Mikä kumma saa 78-vuotiaan Pirjo Tiaisen käymään yhä töissä? – ”Lopetan työnteon vasta, kun pää tai jalat sanovat seis”
78-vuotias Pirjo Tiainen oli eläkkeellä, mutta palasi sitten työelämään. 13-vuotiaana työuransa aloittanut puurtaja ei ole enää suunnitellut palaavansa eläkkeelle.
”Aion käydä töissä niin kauan kuin pää ja jalat kestävät”, eläkeläinen Pirjo Tiainen kertoo. Vapaapäivinä tyttären Selma-koira pitää seuraa.
Keravan Prisman kassalla harmaahiuksinen nainen työntää tavaraa viivakoodilaitteesta läpi. Hän on kokenut ja ripeä – täydellinen jäätelöpaketin pelastaja, joka lyhentää jonon kuin jonon hyvässä tahdissa.
78-vuotias Pirjo Tiainen on yksi kolmestakymmenestä tuhannesta eläkeikäisestä, jotka ovat edelleen työelämässä.
”Olen ajatellut, että lopetan työnteon vasta, kun pää tai jalat sanovat seis”, Pirjo suunnittelee.
Moni muu olisi valmis jättämään työnteon nuoremmille jo ennen virallisen eläkeiän alkamista. Mikä kumma Pirjoa oikein vetää sorvin ääreen?
”Kyse saattaa hyvinkin olla sukuviasta”, Pirjo hymähtää.
”Isoisä meni 11-vuotiaana huutolaispoikana Hackmannille ja eteni urallaan telakanjohtajaksi, sai Kekkoselta sertifikaatinkin. Vielä eläkkeelläkin pappa koulutti jälkipolvia työntekoon: käski pinoamaan polttopuita talon seinälle, ja pinon valmistuttua siirtämään puut toiselle seinustalle.”
Pirjon työhalut ovat verissä
Lappeenrannassa syntynyt Pirjo meni ensimmäisen kerran töihin 1950-luvulla, 13-vuotiaana, kun opettaja järjesti hänet piiaksi tuttunsa luo isoon maalaistaloon kuuraamaan juuriharjalla lattiaa. Pari vuotta myöhemmin upouuden Etelä-Saimaan keskussairaalan yhteyteen rakennettiin hoitajille asuntoja, ja Pirjo meni rakennuksille kesätöihin hanslankariksi.
Pirjo haaveili oppikoulusta, mutta yhdeksänhenkisessä perheessä olisi yhtä hyvin voinut haaveilla vaikka kuulennosta – rahaa ei ollut edes bussiin, saati lukukausimaksuihin ja kirjoihin.
”Opettaja antoi salaa bussirahan, jotta pääsin pääsykokeisiin. Siinä olikin sitten mietittävää, kun piti selittää vanhemmille, että olin päässyt kouluun”, Pirjo myhäilee.
Kun isä pääsi keskussairaalan lämpökeskuksen huoltomieheksi, perhe muutti sairaalan henkilökunnan asuntoon, ja Pirjon koulumatka lyheni kilometriin. Mutta opiskelurahat oli järjestettävä isovanhempien tuella ja ankaralla työnteolla. Opettajat ja naapurit tukivat ja kannustivat.
Kun kotona ei ollut lukurauhaa, sairaalan lääkärit ja talouspäällikkö tarjosivat hiljaisempia paikkoja tenttiin lukemista varten.
Suurperheen Pikku-Pirjosta kasvoi määrätietoinen oman tiensä kulkija, joka ei pelännyt heittäytyä seikkailuihin. Pirjo Tiaisen kotialbumi
Lähtö maailmalle
Lukiolaisena Pirjo pääsi kesätöihin Tukholmaan seuraneidiksi.
”Opin ruotsia, ja isäntäperhe järjesti minulle seuraavaksi kesäksi sairaala-apulaisen pestin. Sairaalasta tuli minulle vakituinen kesälomanviettopaikka.”
Viimeisenä kesänä sunnuntaipäivystyksessä tuli pattitilanne, kun näytteenotosta vastaava hoitaja ei saapunutkaan töihin. Lääkäri antoi Pirjolle kymmenen minuutin pikakurssin ja lähetti hänet osastoille ottamaan verikokeita. Koska nekin hommat sujuivat, Pirjo sai toimia loppukesän tippatätinä. Olihan siinä haasteensa.
”Kerran en saanut yhdestä ikivanhasta papasta tiristetyksi pisaraakaan verta. Ja kerran vastassa oli teho-osastolla koomassa makaava onnettomuuden uhri, jonka pistäminen tuntui kauhealta, olin nuori tyttö vielä.”
Ylioppilasvuoden syksyllä Pirjo lähti Saksaan kameratehtaaseen, mutta turhautui tehdastyössä nopeasti. Hän hyppäsi junaan ja ajoi Müncheniin, marssi sisään pieneen hotelliin ja kysyi töitä. Työtä löytyi toisesta hotellista, joka oli myös amerikkalaissotilaiden huvittelupaikka.
Pirjo oli pian kurkkuaan myöten täynnä rellestäviä sotilaita. Hän kirjoitti kirjeen Suomi-Saksa-yhdistykselle. Yhdistys lähetti suosituskirjeen Touropa-matkatoimistoon koskaan näkemättä suositeltavaansa – ja niin Pirjo päätyi matkailualalle.
Pirjon tehtäväksi jäi perheen elättäminen
Suomesta tuli viesti: Pirjo oli päässyt kauppaopistoon.
”Olin tavannut Saksassa miehen, ja hän muutti perässäni Suomeen. Valmistujaisten jälkeen oli vuorossa häät.”
Pariskunta sai kaksi lasta, tytön ja pojan. Avioliitto ei kuitenkaan kestänyt.
”70-luvulla avioerokäytännöt olivat hyvin erilaisia kuin nykyisin. Lapset jäivät käytännössä äidille, enkä onnistunut löytämään vierelleni empaattista tai edes tyhmää miestä, joka olisi ottanut osavastuuta kahdesta vieraasta lapsesta”, Pirjo kertoo.
Ja hän halusi paitsi hankkia lapsilleen elannon, myös koulutuksen ja hyvän tulevaisuuden. Töitä oli paiskittava hartiavoimin.
”Olin töissä Area-matkatoimistossa, ja kävin lisäksi opaskurssin. Lapset olivat kesäisin Pelastakaa lapset ry:n kesäkodeissa, ja minä opastin saksankielisiä turistiryhmiä. Siivosin ja tein iltatöitä kaupan kassalla. Kun tulin töistä kotiin, annoin ruotsin tunteja yksityisoppilaille. Lapset pyörivät siinä ympärillä ja minä opetin, usein iltakahdeksaan saakka”, Pirjo puistelee päätään.
”Se oli joskus ihan hullunmyllyä. Matkatoimistossa järjestin parhaimmillaan neljänsadan ihmisen charter-lennot kerrallaan. Toimin myös matkanjohtajana. Saatoin olla illalla siivoamassa ja seuraavana aamuna lentokoneessa matkalla Tokioon messuille kirjapainopomojen kanssa. Yövyttiin luksushotelleissa. En kehdannut sanoa työnantajalle, miksi en voi tulla ensi viikolla siivoamaan.”
Se sirkus vaati myös veronsa: Vuonna 1992 Pirjo jäi toimistopäällikön paikalta uupumuksen vuoksi yhdeksäksi kuukaudeksi sairauslomalle. Hän meni uudelleen naimisiin. Aviomies, rajavartiolaitokselta eläköitynyt majuri, perusti elintarvikekioskin Mäntsälään. Sieltä Pirjokin jäi viimein eläkkeelle vuonna 2007.
”Kun on lapsesta saakka tehnyt töitä, se ei tunnu vaikealta tässäkään iässä”, eläkeikäinen Pirjo kertoo. Sampo Korhonen
Pirjon synkät vuodet
Elämä oli ollut välillä kovaa ja raskastakin, mutta eläkkeelle jäätyään Pirjo totesi, että asiat olivat ihan hyvin. Lapset olivat omillaan, oli elämänkumppani ja oma koti Mäntsälässä.
Sitten elämän pohjalaudat alkoivat putoilla. Ensin Pirjon mies loukkaantui vakavasti joulukuussa 2008.
Kun mies alkoi jo hiukan toipua, putosi pommi: Pirjon poika kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen elokuussa 2009. Kolme kuukautta myöhemmin Pirjon pikkuveli sairastui vakavasti. Pirjo huolehti veljensä asioista, kunnes tämä kuoli heinäkuussa 2010. Marraskuussa Pirjon mies sai aivoverenvuodon. Hän kuoli helmikuussa 2012.
Kun Pirjo muistelee niitä aikoja, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet. Kipu ja ikävä ovat vieläkin läsnä.
”Neljä vuotta elämästä oli kulunut kuin myrskypilven sisällä. Kun se alkoi hälvetä, huomasin olevani aivan rikki. Kaikilla oli oma elämänsä – ja minulla omani, jolle ei tuntunut olevan enää mitään tarkoitusta. Ajattelin, että tulen hulluksi, ellen keksi jotakin.”
Pelastukseksi koitui paikallislehti. Vuoden 2013 kesällä Pirjo näki Mäntsälän uutisissa artikkelin kirjanpitäjästä, joka oli jatkanut eläkevuosina työntekoa. Pirjon päässä syttyi lamppu. Hän otti yhteyttä vuokratyöfirmaan.
Lokakuussa 2013 koitti Pirjon ensimmäinen työvuoro Hyvinkään Prismassa. Hän oli 72-vuotias, monet työkaverit olisivat voineet ikänsä puolesta olla hänen lapsenlapsiaan. Häntä jännitti vietävästi, ja itsekritiikki oli korkealla, pienetkin virheet tuntuivat maailmanlopulta. Mutta seuraavana päivänä hänet kutsuttiin taas töihin. Sitä mukaa, kun vuoroja tuli lisää, olokin alkoi helpottaa.
Kassalla istuessaan hän oli taas keskellä elämää – sitä rikasta, rämää ja rakasta, jota hänellä oli ollut ikävä hänen istuessaan yksin asunnossaan.
”Kotona ajatukset, muistot ja kaikki tyhjänpäiväiset jossittelut kiersivät päässä kehää. Se oli hirveää. Töissä oli tekemistä ja näki ihmisiä, ajatukset pysyivät poissa surullisista asioista.”
Terässiipi ja selviytyjä
Pirjo astuu ripeästi kerrostalokaksionsa ovesta ulos Selma-koira vanavedessään. Mennäänkö autolla? Koira tuntuu kysyvän, mutta Pirjo vinkkaa pyörän luo.
”Selma! Tuus tähän nyt.”
8-vuotias käyttövalio livahtaa vierelle kuin ankerias. Kaksikon työnjako on selvä ensipolkaisusta lähtien: kun toinen pyöräilee, toinen paimentaa häntä liepottaen.
Kun lenkki on ohi, on aika laittaa Terässiipi takaisin telineeseen.
Pirjo on luvannut työtovereilleen, että jonakin päivänä hän pyöräilee töihin. Ehkä vielä joku päivä, ennen ensilunta.
Siitä hurjapäästä, joka viiletti vapaus korvissa soiden kiskoilla kohti Müncheniä, on tullut aikuinen. Häneen on tiivistetty kaikki ne sinnikkäät naiset: piika, hanslankari, seuraneiti, sairaala-apulainen, hotellityöntekijä, matkatoimistovirkailija, opas, matkanjohtaja, tulkki, kieltenopettaja, siivooja, taksikuski, äiti, mummi, kioskin täti, kassa. Hänen ansioluettelonsa on monisivuinen, passi sinisenään leimoja. Arpiakin on enemmän – ne muistuttavat, miten yhdentekeviä lopulta ovat leimat passissa ja ansiot luettelossa.
”Vielä huominen vapaata. Ja sitten se olisi taas työpäivä”, Pirjo toteaa, hymynkaretta suupielessään.
Kassalle. Sen kauemmas Pirjo ei enää kaipaa. Kun on elänyt tarpeeksi kauan, tietää jo, että kaikkein ihmeellisin matka on elämä itse. Se, kun saa istahtaa tutulle paikalle ja käynnistää hihnan, katsella hiljaa myhäillen ohi lipuvaa elämän virtaa. Puheliaita, kärttyisiä, kiireisiä ihmisiä. Nuoria isiä ja äitejä, jotka pitelevät ensimmäisiä lapsiaan tottumattomin käsin. Vanhusta, joka ostaa tänäänkin vain pienen purkin maitoa, silakoita ja pullaa yhdelle. Sitä viinalta tuoksahtavaa, joka menetti elämässään kaiken. Kikattavia nuoria energiajuomineen, vastarakastuneita viikonloppuherkkuineen.
Jos on joskus uinut siinä virrassa, tietää, että se kannattelee ja vie silloinkin, kun vedet ovat syviä ja mustia. Me olemme kuin parvikaloja: uimme parhaiten yhdessä, toisiimme turvaten.