Niina selviytyi miehen kuolemasta ja tyttären masennuksesta neljän sanan voimalla: ”Huomenna kaikki on paremmin”

Jaa kaverilleTilaa Seura
”Tulevaisuus pelotti. Vakuutin Minjalle, että selviämme, vaikka en ollut varma”, Niina Salin-Pakarinen muistelee. © Mikko Nikkinen
Niina Salin-Pakarisen, 44, mies hukkui, ja masennus oli viedä tyttären. Sitkeä Niina taipui, mutta ei katkennut. Suru Timpasta kulkee silti mukana.

Maanantaiaamuna, heinäkuun 15. päivä vuonna 2013, kaksi nuorta poliisia seisoi lappeenrantalaisen Niina Salin-Pakarisen eteisessä. Kun Niina näki naispoliisin myötätuntoisen katseen, hän tiesi, että jotain kamalaa oli tapahtunut.

Niina pyysi poliisit parvekkeelle, ettei vielä sängyssä ollut 12-vuotias Minja-tytär kuulisi keskustelua.

Parvekkeella Niina istui alas, sytytti tupakan ja veti teepaitaa polvien yli. Häntä värisytti aamun viileydessä.

Poliisit jäivät seisomaan.

”Tiedätkö, missä sinun miehesi on?” kysyi miespoliisi.

Niina vastasi, että Timppa on tulossa veljen ja veljenpojan kanssa kotiin Sulkavan souduista.

Sitten poliisi otti esiin paperin ja luki: Kaksi miestä joutui edellisenä iltana veden varaan Huuhanselällä Suur-Saimaalla. Toinen on pelastettu, toista etsitään edelleen. Katoamiskohdassa Saimaa on 40 metriä syvää. Eloonjäämisen mahdollisuutta ei ole.

Poliisi kertoi lausunnon antajan nimen. Se oli Timpan veljenpoika.

Kohtalokas hyppy

Sen piti olla ihan tavallinen reissu Sulkavan soutuun. Perillä Timppa, hänen veljensä ja veljenpoikansa tapasivat tutun porukan, joka oli liikkeellä puuproomulla. Päätettiin, että kolmikon Buster otetaan hinaukseen ja miehet kyytiin.

Timppa ja veljenpoika viettivät aikaa uimatasolla veneen perässä. Muu porukka oli proomun ohjaamossa. Keulan ja perän välissä oli sauna- ja keittiöhytti.

Yhtäkkiä miehet huomasivat, että Buster oli irronnut. Molemmat hyppäsivät veteen hetken mielijohteesta. He olivat vahvoja miehiä ja hyviä uimareita. Kyllä he veneen kiinni saisivat.

Tuuli oli noussut. Suuren selän ristiaallokko keinutti venettä yhä kauemmas, ja miesten voimat alkoivat hiipua. Veljenpoika katsoi taakseen ja näki Timpan pään pienenä pallona aalloissa. Sitten Timppa rääkäisi ja painui veden alle.

Veljenpoika saatiin pelastettua ohiajavaan tukkitroolariin.

Proomun ohjaamossa ei tiedetty tragediasta mitään. Kun miesten ja veneen nähtiin kadonneen, ohjaamossa luultiin, että kaksikko oli mennyt uistelemaan.

Surua, pelkoa, huumoria

Poliisien lähdettyä Niinalla oli edessään kaikista raskain tehtävä. Minja istui jo sohvalla ja itki.

”Minulla on sinulle ihan hirveää kerrottavaa”, Niina aloitti. ”Iskä on hävinnyt veteen.”

Minja alkoi huutaa ja syöksyi yöpuvussaan ulos asunnosta.

Seurasi kaksi viikkoa piinaavaa välitilaa. Sitten poliisi soitti ja kertoi, että Timon ruumis oli löytynyt noin 40 metrin päästä katoamispaikalta. Niina ja Minja tekivät surullisen matkan poliisilaitokselle hakemaan Timpan kaulassa roikkunutta ketjua.

Laatikossa, jossa ketju oli, luki ”Timo Pakarisen leski”. Se havahdutti Niinan tajuamaan tapahtuneen lopullisuuden.

Sinä yönä Minja halusi äidin viereen nukkumaan. Äiti ja tytär juttelivat aamuyöhön asti.

”Tulevaisuus pelotti molempia. Vakuutin Minjalle, että tavalla tai toisella me selviämme – vaikken itse edes uskonut sitä silloin.”

Ruumiinavauksessa Timon kuolinsyyksi varmistui hukkuminen. Alkoholia hänen veressään ei ollut.

Vaikka suru painoi raskaana, mahtui väliin huumorinpilkahduksiakin. Kuten se kerta, kun Niina ja Minja menivät syömään läheiselle huoltoasemalle.

He istuivat perheen kantapöydässä. Sisään lennähti pikkulintu, jolle Minja syötti murusia hampurilaisesta.

Kun Niina meni ulos tupakalle, pikkulintu seurasi häntä.

”Sillä oli otsatöyhtö hassusti märkänä. Sanoin sille, että kampaa tukkas”, Niina kertoo.

Kotona Niina luki sanomalehdestä lukijoiden lähettämiä tekstiviestejä. Yhdessä luki: Pikkulinnut ovat kuolleitten sieluja.

”Ei vitsi, se oli iskä!” Minja huudahti.

Menetänkö tyttärenikin?

Niina puski eteenpäin hammasta purren. Minjan takia hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin selvitä.

”En antanut armoa itselleni. Ajattelin, että täällä on pärjättävä. Ja minähän pidin itseäni niin kovana jätkänä, että kyllä minä kestäisin.”

Työpaikallaan kioskissa Niina palveli asiakkaita reippaasti koko päivän. Istahduttuaan työpäivän jälkeen autoon hän murtui ja itki. Kotona piti itkeä salaa parvekkeella, sillä Minja ei halunnut puhua isästä.

”Lappeenrannan kaupunginteatteri on menettänyt minussa loistavan näyttelijän”, Niina hymähtää.

Niina työnsi oman surunsa sivuun ja keskittyi Minjaan. Tukiverkostoon kuuluivat myös Niinan äiti, Niinan paras ystävä, joka oli myös Minjan kummi, sekä Timpan aikuiset lapset.

Isän kuolemaa seuranneena syksynä Minja loukkasi jalkansa eikä voinut jatkaa jalkapallon pelaamista, jota hän oli harrastanut 7-vuotiaasta lähtien. Minja jäi tyhjiöön. Murrosiän kuohutkin tekivät tuloaan.

Minja oli aina ollut isän tyttö. Hänen surunsa purkautui vihana äitiä kohtaan.

”Yritin olla Minjalle sekä äiti että isä, mutta ei minusta ollut isäksi. Koin epäonnistuneeni: Kun Minja syntyi, lupasin suojella häntä kaikelta. Mutta en kyennytkään siihen.”

Minjan tilanne paheni viime vuoden elokuussa. Hän muuttui itkuiseksi ja hänellä alkoi olla myös itsetuhoisia ajatuksia. Minjalla todettiin keskivaikea masennus ja hänet jouduttiin ottamaan osastohoitoon.

”Olin menettänyt mieheni ja nyt jouduin pelkäämään, että menetän lapsenikin. Se oli niin lohdutonta silloin se eläminen. Mietin, katkeaako minunkin selkärankani.”

Niina istui Minjan hoitopalavereissa ja tunsi katkeruutta siitä, että Timppa oli jättänyt hänet ihan yksin.

”Jos joku olisi sanonut minulle silloin, että jokaiselle annetaan sen verran kuin hän jaksaa kantaa, olisin motannut sitä ihmistä.”

Ehkä tästä selvitään

”Huomenna on paremmin.” Tätä Niina hoki itselleen ja Minjalle.

Loppuvuodesta 2015 Niina näki pitkästä aikaa hymyn Minjan kasvoilla. Seitsemän kuukauden osastojaksoa oli vielä muutama kuukausi jäljellä, ja valoa pilkotti jo tunnelin päässä.

Niina oli syksyllä aloittanut Nuorten leskien ryhmässä, jossa hän sai vertaustukea. Minjan sairastamisen myötä Niinan oli kuitenkin vihdoin myönnettävä, että myös hän tarvitsee ammattiapua.

”Kävin useampaan kertaan Saimaan kriisikeskuksessa keskustelemassa psykologin kanssa – ja onneksi kävin. Annoin tulla kaiken ulos: Timpan menetyksen, Minjan sairastumisen ja katkeruuteni siitä, että jouduin selviämään yksin.”

Niina ja Timppa ehtivät olla yhdessä 18 vuotta.

”Ymmärsimme toisiamme puolesta sanasta. Timppa oli luonteeltaan hyvin tasainen ja rauhallinen. Vaikka meillä oli omat kriisimme, hänen kanssaan oli turvallista olla.”

Minjan sairastaessa Niinalla oli paljon töitä. Hän oli perustamassa kioskiyritystä, jos vain saisi rahoituksen.

”Tasapainoilin sairastavan lapsen ja kioskirumban kanssa. Vaikka yrityksen perustamiseen liittyvä byrokratia näännytti, oli se samalla myös henkireikä minulle.”

Rahoitus järjestyi, ja Niinasta tuli yrittäjä viime helmikuussa.

Sitkeät äiti ja tytär

Keväällä, työskenneltyään 23 päivää yhtä soittoa Niina vuokrasi pienen mökin viikonlopuksi. Siellä hän ja Minja söivät ja saunoivat, huudattivat musiikkia ja lauloivat harjanvarteen.

Niina iloitsee siitä, että hänellä on lapsi, joka hymyilee ja nauraa taas. Nuori, jonka elämään kuuluvat tavallisen teinin asiat kuten mopokortit ja rippileirit.

Timpan kuolema on vahvistanut ja lähentänyt äitiä ja tytärtä. He juttelevat ja hassuttelevat paljon.

Minja patistaa 44-vuotiasta äitiään meikkaamaan ja lähtemään ulos pitämään hauskaa – niin kavereidenkin äidit tekevät.

”Minä olen taas sitä mieltä, että haluan olla loppuelämäni yksin. Mitä rumempi olen, sitä vähemmän kukaan kiinnittää minuun huomiota. En enää halua ottaa sitä riskiä, että menetän jonkun.”

Niina sanoo, että suru ei enää muserra, vaikka se kulkeekin mukana koko ajan.

Timppa oli kuollessaan 55-vuotias – mies parhaassa iässä. Pienestä pitäen hän oli liikkunut Saimaalla, veneillyt ja kalastellut.

Kohtalokkaana sunnuntaina aurinko ja lämpö hellivät Saimaata, mutta illalla tuuli nousi ja alkoi työntää taivaalle pilviä. Saimaa näytti synkän puolensa raadollisella tavalla.

”Saimaa vei jotain sellaista, jonka kuuluisi olla täällä. Toisaalta, Timppa sai jäädä sinne, mitä hän eniten rakasti.”

X