Miten on mahdollista, että nuori nainen eristettiin 50 vuodeksi Seilin saarelle – turhaan?

Maalina Matintytär saapui Seilin saareen arkkulaudat mukanaan.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Seilistä potilas sai asunnon, ruokaa ja sielunhoitoa.

Maalina Matintytär saapui Seilin saareen arkkulaudat mukanaan.
Teksti:
Sanna Puhto

Hänen nimensä oli Maalina Matintytär. Hän eli eristettynä Seilin saarella 51 vuotta.

Turun saaristossa sijaitsevassa Seilissä toimi spitaalihospitaali, jonka nimettömiin hautoihin kuopattiin vuodesta 1624 lähtien spitaaliin eli lepraan kuolleita ihmisiä.

Yksi mystisimmistä kohtaloista oli hospitaalin viimeisen potilaan tarina.

Maalina oli vain 21-vuotias, kun hän vuonna 1734 saapui saareen arkkulaudat mukanaan. Niin oli tapana, sillä Seiliin tultiin jäädäkseen.

Kiehtova tarina

Maalina Matintyttären elämä on kiehtonut muun muassa kirjailija Sinikka Lehtistä.

Lehtinen kirjoitti muutama vuosi sitten romaanin Kohtalona Seilin saari. Kirjassa juonittelijat toimittavat Maalinan esikuvan, vauraaseen taloon naidun nuoren vaimon Seiliin väärin perustein, silkkaa kateuttaan. Niin kutkuttava kuin tarina onkin, siinä ei ole totta muu kuin tapahtumapaikka, Seili.

Oikean Maalinan elämästä ei löydy helposti muita tietoja kuin hänen elämänsä käänteentekevät vuosiluvut: syntymä-, kuolin- ja Seiliin tulovuosi.

”Ylipäätään Seilistä löytyy ihmeen huonosti kirjoja. Siksi myös Maalinan tarina on erittäin vaikea aihe”, Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Teemu Keskisarja sanoo.

Turun yliopistosta löytyy kuitenkin historiantutkija Veli Pekka Toropainen, joka on perehtynyt Seilin spitaalihospitaalin varhaisvaiheisiin. Hän on heti valmis kaivelemaan arkistoista viimeisen leprapotilaan tietoja.

Ilmenee, että Maalinan kastenimi oli Magdalena Mattsdotter. Magdalena lyheni virallisissa papereissa Maliniksi. Hänen kutsumanimensä oli kuitenkin suomalaisittain Maalina Matintytär.

Kansallisarkistosta Toropainen löytää heti ennen julkaisemattoman tiedon.

Maalina ei tullut Seiliin yksin.

Elewantin-kapi

Löytyy kirje vuodelta 1734, jossa maaherra Otto Üxkull määrää Luvian Hanninkylässä asuvan sotamiehen leski Valpuri Heikintyttären ja tämän tyttären Maalinan Seiliin.

Samalla määräyksellä passitetaan Seiliin myös viereisessä Niemenkylässä asuva Yrjänä Jaakonpoika. Kaikilla kolmella on asiakirjan mukaan tarttuva tauti. Papereiden joukossa ei kuitenkaan ole välskärin eli lääkärin todistusta sairauden laadusta.

Toropainen lähtee penkomaan Turun maakunta-arkistoa toiveenaan löytää välskärin lausunto, joka paljastaa Maalinan taudin laadun.

Tuohon aikaan lääkärit tosin tunnistivat spitaalia heikosti. Se sekoitettiin helposti vakaviin iho-oireisiin ja -sairauksiin. Usein lääkärit myös luulivat sitä kupaksi, mikä vain pahensi spitaalin tuomaa leimaa.

”Maalina on saattanut sairastaa psoriasista. Häntä on voinut myös vaivata syyhypunkki tai märkärupi. Ehkä sairaus on estänyt työnteon ja näyttänyt pahalta.”

On myös arvailujen varassa, miten äiti oli sairastunut. Valpuri oli kuusissakymmenissä Seiliin tullessaan.

Spitaalia esiintyi 1700-luvulla eniten juuri Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla, mutta sielläkään se ei ollut kovin yleinen.

Tavallisesti kuolema korjasi Seiliin tuodut leprasairaat naiset kahdessa vuodessa ja miehet vuodessa.

Tauti vaati tarttuakseen pitkäaikaisen läheisen kontaktin, jolloin se tarttui hengitysteiden tai ihon kautta. Ensimmäiset oireet olivat tunnottomat läikät iholla. Vasta taudin loppuvaiheessa saattoi ilmaantua pelättyjä kyhmyjä ja näppylöitä. Myös sormet, varpaat tai nenä saattoivat irrota.

Pitalitaudiksi tai elewantin-kapiksi kutsuttuun tautiin ei ollut mitään hoitoa. Sen aiheuttaja Mycobacterium leprae löydettiin sata vuotta Maalinan kuoleman jälkeen, 1873.

Ei rahaa terveestä

Maalina oli perheen seitsemästä lapsesta nuorin. Kun Valpuri ja Maalina määrättiin Seiliin, vanhin lapsista, Maria Matintytär, oli nelikymppinen ja elätti itsensä tilapäistöillä.

Pojista keskimmäinen, Matti Lederprintz, oli tuolloin 31 ja isänsä lailla sotamies. Isä Matti Eskonpoika oli kuollut jo aiemmin.

Toropaisen mukaan on mahdotonta, että Maalina olisi passitettu Seiliin vain äidin seuraksi.

Syynä oli raha. Seiliin ei nimittäin tultu ilmaiseksi. Heistä kahdesta kertakorvauksena maksettava ylläpitomaksu oli 40 hopeataalaria. Summalla olisi saanut kymmenen lehmää.

Äidillä ja tyttärellä ei ollut millä maksaa. Siinä tapauksessa pitäjän asukkailla oli velvollisuus maksaa tuo summa.

”He eivät olisi missään nimessä suostuneet maksamaan turhaan terveestä, työikäisestä naisesta”, Toropainen sanoo.

Maksuhaluja löytyi vasta, kun pelotteena oli tartuntavaara.

Itsenäiset eristetyt

Maalina tuotiin Seilin Kirkkosaareen kevätjäitä pitkin maaliskuun 15. päivä vuonna 1734.

Kirkkosaari oli vain neljän hehtaarin kokoinen. Matala salmi erotti sen Seilin pääsaaresta, jossa hoidettiin mielisairaita.

Kirkkosaaren tasaiselle rantaniitylle oli vuotta aiemmin valmistunut puukirkko. Kirkon takana kallioisen mäen päällä oli tuulimylly. Siellä täällä männikköisen metsän suojassa olivat spitaalisten tuvat.

Asukkaita spitaalisten saarella oli luvialaisten saapuessa 17, suurin osa naisia. Maalina pääsi luultavasti asumaan samaan tupaan äitinsä kanssa.

”Tupiin asetuttiin sen mukaan, ketkä viihtyivät yhdessä. Saari ei ollut rangaistuslaitos. Ajateltiin, että Jumala on jo rankaissut asukkaita taudilla”, Toropainen sanoo.

Spitaaliset saivat saaren voudilta eli taloudenhoitajalta kerran kuussa polttopuita ja ruokatarvikkeita, joista valmistivat itse ruokansa.

He saivat elää itsenäistä elämää, kunhan pysyivät saarella. Veneitä heillä ei saanut olla.

Seilin pääsaarella oli tuolloin hoidossa 59 mielisairasta ja muuta holhokkia. Koko Seilin hospitaali työllisti liudan henkilökuntaa: oli pappi, lukkari, kirjuri, mylläri, vuokraviljelijöitä, renkiä ja piikoja.

Varsinaista hoitohenkilökuntaa ei ollut, koska spitaaliin ei ollut hoitoa.

Paitsi viina.

Seilissä Seilissä

Tätä lääkettä spitaaliset saivat valmistaa itse viranomaisten antaman viinanpoltto-oikeuden turvin.

Kun Maalina oli ollut Seilissä kaksi vuotta, uusi vouti, Jöns Castin, lopetti etuuden. Vouti ei katsonut hyvällä viinan aiheuttamaa häiriötä.

On esitetty, että sanonta ”olla seilissä” juontaa juurensa näistä ajoista.

Voi olla, että polttoluvan peruutus liittyi myös siihen, että spitaaliset ansaitsivat mukavasti myydessään viinaa saaristolaisille.

Raha teki paarian asemassa olevasta liian rikkaan ja sekoitti näin harmoniaa.

”Tuon ajan ihmiselle harmonia oli Jumalan asettama. Sitä ei sopinut rikkoa, sillä Jumala saattoi kostaa sodalla tai sairaudella.”

Vaikka polttolupa peruttiin, viina säilyi lääkkeenä. Päivän annos piti vain nauttia kerralla, henkilökunnan silmien alla.

Elävänä haudattu

Voimme vain kuvitella, miten nuori Maalina sopeutui osaansa.

Seiliin joutuminen ei ainoastaan naulannut häntä paikoilleen. Se siirsi hänet lopullisesti yhteiskunnan ulkopuolelle ja vei tulevaisuuden. Se tuomitsi lapsettomuuteen ja perheettömyyteen, lopulta myös yksinäisyyteen.

Kirkkosaaren kalliolta näki Airiston selällä Turku–Tukholma-reittiä seilaavat purjealukset. Mahtoiko Maalina koskaan istua kallionkolossa suunnittelemassa pakoa?

”Tuon ajan ihmiset eivät olleet uimataitoisia. Jos joku karkasi jäitä pitkin, hänet saatiin äkkiä kiinni”, Toropainen sanoo.

Hän ei usko Maalinan edes haaveilleen paosta.

”Ei hänellä ollut muuta paikkaa maailmassa. Jos hänellä oli ulkonäköön vaikuttava sairaus, hän ei olisi saanut mistään palveluspaikkaa.”

Seilissä Maalinalla oli asunto, ruoka ja sielunhoito.

”Ehkä Seili oli hänelle turvapaikka. Uskon, että siitä ainakin tuli 50 vuodessa koti.”

Elämä jatkuu

Toropainen ei löydä Turun maakunta-arkistosta välskärin todistusta Maalinan taudin laadusta.

Sen sijaan löytyy tieto käräjistä, jotka luvialaisen kolmikon sairaudesta käytiin jo 1732.

Käräjillä sekä lautakunta että käräjäkansa pelkäsivät koko pitäjän saavan tartunnan, ellei kolmikkoa lähetetä Seilin hospitaaliin. Tuomiokapituli päätti, että äidin ja tyttären ylläpitoon ei kerätty rahoja luvialaisilta, vaan hospitaali otti heidät ilmaiseksi.

Ehkä lääkärintodistusta ei tarvittu. Maallikkojen tulkinta ja spitaalin pelko sinetöivät Maalinan kohtalon.

Maalina kuoli 72-vuotiaana vuonna 1785. Vaikka hän kuoli yksin, hänen verenperintönsä jatkuu.

”Tätä kaivellessa tuli ilmi, että Maalina on minun sukulaistätini”, tutkija Toropainen paljastaa.

”Juureni ovat samassa talossa Luvian Hanninkylässä, josta Maalinan isä oli kotoisin.”

X