”Olen pyrkinyt lopettamaan turhan istumisen kokonaan” – Jaakko Valvanne havahtui ikääntymisen vaivoihin

Jaa kaverilleTilaa Seura
Jaakko Valvanne
© Susa Junnola / Otavamedia
Jaakko Valvanteen täsmäiskut ikääntymistä vastaan ovat kaksikerroksinen talo rinnetontilla ja aivonystyröiden hierominen.

”Kuusikymppiseksi asti vastustin omaa vanhenemistani; ajattelin, että en ikinä jää eläkkelle. Sitten löysin itseni pohtimasta, kuinka paljon minulla olisi keskimäärin elämää jäljellä. Kuusitoista ja puoli vuotta.

Ajattelin, että hitsi: en voi enää lykätä elintapojen muutosta ja liikunnan aloittamista.
Minulle oli jo tullut raihnauttavia vaivoja. Ne osoittivat, että rapistumista tapahtui: tasapaino oli heikentynyt, polven nivelkierukka vaivasi, verkkokalvon sivuosa rapistui.

Aloin työskennellä seisten, jätin auton käytön kokonaan ja kävelin tai fillaroin töihin. Seuraan liikkumisen määrää päivittäin.”

Keski-ikäisenä aloitettu liikuntaharrastus kannattaa

”Luin juuri sellaisen tutkimustuloksen, että 45–60-vuotiaana aloitettu liikunta tuottaa melkein yhtä hyvän tuloksen kuin koko elämän kestänyt liikuntaharrastus. Se, mitä tekee keski-iässä on tärkeää: muistaako miettiä omaa istumistaan ja nousta liikkumaan.

Itse olen pyrkinyt lopettamaan turhan istumisen kokonaan. Työhuoneessani on seisomapöytä, ja seison opetustilanteet ja seminaarit alusta loppuun saakka. Haluan näyttää myös esimerkkiä.

Seitsemän vuotta sitten muutimme kauas kaikesta, Luhankaan Päijänteen rannalle. Lähimpään naapuriin on kilometri, kauppaan 35 kilometriä. Kaksikerroksinen talo seisoo rinnetontilla.

Moni tekee tässä iässä päinvastoin ja valitsee jo valmiiksi esteetöntä ja portaatonta, mutta se passivoi; asumistapamme tarkoittaa sitä, että meidän pitää pärjätä.”

”On minun tehtäväni huolehtia, että liikun riittävästi”

”Minun mielestäni ihmisellä on oma vastuu pitää itsensä kunnossa. On minun tehtäväni huolehtia, että liikun riittävästi. Ei tule sitä päivää, että voisi vain heittäytyä makaamaan.

Palveluita ei pitäisi olla vain varmuuden vuoksi, vaan mieluummin määräaikaisesti ja ainoastaan sellaisina hetkinä, kun ihminen ei itse selviydy. Se on parasta palvelua: ihmisen oman elämän ja itsenäisyyden suojelemista.

Haluamme pysyä toimintakykyisinä myös sosiaalisen elämän vuoksi.

Lapset ja lapsenlapset ovat meille valtavan tärkeitä. Vaimoni käy martoissa ja koulussa lukumummina, ja itse olen myös osittain työelämässä ja tieteenteossa mukana. Se auttaa pysymään henkisesti vireänä, ja samalla tapaan ihmisiä.

Se, että minua vielä tarvitaan ja osaamistani arvostetaan, tuntuu hirveän hyvältä. En tunne oloani tarpeettomaksi.”

Alkoholiongelma jäi taakse

”Minulla oli vuosikausia alkoholiongelma. Keski-iässä kävin läpi kriisivaiheen, kävin psykoterapiassa ja psykoanalyysissa avaamassa mieleni pimeitä kolkkia. Niihin alkoi paistaa valo. Raitistuin, enkä ole juonut 18 vuoteen tippaakaan alkoholia. Niin ilot kuin surutkin on nyt helpompi kohdata. Parannuin masennuksesta ja ahdistuneisuudesta enkä enää tarvitse mitään, mikä keinotekoisesti tuottaisi mielihyvää.

Elämään kuuluu sekin, että välillä harmittaa, ahdistaa tai riidellään. Kun ymmärtää, että kaikki tunteet ovat ohimeneviä, niiden hoitamiseen ei tarvita mitään ylimääräistä. Todellinen elämänilokin tulee sisältä, omasta itsestä, hyvistä hetkistä ja läheisistä ihmisistä – ei viinasta eikä lääkepurkista.”

Eläkkeelle jääminen ihan parasta

”Kyllähän fyysinen vanheneminen sinänsä harmittaa. Eihän siinä ole mitään hohtoa, että voimat vähenevät, tasapaino heikkenee ja liike hidastuu. Mutta vanhenemisessa voi silti olla paljon ihanaa.

Eläkkeelle jääminen oli ihan parasta. Viimeisinä työvuosina tapasimme vaimon kanssa vain viikonloppuisin, nyt jaamme puuhastelua ja tätä kodin ja luonnon kauneutta. Meillä on täällä hirveän hyvä olla ja tehdä asioita yhdessä. Katselemme joutsenia ja isokoskeloita järvenlahdella, kuljemme hiekkateitä koiran kanssa.

Olen oppinut eläkkeellä olevalta arkkipiispalta sellaisen hienon ajatuksen, että vanheneminen on elämän täyttymistä. Ei alamäkeä, luopumista eikä loppumista. Jokainen päivä ennen kuolemaa on elämää.”

Vanhuksia vai senioireita?

”Olen vanhempi kuin aikaisemmin, mutta en vielä koe olevani edes vanha. Olemme riidelleet vaimon kanssa kymmenen vuotta siitä, olemmeko vanhuksia vai senioreita.

Kun pelaamme lastenlasten kanssa jalkapalloa, vaimoni saattaa puolen tunnin jälkeen sanoa, että vanhusten pitää vähän levätä. Minä sanon siihen aina, että täällä on vain yksi vanhus ja se on mummu – minä olen seniori.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 7/19.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X