Näin orvosta hirvenvasasta tuli villieläinten pelastajan sydänkäpy – Kohtalokas kohtaaminen johti ainutlaatuiseen ystävyyteen
Mervi-hirven ja Markku Harjun tarina on kertomus ystävyydestä, joka ei tunne rajoja. Vuonna 2015 Harjun hoiviin saapunut hirvenvasa muutti eläinten pelastajan elämän.
Markku ei jättänyt pientä hirvenvasaa pulaan. Miehen ja hirven ainutlaatuinen ystävyyssuhde on mieluisa, kiitos hyvin tehdystä työstä.
Mervi-hirvi saapui Markun elämään sinä keväänä, josta ei meinannut tulla loppua. Itseensä ihastunut toukokuu ei tuntunut edes muistavan, että se oli vain ohikulkumatkalla.
Hirvi, metsän lapsi, mustasilmä hoikkajalka, oli haistellut tuulta väsyksiin asti. Venyttänyt kaulaa, avannut sieraimet ammolleen ja toivonut tavoittavansa metsän tuoksussa häivähdyksen maailman keskipistettä.
Äiti, missä sinä olet? Se määkyi onnettomana hongikkoon, joka kuiski sille outoja vastauksiaan.
Kun metsästä viimein alkoi kuulua jonkin neljällä jalalla kulkevan askeleita, vasa lähti koikkelehtimaan ääntä kohti.
Ääni ei tullutkaan yhdestä nelijalkaisesta, vaan kahdesta kaksijalkaisesta. Vasa, joka ei hämmennykseltään muuta osannut, lähti seuraamaan näitä omituisia, värikkäitä, oudosti äänteleviä eläimiä.
Ulkoileva pariskunta, joka sai peräänsä hädin tuskin pystyssä pysyvän hirvenrääpäleen, oli vähintään yhtä hämmentynyt kuin vasa.
Mitä tälle piti tehdä? Missä ihmeessä sen emä oli?
Oli yksi paikka, villieläinhoitola. Se oli kyllä pienen ajomatkan päässä, mutta siellä hirvelle olisi hoitaja. Vasa nostettiin auton kyytiin, ja niin lähti pitkäkoipi elämänsä seikkailulle Seinäjoen metsästä kohti Vaasaa ja Raippaluotoa.
Vasa varasti sydämen
Tuossako se nyt sitten oli? Olipa se pieni. Ja aivan tavattoman hellyttävä.
Markku Harju oli lähtenyt ajamaan tulijoita vastaan ja tavoitti heidät Grönvikissä. Vasan nähdessään hän tunsi rinnassaan läikähdyksen. Hirvi oli ihan vauva vielä – pehmeäkarvainen, töpökuono penska. Pariviikkoinen ehkä.
Markku nosti vasan syliinsä ja kantoi sen autoon. Vasa oli kuitenkin ehtinyt kerätä voimia matkalla. Sitä pelotti, eikä se todellakaan aikonut enää autoilla. Se oli vietävä sylissä.
Markku asetteli vasan itsensä ja ratin väliin pahat aavistukset mielessään: Poliisit toivat usein hänen hoiviinsa loukkaantuneita villieläimiä, mutta jos he löytäisivät hänet antamasta ajo-opetusta hirvenvasalle, asialliselle yhteistyösuhteelle voisi varmaan heittää hyvästit.
Pieni Mervi-hirvi piti Markkua emonaan ja seurasi häntä kaikkialle kuin ankanpoika. Marko Koivuporras / Studio Street Oy
Vasa oli paniikissa. Se rimpuili ja potki kojelautaa. Sorkka osui vahingossa ikkunalasin säätimeen, ja auton sivuikkuna surrasi alas. Kun ikkunasta tulviva meren tuoksu tavoitti vasan sieraimet, se rauhoittui täysin.
Raippaluodon sillalta oli vielä pieni ajomatka kotiin. Se antoi Markulle tuokion mietintähetken.
Aikuinen hirvi olisi saanut helposti vatsansa täyteen hiirenkorvalla olevista koivuista ja rantapöheiköistä villieläinhoitolan tiluksilla, mutta vasa oli niin pieni, että sen vatsa ei vielä kestänyt kasviravintoa. Se tarvitsi maitoa.
Kotiin päästyään Markku päästi vasan koikkelehtimaan pihalle ja lähti vaimonsa kanssa lypsämään vuohilaumansa matriarkan. Ilona-uuhi oli onneksi antelias; se lahjoitti pari litraa lämmintä maitoa, jonka Markku kaatoi tuttipulloihin.
Vasalla oli kova nälkä. Se nyhti tuttia ahnaana ja luottavaisena. Kun kylläinen hirvenlapsi köllähti tyytyväisenä sammalikkoon ja nukahti, Markku unohtui toviksi katselemaan vasan täydellisyyttä: terhakoita korvia, sievästi taiteltuja jalkoja.
Hän oli hoitanut satoja villieläimiä. Merikotkat, haukat, saukot, oravanpojat, siilit, ketut ja rusakot olivat saaneet hänen käsissään uuden mahdolisuuden elämään. Mutta nyt hänelle oli käynyt kömmähdys. Vasa oli varastanut hänen sydämensä.
Mervi-hirvi ja koira. Marko Koivuporras / Studio Street Oy
Kaksijalkainen emo
Vasa rakasti uutta emoa. Emo oli hassun näköinen ja pieni, mutta silti ihaninta maailmassa.
Vasa seurasi rauhallisella äänellä jupisevaa harmaapäistä miestä pitkin metsiköitä. Se oikoi pitkillä jaloillaan vaivattomasti halki ryteiköiden keinoemon könytessä perässä vaivalloisesti, oksia edeltään haroen.
Ihaninta oli puskea läpi rantakaislikon ja porskuttaa veteen, päästellä hurjaa kiitolaukkaa matalassa rantavedessä. Vasa napsaisi kulkiessaan ruohonkorren sieltä, kuusenkerkän täältä, mutta nälkäänsä se joi lämmintä maitoa.
Hirven emolla oli kädet täynnä työtä. Markku kuskasi maitoa läheiseltä maitotilalta ja lämmitti sitä mikrossa, kahdeksan tuttipullollista kerrallaan, viisi kertaa päivässä.
Ensimmäinen ateria oli aamuvarhaisella, viimeinen puoliltaöin.
Markku piti tiivistä yhteyttä hirviasiantuntijoihin Suomessa ja ulkomailla varmistaakseen, että hoito oli asianmukaista.
Terassikahvitkin nautittiin yhdessä. Mervi-hirvi rimmaa hyvin. Marko Koivuporras / Studio Street Oy
Hän pyydysti vasankakkaa kämmenelleen varmistaakseen, että koostumus oli oikeanlainen.
Kun oli aika monipuolistaa ruokavaliota, Markku tarjoili vasalle luonnosta keräämiään makuannoksia vihannesten ja hirvieläimille suunnitellun täydennysravintovalmisteen kera.
Vasa kuljeskeli pihapiirissä vapaana ja seurasi Markkua kaikkialle. Se halusi osallistua kaikkiin mahdollisiin askareisiin ja huuteli hädissään, jos Markku katosi näköpiiristä.
Kun Markku ja hänen vaimonsa istuivat terassilla kahvilla, vasa köllähti viereen. Illan tullen vasa marssi vuohien, ankkojen ja hanhien kanssa iltasapuskalle ja talliin nukkumaan.
Kuka huolisi hirven?
Markku oli alkanut kutsua vasaa Merviksi. Mervi-hirvi, se rimmasi hyvin.
Samalla, kun kaksikon kiintymyssuhde vahvistui, Markun murheet syvenivät.
Ihmiseen tottunutta hirvenvasaa ei voinut palauttaa luontoon. Siitä saattaisi tulla häirikköhirvi, joka pyrkisi ihmisasutusten lähelle ja saattaisi aiheuttaa vaaratilanteita.
Eläintarhojen kanssa oli käyty jo neuvotteluja uudesta kodista. Vasa oli kuitenkin täysin riippuvainen Markusta – ja Markku oli alkanut hiljalleen epäillä, että hän saattoi olla hitusen riippuvainen Mervistä.
Toisaalta Mervi ei ollut myöskään mikään lemmikkieläin. Se painaisi aikuisena neljä- tai viisikinsataa kiloa. Mervi oli tavattoman seurallinen ja kesy, mutta minkälainen siitä tulisi aikuisena?
Kun pienokainen riehaantui leikkiessään taistelemaan mättäitä ja kantoja vastaan, mäiski sorkilla korvat luimussa ja nousi kahdelle jalalle etusorkat korkealla pään jatkona, Markku totesi, että ei mielellään kohtaisi suuttunutta, aikuista hirveä.
Mervi-vasa vietti villieläinhoitolan tiluksilla lapsuutensa kesän. Se komenteli koiria ja polski meressä. Markun kesä meni vasaa hoitaessa. Työtä oli yllin kyllin, mutta kaksikolla oli hauskaakin. Marko Koivuporras / Studio Street Oy
Mervi-hirvi ja Markku päiväunilla. Marko Koivuporras / Studio Street Oy
Historian saatossa hirviä on yritetty kesyttää monet kerrat tuloksetta niin Suomessa kuin muinaisessa Neuvostoliitossakin. Ruotsin kuningas Kaarle XI:n mainitaan haaveilleen hirvien kesyttämisestä armeijan käyttöön. Haaveeksi jäi sekin. Hirvi on epäsosiaalinen ja itsenäinen eläin, joka ei kaipaa yhteiseloa edes lajitoveriensa kanssa – saati sitten ihmisen.
Merenkurkun karu, mutta runsas kesä lämmitti kaksikkoa kuin mummin kutoma viltti.
Kun Markku katseli rantakaislikossa loikkivaa Merviä, naurattikin jo. Ehtisi näitä murehtia myöhemminkin.
Sinun paikkasi on luonani
Kesä tuoksui jo kypsältä, pietaryrtiltä ja ohdakkeilta. Mervi alkoi ottaa keinoemoonsa etäisyyttä: se saattoi viettää yön yksin ulkona eikä enää seurannut Markkua kuin varjo.
Mervi oli tullut teini-ikään.
Rajojen kokeilu ja itsenäistyminen toki kuuluivat aikuistuvan hirvineidin elämään, mutta Markku tunsi sisimmässään hivenen haikeutta. Mervin lapsuus oli nyt ohi.
Hirvenmetsästyskausikin oli jo kulman takana. Markkua huoletti, että ympäriinsä juoksevat hirvikoirat saattaisivat äkätä tiluksillaan käyskentelevän Mervin. Oli tullut aika rakentaa Merville aitaus.
Markku aitasi Merville oman kahden hehtaarin valtakunnan. Samalla hän sinetöi myös päätöksen Mervin tulevaisuudesta: Hän haki hirven pitämiseen tarvittavat luvat ja avasi Merville vielä viimeisenkin oven sydämessään. Se oli nyt virallista.
Mervi-hirvi sai villieläinhoitola Nordic Wildlife Caren tiluksilta oman kahden hehtaarin valtakunnan. Se jäi lapsuutensa maisemiin, Markun hoiviin. Marko Koivuporras / Studio Street Oy
Eihän Markulla ollut sydäntä lähettää Merviä maailmalle. Muutto olisi voinut olla sille rasittava. Nyt se saisi viettää huoletonta elämää lapsuutensa maisemissa, tutussa metsässä.
Aitaus oli ruhtinaallinen: Mervillä oli oma lehtimetsäpöheikkö huikopalaa varten ja pikkuinen lampi, jossa polskia kesähelteillä.
Niin Mervi sitten jäi Markun hoiviin. Siitä tuli täysikasvuinen hirvi. Se sai myös sisaruksia, kun orpovasat Olga ja Helge liittyivät sen seuraksi vuoden 2018 kesällä.
Yhteiseloa
”Hei ötökät!” Markku tervehtii aidan portilla seisovia hirviä. Ne katsovat tulijoita tutkimattomilla, tummilla silmillään. Nyt kaksi uusinta tulokastakin ovat jo vuoden ikäisiä, lähes täysikokoisia, pitkäjalkaisia metsän majesteetteja.
Hirvet tuoksuvat hyvältä, havumetsältä ja vapaudelta. Olemus on lempeän utelias ja lämmin, kuin hevosen tai lehmän. Pehmeä turpa hamuaa nuuhkimaan tulijoita ja antautuu silitettäväksi.
Hirvet ottavat suosionosoitukset vastaan, mutta arvokkuudesta ei tingitä: Helge nuuhkaisee välinpitämättömästi aitaverkon välistä tarjottua porkkanaa ja kääntää päänsä pois.
Hirviä on turha yrittää määräillä. Ne tulevat tervehtimään jos ja kun huvittaa eivätkä lotkauta korvaansakaan kutsuille. Ne siirtävät verkkaisesti takapuolta Markun työntäessä lautasesta ja uppoutuvat sitten omiin toimiinsa.
Hirvet eivät ole laumaeläimiä, ja niiden kesyttäminen on vaikeaa. Mervilläkään ei ole tarvetta totella eikä miellyttää, mutta se tuntuu silti pitävän Markusta kovasti. Marko Koivuporras / Studio Street Oy
Aitauksessa häärivä Markku on turvassa: Hirvet tuntevat hänet, ja hän hirvet. Kun kunnioitus on molemminpuolista ja herkemmän osapuolen mielentiloihin suhtaudutaan ymmärtäväisesti, yhteiselo ei tuota ongelmia.
Mervi pötköttelee muina hirvinä vähän etäämmällä. Ei nouse edes ylös, vaikka kuinka maaniteltaisiin. Katse ja olemus viestivät silti, että vieras on odotettu.
Vanha ystävä, turvakallio ja emonkorvike astelee nöyrästi suuren, ylvään hirvinaaraan luo tervehtimään. Side, jonka Markku ja Mervi solmivat niinä maidonlämpiminä kesäpäivinä, kestää.
Markku köllähtää Mervin viereen ja nojautuu vasten isoa, lämmintä kylkeä. Sillä tavoin ystävykset ovat lepäilleet lukemattomia kertoja, katselleet taivaalla lipuvia pilviä, ilmavirran pehmeillä laineilla liitävää merikotkaa.
Joskus lähelle on pitkä matka. Mutta perillä huomaakin olevansa tervetullut. Se tekee matkasta joka askeleen arvoisen.