 4:lle. Hän yrittää kirjoittaessaan päästä Kaunon pään sisään ja katsella sieltä maailmaa. Hän korostaa, että kabareessa ei naureta sairaudelle vaan tilanteille, joita se aiheuttaa.
”Olen miettinyt paljon sitä, mikä on elämässä totta. Jos me istumme Kaunon kanssa tässä sohvalla ja hän alkaa selittää minulle, että joku katsoo häntä pahalla silmällä ja tulee kohti, se on Kaunolle täyttä totta.”
Alzheimer on sairaus, josta on vaikea saada otetta, Mervi miettii.
”Hitto, me menemme Marsiin, mutta emme tunne tätä tautia. Ehkä joskus tulevaisuudessa keksitään keino, miten panna piuhoja aivoissa takaisin paikoilleen. Kaikki kunnia heille, jotka muistisairauksia tutkivat.”
Eniten Mervi suree sitä, että Kaunon ja perheen pienimpien lasten välille ei enää ehdi muodostua suhdetta. Sekä sitä, että Kauno ei muista enää häivähdystäkään omasta upeasta urastaan näyttelijänä.
Entä rakkaus, mitä sille tapahtui?
”Siitä intohimoisesta rakkaudesta ei ole mitään jäljellä. Kauno on nyt ihminen, josta minun on pidettävä huolta. Kyllähän me yhä halailemme ja pussailemme, mutta muistisairaus muuttaa ihmistä. Hän katoaa omaan maailmaansa. Sinne ei toinen pääse.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 5/2023.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti