Muistatko lapsuuden kesäsiirtolat? Lukijat kertovat, miten kivierämaa vaihtui kesälaitumeen

Kuuma asfaltti vaihtui metsäpoluiksi ja rantahiekaksi, kun kaupungit tarjosivat työväestönsä lapsille kesäloman maalla. Kesäsiirtoloissa opittiin uimaan ja syötiin piirakkaa itse poimituista mustikoista, muistelevat Vivan lukijat.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Liikunnan riemua Elannon henkilö­kunnan lasten kesäsiirtolassa vuonna 1955. Meneillään jokakesäiset Sompasaaren ”olympialaiset”. © Helsingin kaupunginmuseo

Kuuma asfaltti vaihtui metsäpoluiksi ja rantahiekaksi, kun kaupungit tarjosivat työväestönsä lapsille kesäloman maalla. Kesäsiirtoloissa opittiin uimaan ja syötiin piirakkaa itse poimituista mustikoista, muistelevat Vivan lukijat.
Teksti: Tarja Penttinen

Kesäsiirtola kuuluu monen sellaisen lapsuusmuistoihin, jotka viettivät lapsuuttaan kaupungissa 1900-luvun puolivälissä. Vivan lukijat kirjoittivat kesän kunniaksi toisille lukijoille kauneimmat muistonsa sen ajan kesäloman vietostaan maalla.

Kallion kartsoilta kesäparatiisiin

Meitä lapsia oli Helsingin Kallion kartsoilla hurja määrä 40- ja 50-luvuilla. Asunnot kivitalojen synkässä umpikorttelissa olivat ahtaita, ja elämä oli yleisesti tiukkaa.

Niin meilläkin. Äitimme oli jäänyt leskeksi vuonna 1945, ja me lapset olimme alle kouluikäisiä. Äiti oli isossa tuotantolaitoksessa töissä kuusi päivää viikossa. Me olimme päivät jossakin hoidossa, mutta kouluaikana minä ja veljeni pääsimme kesäisin kaupungin kesäsiirtolaan.

Luumäen Lepolaan lähdettiin 50-luvun alkupuolella Kaisaniemen kansakoulun lääkärin vastaanoton kautta. Ylös merkittiin pituus ja paino. Pihalla pikkarit, yöpuvun ja alusvaatteita sisältävä vaatepussi heitettiin kuorma-auton lavalle. Sitten käveltiin junalle.

Perillä tuoksuvalla mäntykankaalla, puhdasvetisen Kivijärven rannalla sijaitsi suuri, harmaa, kaksiverantainen pietarilaishuvila. Se oli rakennettu vuonna 1903 vakuutusyhtiön johtajan Ilja Plinatuksen eläkeläiskodiksi.

Helsinkiläinen opettajapariskunta – Veikko ja Taimi Miettinen – oli hyvä kasvattaja. Pariskunnan vanhin tytär Marja-Liisa oli paras kaverini. Siksi sain erikoisaseman: yksityishuoneen hänen kanssaan ja vapaan kulun ruokakomerolle hakemaan näkkileipää, jonka päällystin paksulla voilla.

Kesäpäivät olivat täynnä toimintaa: leikkejä, kilpailuja, uinteja, souteluja, mustikoiden poimintaa, saunomista ja Coronan pelaamista. Uimaan opin heti ensimmäisenä kesänä.

Kerran teimme yöretken saareen, jossa tädit paistoivat meille lettuja. Siirtolan ruoka oli aina hyvää. Kun olimme olleet mustikassa, emäntä leipoi mustikkapiirakkaa.

Tykkäsin auttaa siirtolatätejä tiskien kuivaamisessa suuressa lämpimässä keittiössä. Autoin myös lakanoiden vaihdossa ja huoneiden lakaisussa.

Siirtolan kirjastosta löytyvät kaikki L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö -kirjat. Niitä ahmin iltaisin siihen asti, kunnes valo pakeni huoneesta. Sähkövaloa ei ollut lasten makuuhuoneissa. Aamuisin olin väsynyt luettuani yömyöhään.

Olympiakesä 1952 oli kylmä ja sateinen. Sadepäivinä istuimme rannan lasiverantaisessa huvilassa Vilpo­lassa. Palelin lyhyessä hameessa ilman sukkia.

Olimme yleensä paljain jaloin. Tossut olivat komeron hyllyllä lukkojen takana ja käytössä vain metsäretkillä.

Kohtasin kesäsiirtolassa vaalean ja vankan karjalaispojan Yrjön, johtajaperheen sukulaisen. Yrjö oli mielestäni komea, ei rimppakinttuinen, kuten asfaltilla kasvaneet pojat. Pelasimme Coronaa ja tuskin puhuimme toisillemme, mutta jännite oli välillämme.

Lauantai-iltaisin läheiseltä Risulahden tanssilavalta kuului tanssimusiikkia. Siihen oli hyvä nukahtaa.

Kun vuoden kuluttua minut taas punnittiin ja mitattiin, olin saavuttanut tuloksen, jota siihen aikaan haettiin. Olin voimistunut ja tervehtynyt.

Nykyään kun käyn kesäisin Lappeenrannassa lastenlasten luona, menen uimaan Kivijärveen. Sen ohi ei ajeta.

Kivijärven Lepola oli paratiisi, joka on ikuisesti muistoissani.

HELY RAUTIAINEN

© Helsingin kaupunginmuseo

© Helsingin kaupunginmuseo

Isän käynnit kohokohtia

50-luvulla vähävaraisille lapsille järjestettiin lomaviikkoja kesäleireillä. Itse olin viitenä kesänä Sammatin Leikkilässä. Vanhempani olivat yksityisyrittäjiä, ja meitä lapsia oli kymmenen.

Lapsia oli kesäsiirtolassa paljon. Leikimme, uimme ja otimme osaa kilpailuihin. Teimme joka kesä retken Sammatin ja Paikkarin torppiin.

Autoimme keittiön emäntää pöydän kattamisessa ja ruoan asettamisessa tarjolle. Ruoka oli hyvää, ja sitä oli aina paljon tarjolla. Sunnuntaisin saimme jäätelöä. Lettuja paistettiin myös usein.

Jos olimme leirillä loppukesällä, meidän kuului kerätä marjat tilan pensaista. Se oli mieluinen tehtävä.

Nukuimme kerrossängyissä. Moni lapsi ikävöi vanhempiaan, koska kaikkien vanhemmat eivät päässeet käymään. Moni lähtikin leiriltä kesken loman. Minä tykkäsin olla Leikkilässä, koska siellä minun ei tarvinnut huolehtia nuoremmista sisaruksistani. Se oli lomaa, josta nautin täysin rinnoin.

Yhtenä kesänä minulle oli käydä hassusti, kun sukelsin laiturilta järveen pää edellä, ja pää osui pohjaan. Sain aikamoisen tällin. Isosena ollut Ritva sukelsi minut ylös ja antoi laiturilla tekohengitystä. Virkosin aika nopeasti, haava päässäni. Terveydenhoitaja kävi paikkaamassa minut.

Rakastin kesäsiirtolassa oloa. Parhaita muistojani ovat isän käynnit viikonloppuisin, jolloin vanhemmat saivat vierailla leirillä. Minun isäni tuli mopolla Lohjalta. Ennen sitä isä soitti aina johtajan toimistoon ja kysyi, mitä hän minulle tuo. Pyysin taateleita, suurta herkkuani. Isä toi kaksi pakettia.

Kun tiesin isäni tulevan, nousin Leikkilän pihan isolle kivelle. Sieltä näki kirkonkylän tielle, jota pitkin näin isäni ajavan mopolla. Voi sitä ihanaa aikaa.

Sammatin Leikkilässä paistettiin paljon lettuja. © Paula Kukkonen/SKOY

HANNELE

Pappilan piiat valvoivat aitassa

Olin kesäsiirtolassa Eräjärven vanhassa pappilassa emäntänä kesän 1960. Meitä oli neljä alle kaksikymppistä nuorta naista, ”Pappilan piikaa”. Ryhmän nuorin oli 16-vuotias. Hän pesi pyykit. Järven rannalla oli korkeajalkainen palju pyykin hieromista varten, järvessä riitti huuhteluvettä.

Roope sai soutaa Siuron Huvilaniemestä lähisaareen. <span class="typography__copyright">© Tertun kotialbumi</span>

Roope sai soutaa Siuron Huvilaniemestä lähisaareen. © Tertun kotialbumi

Aloitimme tehtävät helluntaipyhinä siivoamalla päärakennuksen tilat lapsia varten ja vanhan aitan meille majapaikaksi. Laskimme leikkiä, että siivoamme luurangot pois. Emme tienneet, että juuri silloin oli Bodominjärvellä murhattu kaksi nuorta naista ja nuori mies.

Alimpien seinähirsien raosta näki pihaan. Jos nousi sängylle seisomaan, näki matalasta ikkunasta viereiseen metsään. Ovessa oli satavuotias lukko, jossa oli parikymmensenttinen avain vain koristeena. Sähköä ei tietenkään ollut.

Helsinkiläislapset saapuivat linja-autolla. Aamuisin he huusivat suoraa vapaudenhuutoa, kun juoksivat huusiin.

Sauna oli kerran viikossa. Ensin saunoi johtajaperhe, sitten lapset ja viimeiseksi me piiat. Silloin kiukaassa ei ollut enää paljon lämpöä.

Keittiössä oli puilla lämmitettävä hella. Siihen tehtiin aamulla tuli ja sen jälkeen keitettiin aamupuuro. Koska iIltaisin menimme myöhään nukkumaan, puuronkeittäjä saattoi nukkua aamulla liikaa. Mutta aina oli puuro ajallaan valmista.

Kun lähiseudun nuoret miehet saivat tietää, että pappilaan oli tullut nuoria naisia, he piirittivät iltasella porukalla aittaa. Me emme siitä edes tienneet, mutta johtajaopettaja ei sitä suvainnut. Hän kertoi meille, että oli käynyt pyytämässä aseenkantolupaa, että olisi saanut ajettua pojat pois.

Johtajatar kävi joskus tarkistamassa aitassa, että miesvieraita ei ollut. Hän tarkasti kyllä huonosti, sillä etsitty oli oven takana piilossa. Johtajapari oli ehkä mielestään vastuussa myös meistä alaikäisistä. Täysi-ikäisyysraja oli 21 vuotta. Kyllähän meillä jokaisella sitten oli poikaystävä, mutta kenestäkään ei tullut vakituista.

Pari vuotta myöhemmin olin tamperelaislasten kesäsiirtolassa Siuron Huvilaniemessä. Siellä lapset osallistuivat pieniin askareisiin. Kun Heikki-setä teroitti kirvestä, joku pojista oli tahkonkiertäjänä. Keittiön täti sai apua leipäkopan kantamisessa. Kun tehtiin retki Kalliosaareen, pojat toimivat soutajina.

Tamperelaispoikia Nokian Kallio­saaressa 60-luvulla. © Tertun kotialbumi

Tamperelaispoikia Nokian Kallio­saaressa 60-luvulla. © Tertun kotialbumi

Huvilaniemessä oli kotoinen ilmapiiri. Taisin tuntea kaikki lapset nimeltä. Kulkiessani keinujen ohi annoin lapsille vauhtia. Illalla saatoin itsekin keinua.

Eräs pikkutyttö antoi minulle savesta tehdyn riipuksen. Oli se iso pidettäväksi, mutta antajalle niin arvokas, että olen sen säilyttänyt.

TERTTU

Rajuja leikkejä ja pakohaaveita

Isäni kuoli ollessani 3-vuotias. Olin seitsemänlapsisen perheeni nuorin. Äitini siivosi kouluja ja työskenteli myös koulun keittiössä pitääkseen perheen leivässä. Leskeneläkejärjestelmää ei ollut.

Kymmenvuotiaana olin kesäsiirtolassa kolme viikkoa 60-luvun puolivälissä. Padasjoen maalaismaisemaan oli haettu koululta saadulla lomakkeella. Hyväksytyksi tuli sosiaalisin perustein. Me valitut olimme yleensä melko varattomista tai yksinhuoltajaperheistä.

Yöt nukuimme kerrossängyissä 4–6 hengen huoneissa. Öisin monet itkivät itsensä uneen, niin minäkin. Oli ikävä kotiin. Kesäsiirtolan ankara kuri ja ohjelma ahdisti ja jopa pelotti.

Aamuvarhain oli herätys, vuoteet oli sijaittava moitteettomasti ja pukukaappilokeroiden tuli olla järjestyksessä. Tupatarkastuksen teki joka aamu ankara miesvalvoja. Jos jokin kaappi tai sänky ei ollut moitteettomassa järjestyksessä, joutui petaamaan tai viikkaamaan vaatteensa uudelleen. Rangaistus oli päästä aamiaiselle vasta viimeisenä.

Tuvan vanhimmalla oli oikeus kurittaa metsästä noudetulla risulla muita, jos he eivät noudattaneet sääntöjä. Olin tupamme vanhin, mutta en koskaan käyttänyt kuritusoikeuttani.

Aamiaisen jälkeen miesvalvoja jakoi työtehtävät lapsille: keittiötyöt, ulkohuussin tai rautasaunan pesun, kasvimaan kitkemisen, haravoinnin ja sisätilojen siivoamisen.

Kaikki inhosivat huussin pesemistä, enkä itsekään ymmärtänyt aaltokuvioiden tekemistä haravalla pihapoluille ja teille, kun ne kuitenkin pian sotkeutuivat pienten kenkien jälkiin.

Myös omat tuvat oli pidettävä siisteinä. Joka päivä oli vaihdettava uudet kukat tuvan lasipurkkimaljakkoon.

Kotiin sai kirjoittaa kirjeitä ja purkaa sydäntään, mutta toimistossa oli täti tai setä, joka ensin luki kirjeen. Kirjeissä ei saanut kertoa mitään negatiivista, kotiväkeä ei saanut huolestuttaa. Jouduin sensuurin jälkeen kirjoittamaan uuden kirjeen monet kerrat, itkien.

Meillä oli uskontoa, laulua ja ääneen lukua sekä ohjattua leikkitoimintaa. Mieleeni on jäänyt eräs toistuva leikki, jota valvojasetä ohjasi. Meidät jaettiin punaisten ja valkoisten ryhmiin, olkavarteen laitettiin värillinen kreppinauha. Jos leikkimielisessä taistelussa sai repäistyä toisen hihasta kreppinauhan, tämä kuoli ja joutui kaivonkannelle seisomaan. Kun kuolin, se tietysti harmitti.

Suunnittelin toisten lasten kanssa monesti pakoa siirtolasta. Mutta emme tienneet, missäpäin koti sijaitsi ja kuinka pitkä matka olisi. Pelkäsimme myös metsän eläimiä, kuten susia ja karhuja.

Tuon kesän jälkeen en enää koskaan halunnut kesäsiirtolaan. En lähettänyt myöskään lapsiani sinne, vaikka 80-luvulla toiminta olisi ehkä ollut lapsiystävällisempää.

 Kesäsiirtolassa riitti toimintaa. Pussitappelu keräsi kunnon yleisön. © Eino Mäkinen/Otavamedia

Kesäsiirtolassa riitti toimintaa. Pussitappelu keräsi kunnon yleisön. © Eino Mäkinen/Otavamedia

KESÄSIIRTOLALAPSI 64 v.

Lue myös: ”Ensimmäiset treffit koriskentällä päätyivät pussailuun” – Näin lukijat kertovat nuoruusvuosien kesämuistoistaan

Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 7/2021.

 

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

Riisitaudin ehkäisyä ja elämyksiä

”Puistoja on vähän ja eivät nekään ole mitään paratiiseja. Kaupungin uimarantojen vesi on uimiseen kelpaamatonta, ja maauimaloissa vallitsee suunnaton tungos.”

Näin muistutettiin 1950-luvulla Elannon työntekijöiden lehdessä. Silloin nähtiin, ettei pääkaupunki ollut lapsille kesähelteellä sopiva leikkipaikka.

Tuohon aikaan vain ylemmällä keskiluokalla ja keskiluokalla oli varaa hankkia huvila maaseudulta. Työläisvanhempien lapsille ratkaisu oli kesäsiirtola, jossa lapset saattoivat viettää jopa koko kesän erossa vanhemmistaan.

”Kivierämaassa” asuville lapsille kesäsiirtola näyttäytyi paratiisina.

Asfalttikesäkin voi olla onnellinen, mutta tuohon aikaan pidettiin ihanteena, että lapset pääsivät kesäksi maaseudulle virkistymään, sanoo tutkimuspäällikkö Minna Sarantola-Weiss Helsingin kaupunginmuseosta.

ENsimmäiset kesäsiirtolat perustettiin 1800-luvun lopussa. Silloin havahduttiin, että aurinko ja raitis ilma tekevät terveydelle hyvää. Kaupungissa asuva työväestö asui ahtaasti ja söi puutteellisesti.

Kesäsiirtoloissa lapset saivat paitsi kirmailla vilvoittavien vetten äärellä myös syödä ravitsevaa ruokaa, mikä helpotti köyhempien perheiden taloutta.

Tiedettiin, että jos lapsi ei saanut auringonvaloa, hänelle tuli D-vitamiinin puutos, joka saattoi johtaa riisitautiin. Se oli tavallinen sairaus Suomessakin toiseen maailmansotaan asti, Sarantola-Weiss sanoo.

Toinen syy siirtoloiden suosioon olivat työläisvanhempien lyhyet kesälomat. Kesäsiirtoloissa lapsista pidettiin huolta sillä aikaa, kun vanhemmat paiskivat töitä kaupungissa. Ylempien luokkien äidit olivat perinteisesti kotona tai huviloillaan lasten kanssa.

Isot työnantajat saattoivat tarjota kesäsiirtolatoimintaa henkilökuntaetuna. Sotien jälkeen kunnat velvoitettiin kesäsiirtolatoiminnan järjestämiseen.

Siirtolatoiminnan kysyntä on todennäköisesti ollut suurinta 1940–1950 -luvuilla, kun suuret ikäluokat olivat lapsia.

Yleensä lapset nauttivat kesäsiirtolaviikoistaan. Mutta suljetussa ympäristössä oli toki myös lieveilmiönsä. Osa lapsista tuli kiusatuksi, ja jotkut kokivat, että aikuisten pitämä kuri oli liian kovaa.

Varsinkin kaikkein pienimpiin, päiväkoti-ikäisiin, saattoi iskeä ikävä äitiä ja isää. Yhteydenpito kotiin hoitui kirjeitse, sillä kotipuhelimet yleistyivät vasta 1970-luvulla.

Vanhempia saatettiin kieltää vierailemasta, koska ajateltiin, että jälleennäkeminen ruokkisi ikävää.

1960-luvulla suomalaisten elintaso nousi, ja yhä useammalla oli varaa ostaa oma kesämökki. Myös vanhempien kesälomat pitenivät ja kesäsiirtolat alkoivat vähitellen käydä tarpeettomiksi.

Elannon kesäsiirtola lopetettiin 1976.

Yhä useammalla vanhemmalla oli siinä vaiheessa juuret maaseudulla ja sen myötä kesänviettopaikka omasta takaa.

Nykyisinkin kunnat järjestävät lapsille erilaista kesätoimintaa, mutta nykytrendi on, että leiriltä tullaan yöksi kotiin.

Lähde: Kristiina Lapinleimu- Assmann: Lasten Elanto – kummin­lahjoja ja Sompasaaren kesäisiä päiviä. Kulman takana Elanto -kirja, 2005.

Laura Savolainen

X