Miten Riikan ja Junnun elämä on jatkunut esikoispojan kuoleman jälkeen?
Riika ja Junnu Kärkkäinen menettivät esikoisensa ennen tämän ensimmäistä syntymäpäivää. Sitä ennen Vertti ehti opettaa vanhemmilleen sen, mikä elämässä on tärkeintä. Lue ensin kaksi vuotta sitten julkaistu juttu ja sitten perheen nykyiset kuulumiset.
Vertti on läsnä Kärkkäisten elämässä valokuvien lisäksi tarinoina. ”Juttelemme isoveikasta Alvalle joka päivä”, Riika kertoo.
Valkoinen posliinienkeli vartioi kahta valokuvakehystä makuuhuoneen ikkunalaudalla.
Toisissa kehyksissä Vertti Kärkkäinen katsoo suoraan kameraan. Kymmenen kuukauden ikäisen veijarin katse on valokuvassa hyväntuulinen. Taas häntä kuvataan.
Potretin vieressä on kehystettynä pojan pieni jalanjälki paperiin painettuna.
Viisi päivää kuvan ottamisen jälkeen Vertti kuoli aivosyöpään.
Riika, 36, ja Junnu Kärkkäisen, 42, esikoinen sai pian syntymänsä jälkeen lempinimen Mestari. Sen merkitys selveni vanhemmille pienen pojan sairauden aikana.
Vertti oli mestari opettamaan vanhemmille sen, mikä elämässä on tärkeintä.
Valmis alusta asti
Marraskuun 25. päivä 2010 syntynyt Vertti Alvar oli innostunut elämästään ensimmäisestä hengenvedostaan alkaen.
”Ihan kuin hän olisi jo synnytyssalissa seuraillut, mitä täällä tapahtuu”, Junnu kuvaa.
Vertin tutkiva katse herätti monen huomion.
”Vertti oli valpas ja tarkkaavainen. Hän oli tietyllä tavalla valmis alusta asti”, kertaa Riika.
Vertti syntyi Helsingin Naistenklinikalla, mutta matkasi pian sen jälkeen vanhempiensa kanssa perheen kotiin Dar Es Salaamiin, Tansaniaan. Riika ja Junnu olivat asuneet maassa lähes kymmenen vuotta.
”Moi, mitä mestari”, huikkasi Junnu töistä tullessaan jälleennäkemisen iloa touhottavalle pojalleen.
Lempinimi vakiintui nopeasti käyttöön. Vertti olikin varsinainen hyvän tuulen mestari.
”Hän rakasti musiikkia ja laululeikkejä”, mainitsee Riika.
Kotona soi koko ajan. Vertin lempilevy toisti afrikkalaisia lauluja. Junnun näppäillessä kitaraa Vertti helisteli omia rakkaita marakassejaan.
Esikoisen odotusajan pelot hälvenivät vanhempien mielistä.
”Raskausaikana jännitin, saanko vahingossa syömästäni graavilohesta listerian. Tansaniaan palaamisessa arvelutti mahdollisuus malariaan tai ameebaan”, hymähtää Riika.
Vertillä ei ollut edes nuhaa.
Pystyn edelleen palauttamaan mieleeni sen satumaisen onnen ja odotuksen täyteisen tunnelman, kun kannoin hänet varovaisin askelin sylissäni pois sairaalasta. Mitä kaikkea meillä olisikaan vielä edessä, tulevaisuus täynnä toivoa ja unelmia!
Huonoja uutisia
Vertti halusi touhuta, laulaa ja leikkiä öisinkin.
”Myöhemmin ajattelin, ettei hänellä ollut varaa käyttää lyhyttä elämäänsä nukkumiseen”, Riika sanoo.
Hän hankki kirjan, jonka opeilla aloitti pojalle unikoulun. Aluksi hän kuvitteli onnistuneensa yli odotusten.
”Yhtäkkiä Vertti nukkui pitkiä yö- ja päiväunia.”
Sitten alkoivat itkut. Vertillä todettiin kummassakin korvassa tulehdus, johon hän sai antibioottikuurin. Sitä seurasi oksentaminen. Lääkkeet vaihdettiin, mutta oksentaminen yltyi. Vertti huusi tuskaansa selkä kaarella.
26. huhtikuuta 2011 Riika ja Junnu lähtivät viemään poikaansa paikalliseen terveyskeskukseen. Hän oli täyttänyt edellisenä päivänä viisi kuukautta.
”Oletimme palaavamme kotiin puolen tunnin päästä uusien lääkkeiden kanssa”, muistaa Riika.
Kului lähes kaksi vuotta ennen kuin hän näki Tansanian-kotinsa uudelleen.
”Lääkäri huomasi, että Vertin päälaen aukile oli hieman pinkeä ja turvoksissa. Hän epäili, että kyseessä onkin jokin korvatulehdusta vakavampi sairaus. Pahimmat vaihtoehdot olivat aivokalvontulehdus tai aivoihin levinnyt virus.”
Kumpaakaan ei ollut mahdollista hoitaa Tansaniassa. Piinaavan vuorokauden jälkeen heille järjestyi ambulanssilento Johannesburgiin, Etelä-Afrikkaan.
Vertille tehtiin pään ct- eli tietokonekerroskuvaus. Sen piti olla pelkkä varotoimenpide ennen hoidon aloittamista, mutta tulokset tyrmäsivät. Kuvissa Vertin aivoissa näkyi miehen nyrkin kokoinen kasvain.
Vertille asennettiin suntti helpottamaan aivopaineoireita.
Seuraava etappi oli Helsingin Lastenklinikka.
Siinä lapsemme makasi johdoissaan ja letkuissaan, silmät suljettuina hiljaa vaikeroiden, ihan lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. Meidän oma rakas Verttimme, jota olisimme halunneet suojella kaikelta pahalta maailmassa, jonka kivut ja tuskat olisimme ottaneet vaikka tuhatkertaisena itsellemme, jos se vain olisi ollut olisi mahdollista.
Urhea villikarju
Riika ja Junnu valitsivat Vertille nimen jo odotusaikana.
”Jälkeenpäin luin, että se tarkoittaa urhea kuin villikarju”, Riika hymyilee.
Sellainen poika olikin.
Vertin diagnoosi ja ennuste olivat alusta alkaen murskaavat. Hän sairastui syöpään, joka ei ollut kukistettavissa sädehoidolla tai sytostaateilla. Ensisijainen vaihtoehto oli leikkaus, joka tehtiin äitienpäivän jälkeisenä aamuna.
Leikkaus onnistui, mutta osa kasvaimesta jäi aivorunkoon. Sitä ei kyettäisi poistamaan edes uusintaleikkauksella.
Vaikea operaatio jätti myös jälkensä. Vertillä todettiin nieluhalvaus, toispuoleinen kasvohalvaus ja silmän liikuttajahermon halvaus. Hänelle tehtiin henkitorviavanne, vatsalaukkuavanne ja asennettiin keskuslaskimokatetri tulevia sytostaattihoitoja varten.
Uusi koettelemuskin oli jo ovella.
Vertin keskushermostoon levisi ankara sunttitulehdus. Hänelle tehtiin aivokammioavanne, mikä viivästytti syöpähoitojen alkamista yli kuukaudella.
Vastoinkäymiset jatkuivat Vertin koko sairauden ajan.
”Yleensä hoidoilla saadaan jotain aikaiseksi. Meistä tuntui, että uutiset eivät olleet koskaan hyviä.”
Siitä huolimatta heillä on lukematon määrä onnellisia muistoja viiden kuukauden mittaiselta sairaalajaksolta.
”Aamulla varhain kun kiiruhdimme osastolle, meitä odotti siellä pieni päivänpaisteinen prinssimme iloisesti hymyillen, käsiään ja jalkojaan heilutellen, valmiina uuteen päivään ja uusiin leikkeihin. Vertti oli mestari opettamaan meille hetkessä elämisen taitoa ja että jokainen päivä on lahja. Hyvistä hetkistä on nautittava silloin kun niitä on.”
Ilon lapsi
Riika ja Junnu päättivät jo Vertin sairauden alkuvaiheessa tehdä kaikkensa, että hänen elämänsä jokainen päivä olisi mahdollisimman iloinen.
He rakensivat sairaalan pieneen eristyshuoneeseen kotipesän, jonka hyllyt täyttyivät Vertin lempileluista ja -kirjoista, seinät mieluisista kuvista. Siellä he soittivat, lauloivat, leikkivät ja höpsöttelivät aamusta iltaan.
”Se oli perheen todellista laatuaikaa yhdessä”, kiteyttää Junnu.
Mieleenpainuvimpia muistoja on päivä, jolloin he viikkojen sisälläolon jälkeen pääsivät ulkoilemaan Vertin kanssa.
”Ensimmäinen retki läheiselle jäätelökioskille oli hienompi kokemus kuin yksikään tekemämme ulkomaanmatka”, Riika vertaa.
Lastenklinikan antama hoito teki vanhempiin vaikutuksen erinomaisuudellaan. Kaikki voitava tehtiin.
Vertti tarvitsi päivittäin runsaasti hoitoja, ja vanhemmat halusivat osallistua niihin mahdollisimman paljon. Vaipanvaihdon lisäksi he opettelivat limaimut, ruokapumpun käytön sekä nielu- ja vatsalaukkuavanteen ja katetrien juurien puhdistukset.
Mistä he ammensivat voimansa?
”Vertistä. Hän oli perusiloinen lapsi, joka hymyili heti, kun ei tuntenut kipua.”
Me saimme valtavasti voimaa Vertistä, siitä käsittämättömästä elämänilosta ja pelkäämättömästä, valoisasta asenteesta, jota Vertti välitti ympärilleen.
Takertuminen ihmeeseen
Alusta alkaen Vertti olisi tarvinnut ihmeen parantuakseen. Riika ja Junnu eivät lakanneet uskomasta mahdottomaan.
Vertti kestikin seitsemän aivoleikkausta sekä säde- ja sytostaattihoidot, infektiot ja sairaalabakteerit.
Syyskuussa magneettikuvat kertoivat lohduttoman totuuden.
Kaikesta huolimatta kasvain oli suurentunut alkuperäisen kokoiseksi.
Enää ei voitu tehdä muuta kuin yrittää taata Vertille mahdollisimman kivuton loppuelämä.
Saattohoitopäätöksen jälkeen Vertti yllätti jälleen.
Hoitojen ja lääkityksen loputtua hän piristyi ja jopa oppi uusia asioita kuten naksuttamaan kielellä kitalakeen.
”Toivo heräsi uudelleen. Ehkä hän kuitenkin selviää”, kertoo Riika.
Mutta sitten tuli päivä, jolloin Vertti irrotettiin hengityskoneesta.
Vanhemmat saivat luvan viedä hänet viimeisen kerran ulos ja ohjeet, miten todennäköisen kuoleman tapahtuessa pitäisi toimia.
Vastoin odotuksia Vertti hengittikin omin avuin. Hän selvisi seuraavaan päivään ja viikkoon. Riika ja Junnu saivat kaikkiaan 17 vuorokautta korvaamatonta lisäaikaa Mestarinsa kanssa.
2. lokakuuta Vertin syke kiihtyi ja hengitys muuttui pinnalliseksi. Riika otti pojan syliinsä ja tunsi, kuinka tämä pikku hiljaa luovutti.
Pienillä sormillaan Vertti jaksoi silittää hiljaa vanhempiaan ennen kuin nukkui pois.
Muisto nostaa kyyneleet Riikan silmiin:
”Vertti lähti kauneimmalla mahdollisella tavalla.”
Vanhemmat istuivat Mestarinsa kanssa pitkään ennen kuin kutsuivat lääkärin paikalle.
”Vielä silloinkin toivoin, että jospa hän kuitenkin vielä hengittää”, huokaa Riika.
Kaikesta yhteisestä, mitä on vielä jäljellä, tulee niin äärettömän arvokasta. Jokainen hymy, halaus, kosketus ja sylittelytuokio jättää jäljen sydämeen. Miten voikaan rakastaa toista niin joka solullaan.
Uusi elämä
Junnu jatkoi työtään Tansaniassa pari kuukautta Vertin kuoleman jälkeen. Riika jäi Suomeen, sillä hän totesi olevansa raskaana. Hän palasi kotiin Dar Es Salaamiin vajaa viikko sitten Vertin pienen siskon kanssa.
Alva Unelma Kärkkäinen syntyi 29.10.2012. Samana päivänä vuotta aiemmin oli laskettu Vertin uurna Hietaniemen hautausmaahan.
”Ympyrä sulkeutui kauniilla tavalla. Siihen saakka elimme muistoissa ja menneisyydessä. Siitä alkoi uusi aika. Vaikka Vertti on ajatuksissa päivittäin, mieli on tässä ja tulevassa”, kuvailee Riika.
Riika ja Junnu pitivät Vertin uurnaa yön yli kotona. Illalla avoimesta ikkunasta lensi sisään varpunen. Se kierteli huoneessa rauhallisena kuin katsellen seinillä riippuvia Vertin kuvia. Ennen lähtöään se istahti hetkeksi eteisen peilipöydälle pojan kuvan viereen.
”Meille se merkitsi viestiä Vertiltä. Vertti on nyt jossain tärkeissä hommissa”, Junnu uskoo.
Mestari opetti meille, mitä on ääretön rakkaus, rakkaus vailla ehtoja. Se oli varmasti yksi Vertin tärkeimmistä elämäntehtävistä.
Siteeraukset ovat Riika Kärkkäisen kirjoituksesta Kaikkina niinä hetkinä -kirjassa (toimittanut Nina Kiiskinen, kustantaja Sylva ry).
Artikkeli on julkaistu alun perin Seurassa 7/2013.
Pian syntyy uusi vauva
Riika ja Junnu Kärkkäisen paluu kotiin Dar es Salaamin kolmen kuukauden ikäisen Alvan kanssa ei ollut helppo.
”Alva valvotti ensimmäiset kaksi elinvuottaan siinä määrin, että muistikuvani varsinkin ensimmäisestä vuodesta ovat hämärän peitossa”, Riika kertoo.
Tyttö sairasteli ensimmäisen puolentoista vuoden ajan. Kyseessä ei ollut kertaakaan vakava sairaus, mutta aina huoli oli suuri.
”Täällä ei ole kiva sairastaa mitään, koska paikalliset terveyspalvelut eivät ole kummoiset.”
Vertin sairastumisesta oli niin ikään kulunut liian lyhyt aika. Puolen vuoden jakso sairaaloissa oli tuoreena mielessä.
”Tulimme valitettavan tietoisiksi siitä, mitä kaikkea lapselle voi sattua. Olimme varmasti keskivertovanhempia enemmän varpaillamme Alvan suhteen.”
Onneksi aika on hoitanut tehtävänsä.
”Enää ei kuumeilu tai oksennus aiheuta sellaisia stressireaktioita kuin alussa.”
Alva leikkii veljen leluilla
Kärkkäiset joutuivat muuttamaan pois rakentamastaan kodista, koska tontin omistaja päätti rakennuttaa sen tilalle kerrostalon.
Ympäristön vaihdos oli helpotus.
”Olisi tuntunut liian raskaalta katsella seiniä, joiden sisällä elimme onnellisena Vertin kanssa. Kaikkialla pursusi muistoja siitä, mitä yhdessä teimme ja koimme.”
Uudessa kodissakin on kuvia Vertistä. Tallella ovat myös Mestarin vaatteet ja lelut, joilla Alva ahkerasti leikkii.
”Vertti on läsnä jutuissa ja leikeissä. Hänen neljävuotissyntymäpäivänä söimme kakkua ja puhaltelimme saippuakuplia taivaalle. Poltamme kynttilöitä, katselemme pienen isoveljen kuvia ja videoita hänestä. Suomessa käymme hautausmaalla häntä moikkaamassa.”
Suru, ikävä ja muistot kulkevat Riikan ja Junnun mielissä aaltoillen.
”Elämä ei enää koskaan ole samanlaista kuin se oli ennen Verttiä. Sen olemme kuitenkin oppineet, että niin hirveän asian kuin lapsen menettämisen jälkeen elämä voi olla ihan riittävän hyvää.”
Iltaisin Vertin laulu
Riikan jutellessa Alva nukkuu päiväunia kiinni hänen kyljessään.
”Tämä hetki tuntuu erityisen ihanalta.”
Muistuttaako Alva Verttiä?
Riikan mukaan heidät tunnistaa ulkonäöstä sisaruksiksi, mutta veli oli siskoaan rauhallisempi.
”Alva on tomera pikkuemäntä, joka määräisi mielellään kaapin paikan talossa kuin talossa.”
Yhteistä sisaruksille on rakkaus musiikkiin.
Yksi Alvan lempilauluista on Tuiki, tuiki tähtönen.
”Se soitettiin Vertin hautajaisissa ja on omistettu hänelle. Laulamme sitä usein illalla ennen nukkumaan menoa.”
Erilainen arki
Arki Tansaniassa on omanlaistaan. Vesi- ja sähkökatkot ovat arkipäivää. Trooppiset taudit ja nurkissa vilistävät erikokoiset eläimet ovat osa elämää.
”Viikon aikana kylpyhuoneesta löytyi kaksi kertaa pieni käärme. Torakat ja liskot ovat vakioasukkaita”, kuvaa Riika.
Turvallisuus on määräävä tekijä. Kärkkäisten kotia ympäröivät muurit, sähköaita ja vartijat.
”Lapsen kanssa elämä rajoittuu paljolti kodin sisäpuolelle. Se johtuu kuumuudesta ja siitä, ettei julkisia leikkipaikkoja tai -puistoja ole.”
Alva on silti onnellinen touhuissaan kodin pihapiirissä.
”Häntä viihdyttävät paikalliset pihatyöntekijät, vartijat ja naapureiden autokuskit, joiden kanssa hän ihmettelee liskoja, hämähäkkejä, apinoita ja muita mönkijöitä. Lapsiin suhtaudutaan täällä avoimesti, ystävällisesti ja huomioivasti.”
Alvasta on kasvanut myös reipas matkaaja. Vuoden 2014 hän reissasi Riikan kanssa Suomen ja Tansanian väliä keskimäärin kolmen kuukauden jaksoissa.
”Kahdessa hyvin erilaisessa maassa ja kulttuurissa eläminen on Alvalle monella tapaa rikastuttava kokemus”, Riika uskoo.
Avoin tulevaisuus
Alkanut vuosi näyttää Kärkkäisen perheelle onnelliselta. Alva saanee sisaruksen huhtikuussa.
Riika synnyttää Suomessa, mutta palaa pian Tansaniaan.
”Haluaisin viettää kesää Suomessa, mutta en missään tapauksessa yksinäni vastasyntyneen ja uhmaikäisen kanssa”, hän nauraa.
Junnu ei pysty irrottautumaan useaksi kuukaudeksi työstään kasvavan logistiikka-alan yrityksen, DSM Corridor Groupin talousjohtajana.
Onko perhe asettunut Tansaniaan pysyvästi?
”Tulevaisuutemme on avoinna.”