Miten selvitä, kun lapsi lentää pesästä? Näin kirjailija Helena Sinervo käsittelee aihetta Tytön huone -romaanissaan
Kun lapsi lentää pesästä, koetellaan vanhemman luottamusta. Mitä ajattelee lapsen tulevasta lähdöstä Helena Sinervo, jonka usko ihmisten hyvyyteen järkkyi parikymppisenä?
Kirjailija Helena Sinervolta ilmestyi tänä syksynä romaani Tytön huone. ”Kirjan kirjoittaminen on valmistanut minua siihen hetkeen, kun tyttäreni lähtee ja pesä tyhjenee.”
Kun Helena Sinervo oli 24-vuotias, hän lähti Interrail-matkalle. Pariisissa hän ihastui mieheen, joka osoittautui vaaralliseksi. Helena joutui tilanteeseen, jossa hänen oli tapeltava henkensä edestä.
Traumaattinen kokemus rikkoi hänen perusluottamuksensa.
”Mahdotonta sanoa, olisinko erilainen ilman sitä kokemusta. Mutta kyllä sen myötä syntyi illuusioton käsitys ihmisistä. Siihen asti olin ajatellut, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä.”
Helenan uusimmassa romaanissa Tytön huone Pariisi-tarinan rinnalla kulkee toinen tarina, jossa tytär on lentämässä pesästä, muuttamassa opiskelemaan valtameren taakse. Tytön äiti joutuu kohtaamaan tyttären jättämän tyhjän tilan, oman vanhenemisensa – ja pelkonsa.
Helena Sinervo on kahden lapsen äiti. Hänen poikansa on 22-vuotias, tytär vasta 12.
”Kirjan kirjoittaminen on valmistanut minua siihen hetkeen, kun tyttäreni lähtee ja pesä tyhjenee.”
Tyhjä tila täyttyy peloilla
”On epäämättömän mahdollista, ettei tyttö palaa enää ikinä, että lähdön hetki merkitsee viimeistä halausta ja hajukontaktia.”
Lasten lähtö kuuluu elämän lakiin. Vanhempien tehtävä on kannustaa heitä ulos maailmaan, jossa on tarjolla uusia upeita kokemuksia, kiinnostavia sosiaalisia suhteita, keskusteluja ja inspiraatiota. Mutta myös vaaroja.
Helena Sinervon kirjan äiti täyttää tyttären tyhjäksi jättämän tilan kauhukuvilla. Pelot ovat tuttuja kaikille, joiden lapsi on lähdössä tai lähtenyt. Entä jos hän ajaa kolarin, joutuu raiskatuksi tai raiskaa, sekoaa huumeisiin, menettää elämänhallinnan?
Omalle tyttärelleen Helena ei ole vielä kertonut sitä, mitä hänelle Pariisissa tapahtui. Hänen poikansa on kuunnellut aiheesta tehdyn radiodokumentin.
”Rajanveto on vaikeaa. Pitäisi olla realisti ja tuoda uhkia esiin, mutta lasta ei silti saa pelotella. On kannustettava ja rohkaistava. Luotettava, että lapsi tunnistaa vaarat ja osaa kuunnella vaistojaan, vaikkei itse olisikaan osannut.”
Loppujen lopuksi, aikuista lasta ei voi suojella. Hänen on annettava itse tehdä omat virheensä – vaikka ne olisivat miten kouraisevia.
Olinko hyvä äiti?
Lapsen lähdön hetkellä mieleen nousee kysymys, millainen vanhempi olen ollut. Olenko osannut varustaa lapseni maailmaa varten?
Sinervon kirjassa äiti harmittelee sitä, että tuhlasi aikaansa hammastahnatahroista motkottamiseen.
”Miksi ihminen ei anna toisen olla sellainen kuin on ja kasvaa sellaiseksi kuin on kasvaakseen.”
”Vanhempien on oltava herkkävaistoisia, kannustettava lasta kukoistamaan ja ymmärrettävä, että toinen on toinen”, Helena korostaa.
Hänen vanhempansa eivät ymmärtäneet sitä, että heidän arvonsa eivät ole heidän tyttärensä arvoja. Helena muutti kotoa heti, kun täytti 18 vuotta, koska hänen vanhempansa eivät hyväksyneet hänen pianonsoiton opintojaan.
”Olin viisilapsisen perheen ainut tytär ja kuopus. Ikääntyneiden vanhempieni käsitykset sukupuolirooleista olivat jostain 1800-luvulta. Ei minua missään vaiheessa kannustettu itsenäistymään. En saanut kannustusta oikein missään itselleni tärkeässä asiassa.”
Omia lapsiaan Helena on yrittänyt tukea niissä asioissa, joista he ovat kiinnostuneita ja joita he haluavat oppia ja harrastaa.
”Minun on ollut pakko selvittää itselleni se, että jos haluan ymmärtää tytärtäni ja saada näkymän hänen maailmaansa, minun on osoitettava kiinnostusta hänelle tärkeisiin asioihin ja tuettava häntä niissä. Kuitenkin sillä tavalla, ettei suorittamisesta tule liikaa paineita.”
Helena on pyrkinyt viettämään paljon aikaa tyttärensä kanssa, toisin kuin hänen äitinsä, joka ei ehtinyt olla läsnä.
”Tyttäreni on ollut syntymästään asti kainaloinen kananen. Käyn itseni kanssa jatkuvaa rajanvetoa siitä, kuinka paljon työnnän häntä itsenäisyyteen ja kuinka paljon vastaan siihen kainaloisuuteen.”
Vanhemmaksi reserviin
”Voi vain päästää irti ja hyväksyä pesän tyhjentymisen, omaksua uuden osansa eräänlaisena reservin vanhempana, jonka voi tarvittaessa hälyttää ja aktivoida hätiin.”
Lapsen pärjääminen huolestuttaa, mutta miten pärjää vanhempi, kun lapsi lähtee?
”Ei kai kukaan halua olla narsistinen takertuva äiti. On vain omaksuttava se uusi, väljempi yhteys. On tietoisesti päätettävä, että ei takerru eikä ylihuolehdi.”
Helena Sinervo ei ajattele, että lapsen poismuutto olisi vanhemmalle identiteettikriisi. Mutta jollain tavalla elämälle on löydettävä uusia merkityksiä. Vaikka ikääntyessä elämme entistä enemmän tässä hetkessä, niin lapsen lähtiessä ajatus kääntyy eteenpäin, omiin suunnitelmiin ja unelmiin.
Jos lapsen huoneeseen jäävät pehmolelut paikoilleen, siitä tulee äitiyden hautakammio.
”On mahdollista nostaa omat tarpeensa etualalle, kun kotona ei ole enää ketään, kenestä pitäisi huolehtia. Voi alkaa vapaammin matkustella, harrastaa, opiskella vaikka korean kielen tai keskittyä rakkauselämään.”
Helenaa kiinnostavat biologia, psykologia ja aivotutkimus. Ehkä hän alkaa opiskella niitä enemmän tyttärensä lähdettyä. Tai ehkä käy niin, että hänen aiemmat kiinnostuksen kohteensa – kuten lintutiede ja pianonsoitto – nousevat enemmän esiin. Helenaa kiinnostaisi myös matkustaa Tulimaahan ja Galapagossaarille. Kirjailijana hänellä on myös tiettyjä tavoitteita.
Yksi osa siirtymää on se, mitä tehdä lapsen tyhjäksi jääneelle huoneelle. Kirjan äiti pohtii, jättäisikö huoneen ennalleen vai tekisikö siitä vaikka kuntosalin.
”Muodonmuutokseen kuuluu jonkinlainen rituaali, kuten se, että lapsen huone kokee jonkinlaisen uudistuksen. Jos sinne jäävät pehmolelut paikoilleen, siitä tulee äitiyden hautakammio. Silloin tuntuu, ettei vanhempi ole irtautunut luopumisen aiheuttamasta surusta ja mennyt eteenpäin.”
”Vanhemmat eivät voi kieltää lapsiltaan todellisuutta, sen uhkia. Mutta silti voi kiinnittää huomiota kaikkeen siihen ihanaan, mitä on. Iloon raikkaasta ilmasta ja kauniista päivästä, hyvästä ateriasta.” © Tommi Tuomi/Otavamedia
Yksinäisyys ja pienenevä lihasmassa
”Vähittäistä rappiota voi hidastaa ja jarruttaa, mutta ei pysäyttää. Olisi syötävä ja treenattava viisaasti, rehkiä ei saisi.”
Lapsen itsenäistyessä vanhemman on kohdattava oma ikääntymisensä. Helena Sinervokin hakee pitkää ikää liikunnasta sekä uusien asioiden ja taitojen opiskelusta.
Kirjan äiti murehtii lihasmassan hupenemista ja sitä, saako hän riittävästi proteiineja. Helena katselee kauemmas. Häntä huolestuttaa vanhenemiseen kuuluva toimintakyvyn heikkeneminen.
”Paradoksaalisesti, kun lapsi itsenäistyy, vanhempaa uhkaa hiljalleen itsenäisyyden väheneminen. Olen vielä itsenäinen itseni, mutta parinkymmenen vuoden kuluttua en enää ole. Nuorena, kun kävin lenkillä iltamyöhään, tiesin, että pystyisin juoksemaan karkuun jonkun hyökätessä. Kun olen rollaattorivaiheessa, olenko täysin ihmisten hyväntahtoisuuden armoilla?”
Lapsen lähtiessä moni joutuu kohtaamaan myös yksin jäämisen. Se voi olla pelottavaa. Kirjan äitikin pohtii mitä tehdä, kun edessä ovat yksinäiset vuodet ja pienenevä lihasmassa.
Helenaa ei pelota yksin jääminen.
”Viihdyn yksin ja erityisherkkänä myös tarvitsen yksinolon tuomaa rauhaa. En myöskään usko, että haluan enää koskaan asua kenenkään kanssa, vaikka parisuhteessa olisinkin. Mutta totta kai vanhuuteen ja toimintakyvyn heikkenemiseen kuuluu pelko siitä, että jää lopulta yksin.”
Ole rohkea, elä hyvin
Rankka kokemus Pariisissa ei tuhonnut Helenan elämäniloa.
”Riittää, kun menen ulos ja näen valon siivilöityvän puiden lehvästön läpi, niin minut täyttää onnen- ja rakkaudentunne. Sama tunne voi kummuta kaikesta kauniista, kuten vaikkapa kauniin rakennuksen edessä.”
Helena toivoo, että olisi onnistunut välittämään ajatuksen siitä, että elämää ei kannata pelätä, vaan rakastaa. Hän huomauttaa kuitenkin perään, että pelko ja rakkaus eivät sulje toisiaan pois, vaan vuorottelevat.
”Moni lapsi pelkää esimerkiksi ilmastonmuutosta ja eläinlajien sukupuuttoa. Oma tyttäreni on huolissaan kolmannen maailmansodan mahdollisuudesta. Minusta vanhemmat eivät voi kieltää lapsiltaan todellisuutta, sen uhkia. Mutta silti voi kiinnittää huomiota kaikkeen siihen ihanaan, mitä on. Iloon raikkaasta ilmasta ja kauniista päivästä, hyvästä ateriasta. Voi antautua hulluttelemaan ja nauttimaan hauskasta hetkestä.”
Ole rohkea, elä hyvin! Näin kirjan äiti toivottaa tyttärelleen, kun tämä nousee laivaan. On päästettävä irti niin kuin lintuemo. On luotettava, että lapsen siivet kantavat.
Huoli nousee pintaan, mutta luopumisen hetkellä tarvitaan luottamusta. Helena Sinervo pohtii, että vaikka ihmisellä olisi kuinka tieteellinen maailmankatsomus, useimmilla on kuitenkin käsitys, että asiat lutviutuvat.
”Jotenkinhan sitä täytyy antautua elämän virralle ja luottaa siihen, että minne se sitten viekin, näin kuuluu tapahtua.”
Sitaatit ovat Helena Sinervon kirjasta Tytön huone, WSOY.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 10/20.
Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti