Moraalifilosofi Elisa Aaltola on eläinten ääni ihmisten maailmassa: ”En osaa kuvitella persoonaani ilman, että tekisin eläinasioita”
Moraalifilosofi Elisa Aaltola haluaa mullistaa koko eläimiä koskevan ajattelumme. Vaikka eläinten oikeuksien hyväksi työskenteleminen on usein turhauttavaa, mutta hän ei pysty lopettamaan.
Rescue-koirat Ida, Siiri ja Darla ovat tärkeä osa Elisa Aaltolan jokapäiväistä elämää. Hän on koko elämänsä tottunut hakemaan kontaktia niin lemmikki-, tuotanto- kuin luonnoneläimiinkin.
Eläinten oikeuksien hyväksi työskenteleminen on usein turhauttavaa, mutta Elisa Aaltola ei pysty lopettamaan.
Turun yliopistossa dosenttina ja tutkijana työskentelevä Aaltola on päivätyönsä lisäksi tietokirjailija, vegaani ja eläinaktivisti. Hän on suomalaisesta pikkukylästä lähtöisin oleva kansainvälisesti tunnustettu vaikuttaja.
Ennen kaikkea hän on ihminen, joka puhuu niiden puolesta, jotka eivät itse voi puhua.
Hän on eläinten ääni ihmisten maailmassa.
”En osaa kuvitella persoonaani ilman, että tekisin eläinasioita ja kävisin niihin liittyvää keskustelua. Minua ei olisi enää olemassa, se olisi joku toinen ihminen”, Elisa Aaltola sanoo.
Hän on tehnyt työtä puhumalla ja kirjoittamalla eläinten paremman kohtelun puolesta 1990-luvulta saakka.
”Eläinasiat ovat aina olleet minulle valtavan tärkeitä ja varhaisimmat muistoni liittyvät eläimiin. Herätin lapsena aikuisten uteliaisuuden sillä, että olin niin henkeen ja vereen huolissani eläinten kohtelusta.”
Mutta työ eläinten puolesta etenee hitaasti. Itse asiassa usein koetaan takapakkia.
”Esimerkiksi broilerintuotanto on pahimpia eläintuotannon muotoja, ja yhä Suomeen tulee vain uusia ja entistä suurempia broilerihalleja.”
Kun maailmankatsomuksen kulmakivenä on se, ettei eläimiä tulisi tehotuottaa eikä tappaa ilman painavaa syytä, voi ihmiselle syntyä ikään kuin jatkuvan konfliktin tunne suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan.
Sitä tunnetta Aaltolakin kokee, mutta pystyy elämään sen kanssa. Kun hän puhuu julkisesti eläinten puolesta, osa kuulijoista kokee sanat kritiikkinä identiteettiään kohtaan. Se herättää vastareaktioita.
Elisa Aaltola käyttää paljon aikaa miettiäkseen, mitä sanoja hän julkisesti käyttää.
”Toisaalta en halua moderoida itseäni liikaa, vaan haluan olla rehellinen ja suorapuheinen. Jos haluaa loputtomasti välttää konfliktia, ei lopulta voi sanoa mitään.”
Aaltolan työ eläinten hyväksi on jo vuosien ajan ollut laajalti tunnustettua, ja hänet on nähty keskustelemassa moraalifilosofiasta niin tv-ohjelmissa kuin lehtien palstoillakin.
Vuonna 2021 hänelle myönnettiin Pro Animalia -palkinto elämäntyöstä eläinten hyväksi. Toukokuussa 2022 Aaltola sai vuoden maailmanparantaja 2022 -palkinnon. Palkinnon myöntävä Fingo on noin 300 suomalaisen kehitysyhteistyötoimijan kattojärjestö.
”Palkinto osoittaa, että eläinaihe on viimein nousemassa marginaalista vakavaan julkiseen keskusteluun. Parinkymmenen vuoden kovan työn jälkeen on hienoa nähdä tämä muutos.”
Jo lapsena Elisa Aaltola hak kontaktia eläimiin. Hän vietti paljon aikaa navetoissa ja laitumilla sekä kulki metsissä. © Vesa Tyni
Hän eikä se
Vuonna 1976 syntynyt Elisa Aaltola on kotoisin keskisuomalaisesta Kintauden kylästä Petäjävedeltä. Äiti Sinikka työskenteli peruskoulun opettajana ja isä Juhani Jyväskylän yliopistolla tutkijana ja myöhemmin kasvatustieteen professorina. Elisan seitsemän vuotta vanhempi veli Mika tunnetaan Ulkopoliittisen instituutin johtajana. Perheeseen kuului myös vanhempi sisko Sari.
Aaltolan perheellä ei ollut maatilaa, mutta monilla ympäristön perheillä oli.
Lapsena Aaltola haki koko ajan kontaktia eläimiin. Hän vietti paljon aikaa navetoissa ja laitumilla sekä kulki metsissä. Tuotantoeläimet, lemmikkieläimet, luonnon eläimet, kaikki kiinnostivat ja herättivät syvää empatiaa.
Tämän vuoden huhtikuussa ilmestyi hänen kahdestoista kirjansa Esseitä eläimistä, jossa ihmiset ja eläimet asetetaan samalle viivalle. Teoksessa eläin ei ole ”se”, vaan ”hän”. Aaltolan pyrkimyksenä on alleviivata, että myös ihminen on eläin ja yhtäältä eläin on itseisarvoinen yksilö.
Aaltolan mukaan käyttämämme sanat vaikuttavat asenteisiimme eläimiä kohtaan.
”Pronominivalinnalla hän haluan kyseenalaistaa sitä, että sanalla se eläimet asetetaan jatkuvasti esineen asemaan. Nykyään korvaani töksähtää jatkuvasti, kun joku käyttää eläimestä sanaa se.”
Elisa Aaltolan havaintojen mukaan eläintuottajat puhuvat hyvin vähän tai eivät ollenkaan eläinten tappamisesta. Tuottajien kielenkäytössä puhutaan esimerkiksi eläinaineksen prosessoinnista.
”Tai kun tarkoitetaan eläinten tappamista, sanotaan, että eläimet poistetaan. Teurastamisestakin puhutaan enää harvoin.”
Aaltolan mukaan sama kielellinen asia toistuu, kun esimerkiksi hirvien ampumisesta puhutaan kannanhoitona tai joidenkin eläinten kasvattamisesta viljelynä.
Uuden lain ongelmat
Elisa Aaltola saa valtavia määriä palautetta. Sitä tulee niin metsästäjiltä kuin lihantuottajiltakin, mutta aktiivisimpia yhteydenottajia ovat maitotilalliset.
Yleensä he kertovat rakastavansa eläimiään ja tekevänsä kaikkensa niiden hyväksi.
”Kun alamme keskustella asiasta, monesti käy kuitenkin ilmi, että heillä on esimerkiksi vasikoille yksittäiskarsinat, mitkä tutkitusti aiheuttavat tosi voimakasta kärsimystä.”
Tuottajien silmissä eläimet ovat onnellisia ja voivat hyvin. Aaltolakin tietää eläintuottajien kokevan aidosti, että he pitävät kasvattamistaan eläimistä hyvää huolta.
Moni eläintuottaja vastaa Aaltolan kritiikkiin, että heidän elinkeinonsa on laillinen.
”He ajattelevat, että moraaliset ongelmat poistuvat lakiin viittaamalla.”
Uusi eläinsuojelulaki, jota on valmisteltu yli kymmenen vuotta, tullee eduskunnan käsittelyyn syksyllä. Eläinsuojelujärjestöjen ja Aaltolan mukaan laki ei puutu tarpeeksi tuotantoeläinten kohteluun. He haluaisivat lakiin muun muassa turkistarhakiellon, häkkikasvatuskiellon, sekä kaikille eläimille runsaasti liikkumatilaa.
Näyttää siltä, että näitä asioita ei kuitenkaan uudessa laissa huomioida. Eläintuottajat kokevat olevansa jo nyt taloudellisesti niin ahtaalla, ettei suuria parannuksia eläinten hyvinvointiin ole mahdollista tehdä.
”On selvää, että nykyisessä asetelmassa elinkeinon taloudellinen etu on eläinten hyvinvoinnin edellä.”
Uusi laki ei puutu esimerkiksi käytössä oleviin parsinavettoihin tai porsitushäkkeihin, vaikka uusia ei enää saakaan tehdä. Parressa ja porsitushäkissä eläinten liikkumisen mahdollisuudet ovat erittäin pienet.
”Uusi laki ei ole nimeltään enää eläinsuojelulaki, vaan eläinten hyvinvointilaki. Se on harhaanjohtava ilmaus, sillä uudessa laissa edelleen sallitaan sellaisia toimenpiteitä, jotka tutkitusti aiheuttavat eläimille voimakasta kärsimystä.”
© Vesa Tyni
Mullistusta kaivataan
Elisa Aaltolan ajattelussa on vaikea nähdä riittävän hyvää eläinlakia niin kauan, kun ajattelumme lähtökohta on nähdä eläimet koneiden kaltaisina taloudellista hyötyä tuottavina yksiköinä eikä itseisarvoisina yksilöinä, joiden hyvinvointi täytyy turvata.
Mitä pielessä olevalle eläinsuhteellemme tulisi sitten tehdä?
Ei sen vähempää kuin mullistaa koko eläimiin liittyvä maailmankuvamme, Aaltola sanoo.
”Nykyisessä maailmankuvassa ihminen erotetaan kaikesta muusta olevaisesta ja kuvataan kyvyiltään huikeaksi. Samalla keskeinen ajatus muusta eläinkunnasta on, että ne ovat vain resurssia.”
Aaltola viittaa mielellään erääseen lempifilosofiinsa, ranskalaiseen Jacques Derridaan, jonka mukaan dualistinen ihminen–eläin-jaottelu on länsimaisen filosofian suurin virhe.
Hän on väittänyt, että jos korvaisimme tuon jaottelun toisenlaisella tavalla nähdä maailma, koko todellisuutemme mullistuisi.
”On suurta mielikuvituksen puutetta olla vain koko ajan kiinni tylsässä ja penseässä hirveän kauan toistetussa dualistisessa ajattelussa.”
Aaltola käyttää termiä antropatia, jolla hän viittaa siihen, että ihmisillä on lajina kulttuurinen ja kollektiivinen taipumus, joka muistuttaa yksilötason narsismia. Ihminen keskittyy vain ihmislajiin.
”Suurentelemme omaa hienouttamme ja olemme empatiavajeisia suhteessa muihin lajeihin. Vähättelemme eläinten arvoa ja kontrolloimme ja manipuloimme eläimiä todella rajulla tavalla. Nämä ovat kaikki psykiatriassa narsismin kriteereitä.”
Toivoa Aaltolalle luo se tosiseikka, että yhteiskunnan arvot ovat aina jatkuvassa muutoksessa. Suomessakin ajateltiin sata vuotta sitten eläimistä, luonnosta ja ihmisen suhteesta niihin hyvin erilaisella tavalla kuin nyt.
Elina Aaltola puhuu perinteisestä suomalais-ugrilaisesta ajattelutavasta, jossa eläimiin ja luontoon on ollut animistinen ja holistinen suhtautumistapa. Siinä eläimiä on pidetty mielellisinä ja itseisarvoisina olentoina.
”Tuo suhde on katkennut. Tilalle on tullut äärimmäisen hyödyntämisen ajattelu, josta kaikenlainen pyhyyden kokemus on jätetty kokonaan pois.”
Ehkä arvojen jatkuva muutos tulevaisuudessa liikkuu jälleen kohti näkemystä, jossa ihminen on osa kokonaisuutta, eikä siitä erillinen.
Mika Aaltolan ja hänen vaimonsa Kirsin perhe täydentyi esikoispojan synnyttyä. Perheessä on myös kolme karvatonta koiraa. © Marjo Tynkkynen/OM-arkisto