Mirkan Saarisen yritys etsii ikäihmisille kavereita: ”Päätin, että jos se minusta on kiinni, tässä maassa vanhukset eivät kärsi enää yksinäisyydestä”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Vaikka Mirka Saarinen näkee työssään yksinäisyyttä, hän haluaa keskittyä kaikkeen hyvään. ”Vanhuksen piristynyt katse tai iloinen viesti läheiseltä, ne kantavat.” © Jonne Räsänen 
Vaikka Mirka Saarinen näkee työssään yksinäisyyttä, hän haluaa keskittyä kaikkeen hyvään. ”Vanhuksen piristynyt katse tai iloinen viesti läheiseltä, ne kantavat.” © Jonne Räsänen 
Mirka Saarinen heittäytyi yrittäjäksi, kun huomasi pappansa kärsivän yksinäisyydestä. Häntä yritys ei ehtinyt auttaa, mutta Saarinen haluaa avittaa muita ikäihmisiä välttämään pappansa kohtalon.

Pappa muuttaa hoivakotiin. Se tuntui Mirka Saarisesta joitakin vuosia sitten oikein mukavalta ajatukselta, jopa uudelta mahdollisuudelta. Yli 90-vuotias pappa oli muistisairas, mutta sosiaalinen ja aktiivinen.­

”Ajattelin, että nyt pappa saa juttuseuraa ja kodin lisäksi myös hoivaa, niin kuin nimikin lupasi. Näin jo silmieni edessä, kuinka hän lätkisi päivät pitkät korttia ja turisisi toisten ikäihmisten kanssa”, Mirka Saarinen kertoo.

Mutta pappa löytyi usein makaamasta sängyltään, kun omaiset pääsivät käymään. Selvisi, että kanssa-asujiaan paljon hyvävoimaisempi pappa poti hoivakodissa yksinäisyyttä.

”Vasta silloin alkoivat suomut karista silmistäni. Siitä alkoi tutustumismatkani suomalaisen vanhustenhuollon arkeen.”

Kun pappa vietti yhä enemmän aikaa omassa huoneessaan, Saarinen alkoi huolestua. Hän ja muut sukulaiset asuivat kaukana toisilla paikkakunnilla, joten papalle piti löytää arkeen seuraa.

Ensin Saarinen koetti etsiä vapaaehtoista seuralaista, joka olisi vienyt papan pienelle kävelylle tai vaikka kuoroon laulamaan. Kun sellaista ei löytynyt, hän etsi maksullista apua. Kukaan ei tarjonnut tällaista palvelua.

Niin Saarinen sai idean. Hän alkoi suunnitella palvelua, joka tarjoaisi seuraa ikäihmisille.

”Päätin, että jos se minusta on kiinni, tässä maassa vanhukset eivät kärsi enää pappani tavoin yksinäisyydestä.”

Seuranpidosta uusi ura

Saarinen päätyi irtisanoutumaan vakituisesta työstään markkinoinnissa ja perustamaan vanhusten seuralaispalvelun.

Tai peruutetaan hieman: ennen irtisanoutumistaan hän opiskeli Jyväskylän yliopistossa gerontologian tutkinnon, jotta tietäisi, minkälaiseen maailmaan oli uppoutumassa. Opinnot olivat kiinnostavia, vaikka käytännön työhön koulutus ei Saarisen mielestä tuonut valtavasti uusia eväitä.

”Itse työ on ollut opettavaisinta, sillä moni asia on pitänyt ratkaista ihan itse.”

Niin kuin se, keitä hän palkkaisi ikäihmisten seuralaisiksi.

Saarinen päätyi rekrytoimaan ennen kaikkea varttuneempaa väkeä.

”Suomi on täynnä hyvävoimaisia eläkeläisiä, jotka janoavat merkityksellisyyttä elämäänsä. Sitä paitsi tässä työssä iästä ja kokemuksesta on vain etua.”

Niin yrityksen työntekijöiden keski-ikä, 67, on varmasti Suomen iäkkäimpiä. Ja tietysti suurin osa asiakkaista on jo melkoisen iäkkäitä, tosin eivät ihan kaikki.

”Uusi, huolestuttava suuntaus on, että myös työikäisten muistisairaudet ovat lisääntymässä.”

Suurin osa asiakkaista on muistisairaita. Osa asuu kotona, osa palvelutaloissa.

”Melko tavallinen käynti on sellainen, jossa mennään asiakkaan luo. Ensin jutellaan, sitten tehdään jotain, käydään vaikka kävelyllä tai kampaajalla, keitetään kahvit ja katsellaan yhdessä vanhoja kuvia.”

Hyvin monilla läheisillä, jotka ostavat palvelua omalle ikääntyvälle perheenjäsenelle tai sukulaiselle, on sama tilanne kuin Mirkalla pappansa kanssa aiemmin: asutaan kaukana omaisesta.

Ikäihmisen yksinäisyys ei korjaannu pelkällä rupattelulla tai muutaman tunnin seuralla viikossa, sen Saarinenkin tiedostaa. Siksi asiakkaasta on pidettävä huolta kokonaisvaltaisesti.

Joskus häntä autetaan löytämään vaikkapa toimivampi asunto. Joskus seuralainen joutuu soittamaan ambulanssin, ja menemään kyytiin mukaan. Saarisesta seuralaispalveluissa on silti ensiarvoisen tärkeää, ettei muistisairaan vanhuksen elämää mennä kuitenkaan mestaroimaan ja esittämään omia vahvoja näkemyksiä.

”Meillä on viikoittain ihania ja erikoisiakin tilanteita, joissa elämänkokemus ja huumori auttavat. Jos asiakas haluaa hoivaamansa nuket tai pehmolelut päiväkävelylle, niin sitten mennään sillä porukalla. ”

Yksinäisyydessä toimintakyky katoaa

Kun Mirka Saarinen perusti yrityksensä, se oli Suomen ensimmäinen vanhusseurapalvelu.

”Se on loppujen lopuksi aika ällistyttävää, kun varsin hyvin jo tiedetään, kuinka paljon yksinäisiä vanhuksia Suomessa on.”

Niin, yksinäisyydestä kärsii tilastojen mukaan ainakin 300 000 ikäihmistä. Se ei ilmene Saarisen mielestä vain lievänä alakulona, vaan näkyy dramaattisinakin muutoksina vanhusten arjessa.

”Hyvä esimerkki on korona-ajan alkuvaihe, kun emme kolmeen kuukauteen päässeet käymään asiakkaiden luona. Soittelimme säännöllisesti ja kehittelimme kaikenlaista puhelinjumppaa, mutta ei se ollut sama kuin nokikkain kohtaaminen. Valitettavan monella asiakkaalla toimintakyky heikkeni voimakkaasti, puheen muodostaminen alkoi takkuilla ja mieliala laski.”

Ne, joilla puhekyky eristyksessä heikkeni tai jopa katosi, eivät valitettavasti ole saaneet sitä palautettua entiselleen.

Onnistumisten voimalla eteenpäin

Edelleen Saarinen aika ajoin järkyttyy. Monen asiakkaan ensikäynnillä yksinäisyys suorastaan hyökkää jo kynnykseltä vastaan. Saarinen ei silti halua lannistua, vaikka tekemistä riittää. Loputtomalta tuntuvaan työsarkaan helpotusta tuo se, että Saarinen näkee jatkuvasti myös onnistumisia.

”Tässä taannoin meille tuli asiakkaaksi iäkäs mies, jonka lähimmät sukulaiset asuivat Saksassa. Pian selvisi, ettei herra ollut päässyt kahteen vuoteen käymään ollenkaan ulkona. Se tieto yllätti sukulaisetkin. Muutos voinnissa oli nopea, kun mies pääsi näkemään muutakin kuin kotinsa seinät.”

Mirka Saarisen papalle ei ehtinyt löytyä sopivaa seuralaista, eikä pappa ehtinyt elää niin kauan, että olisi päässyt seuralaispalvelun asiakkaaksi. Saarisen oma, palvelutalossa asuva, muistisairas äiti puolestaan pääsi, ja konsepti on toiminut mainiosti.

”Yksinhuoltajana ja yksityisyrittäjänä minulla on jatkuvasti huono omatunto siitä, etten ehdi olla äidin kanssa tarpeeksi. Nyt hänellä on ihminen, jonka kanssa hän viihtyy mainiosti.”

Äitiään Saarinen kiittää siitä, että hän on niin kiinnostunut ihmisistä. Kun Saarinen oli lapsi, äiti piti kioskia Mäntässä.

”En halunnut mennä esikouluun. Mieluummin istuin kioskin tiskin takana kuuntelemassa mummojen juttuja ja pidin heille seuraa. Luulen, että se oli minulle oikein hyvä esikoulu.”

Myös Saarisen oma kymmenvuotias Sulo-poika on tottunut kulkemaan äidin työssä mukana – ja äitinsä tavoin tutustunut kymmeniin ikäihmisiin.

”Silti ymmärrän sen, miten suuressa paineessa monet elävät. Pahimmillaan lapset ovat murrosiässä, kun vanhemmat ja ehkä jopa isovanhemmat tarvitsevat apua. Se on kenelle tahansa suuri tontti hoidettavaksi.”

Siksi Saariselle parasta palautetta työssä onkin piristyneiden vanhusten lisäksi piristyneet omaiset.

”Muistan aina yhdenkin rouvan, jonka tytär totesi helpottuneena, kuinka hän pitkästä aikaa pystyy taas keskittymään kunnolla töihinsä, kun äiti ei soita hänelle enää useita kertoja työpäivän aikana.”

Vanhukset vievät mennessään

Yksinäisyyttä koetaan maantieteellisesti kaikkialla Suomessa. Siksi Mirka Saarisen on jatkuvasti etsittävä yritykseensä uusia työntekijöitä ympäri Suomea.

”Meillä loppui juuri puoli vuotta kestänyt kokeilu Pellon kunnan kanssa, jossa viisi eläkeikäistä henkilöä palkattiin pitämään ikäihmisille seuraa. Kunnasta raportoitiin, että kokeilussa mukana olevien vanhusten toimintakyky, mieliala ja puhetaito parantuivat – ja puolestaan terveyskeskuskäynnit vähenivät”, Saarinen kertoo.

Hän toivookin, että kunnat suhtautuisivat avoimemmin yritysten kanssa tehtävään yhteistyöhön, sillä kaikkia palveluita ei voida enää tuottaa itse.

Saarinen on myös lanseerannut yrityksille muun muassa kummivanhustoiminnan tai mahdollisuuden tarjota iäkkään vanhemman seurapalvelua henkilöstöetuna, vähän kuin lapsen hoitoetua.

Saarinen jaksaa puhua vanhustyön ideoista yrityksille, kiertää maakunnissa ja antaa haastatteluja. Hän myöntää, että yritys ja ikäihmiset ovat vieneet häntä viime vuodet. Lomat ovat jääneet väliin, mutta hän ei osaa olla siitä kovin pahoillaan.

”Onneksi poikani osaa neuvotella itselleen aikaa. Hän aloitti juuri harrastuksen, jossa yksi vienti osuu alkuiltapäivään. Kun vähän pohdiskelin, että mitenköhän vieminen oikein onnistuu, hän totesi: ”Äiti, sinähän olet tosi hyvä puhumaan työpuheluita myös autossa”, Saarinen hymähtää.

Totta kuitenkin on, että työ myös antaa Saariselle paljon.

”Kun iltaisin pötköttelen nukkumaan käyneen poikani vieressä, avaan vielä puhelimen ja katson, mitä kaikkea seuralaiset ovat kirjoitelleet meidän keskusteluryhmiimme päivän sattumuksista. Niitä lukies­sa tulee aina valtavan hyvä mieli.”

X