Olin lapsi, ja tiesit sen – pieni kertomus seksuaalisesta hyväksikäytöstä

Tiedän heti, mitä haluan tuhota.

Tuijotan Facebookissa silmiini osunutta ilmoitusta: Todellisuuden tutkimuskeskuksen Tuho-osastolle voi tuoda haluamansa esineen hajotettavaksi.

Laitan kutsussa mainittuun sähköpostiosoitteeseen viestin, että haluan varata ajan tuhoamisesitykseen. Sitten unohdan asian määräpäivään asti. Tai voi olla, etten uskalla ajatella sitä etukäteen.

On syyskuinen tiistai 2018, kun lähden Helsingin Kampissa sijaitsevaan galleriaan suoraan töistä. Sataa ja olen etuajassa. Posliinirasia on laukussani ja pelkään, että se menee rikki ennen aikojaan.

Perillä hämmästyn sitä, miten pieni galleria on. Seinillä on pikkuhyllyillä erilaisia kasoja, joista arvaan, että ne ovat aiemmin tuhottuja esineitä.

Minut ottaa vastaan lempeän oloinen nainen, joka pyytää saada tuhottavan esineen. Annan posliinirasian hänelle. Sitten hän ojentaa minulle suojavarusteet ja ohjaa minut istumaan näyteikkunan eteen. Saan lomakkeen, joka minun täytettävä ennen esitystä.

Lomakkeella annan luvan esitykseen tuomani esineen tuhoamiseen. Minun on myös kerrottava, miksi haluan tuhota sen.

En ole varautunut tällaiseen lainkaan. Kirjoitan niin suurella käsialalla, että joudun jatkamaan paperin kääntöpuolelle.

Viimeisenä paperissa kysytään, mitkä ovat viimeiset sanani esineelle.

Silloin en epäröi. Sanat nousevat mieleeni kirkkaina: Olin lapsi, ja tiesit sen.

***

Olin lapsi ja halusin soittaa pianoa.

Haluni oli niin kova, että menin kahdeksanvuotiaana kansalaisopiston ryhmätunnille, vaikkei meillä edes ollut pianoa. Harjoittelin naapurissa tai paperille piirtämälläni koskettimistolla.

Edistyin nopeasti ja opettaja kehui minua. Äiti lupasi, että jos pääsen musiikkiopistoon, saan oman pianon.

Pienellä maalaispaikkakunnalla musiikkiopisto oli jotain hienoa. Sinne ei päässyt kuka vain, vaan täytyi osallistua kokeeseen, jossa piti soittaa ja laulaa.

Muistan pääsykoetilanteesta parhaiten ne pelottavat ihmiset pöydän takana. He olivat musiikkiopiston opettajia jostain muualta, kuten kaikki opiston opettajat. Opisto toimi usealla paikkakunnalla ja sen pääpaikka oli naapurikunnassa.

Soitin jonkin kappaleen Michael Aaronin pianokoulun vihkosta numero 1, siitä tummansinisestä, kaikki 1980-luvulla pianonsoittoa opetelleet kyllä muistavat sen. Soitto luonnistui, mutta kun tuli aika laulaa, aloin itkeä. Onneksi äiti oli mukana. Lauloin lopulta selin opettajiin.

Ihmeekseni pääsin sisään.

Joiltakin messuilta äiti löysi komean vanhan pianon. Se oli musta ja korkea, siinä oli puuleikkauksia ja kullanvärisiä kuvioita ja isot pronssiset kynttilänjalat. Penkkikin oli kahden istuttava ja koristeellinen.

Se oli minun aivan valtavan hieno pianoni.

Ensimmäinen opettajani oli iäkäs herrasmies nimeltä Ilmari. Hän oli hiukan vatsakas ja hänellä oli suuret paksusankaiset silmälasit. Muuta en hänestä muista. Ilmari jäi eläkkeelle jo ensimmäisen opistovuoteni jälkeen.

Uusi opettajani oli Ilmariakin vanhempi ja kotoisin eräästä Keski-Euroopan maasta.

Hän halusi eläkeikäisenäkin opettaa lapsille pianonsoittoa.

***

En muista, miten se alkoi. Olen kyllä yrittänyt.

Tekikö opettaja niin jo ensimmäisellä tunnilla?

En millään muista.

Arvelen kuitenkin, että se alkoi, jos ei ihan ensimmäisellä tunnilla, niin toisella tai kolmannella. Sen jälkeen se tapahtui joka ikisen oppitunnin päätteeksi ainakin viiden vuoden ajan.

En voi korostaa tätä liikaa: siis joka ikisen oppitunnin. Joka ikisen.

Se tapahtui näin:

Tunnin aluksi aina juttelimme. Opettaja oli nähnyt elämässään paljon ja kertoi mielellään tarinoita.

Hän oli lyhyt ja hiukan pyylevä, ja hän oli aina pukeutunut huolitellusti, usein pukuun tai suoriin housuihin, liiviin ja villatakkiin. Joskus koulun jälkeen näin hänet kävelemässä bussiasemalta koululle tai myöhemmin liikuntahallille, jossa tunnit pidettiin. Hän näytti aina ajatuksiinsa vajonneelta, niin että jos hän tuli vastaan, hän ei huomannut minua, ellen tervehtinyt häntä. Hänellä oli pitkä päällystakki, hattu ja huivi – sellaista vaatetusta ei maalaispaikkakunnalla usein nähnyt.

Kun olimme käyneet soittoläksyn läpi ja hän oli esitellyt minulle uudet läksyt, tunti alkoi olla lopussa. Mutta aina siihen jäi se kolme tai viisi minuuttia ylimääräistä aikaa.

En tiedä, katsoiko hän sen kellosta. Kiirehtikö hän niin, että aina jäi aikaa?

En haluaisi käyttää suudelma-sanaa, koska eihän se minun puoleltani ollut suudelma. Pussaaminen taas on sanana liian viaton.

Siinä vaiheessa hän joka tapauksessa aina hymyili leveästi, levitti kätensä, otti minut halaukseen ja laittoi suunsa suutani vasten.

Hänen partavetensä tuoksui imelältä. Hänellä oli ohut ylähuuli, ja hänen ihonsa oli vahamainen. Hän sulki silmänsä, ja jos ne joskus raottuivat, näkyi vain valkuaista, niin kuin silmät olisivat olleet ympäri kääntyneinä.

Tunsin huulillani hänen sylkensä ja joskus hänen kielensäkin. Pidin huuleni siksi aina erityisen tiukasti kiinni.

Sillä lailla me istuimme siinä, omilla tuoleillamme, opettajan kädet ympärilläni ja suu suussani kiinni. Monen minuutin ajan. Se ei ole mikään summittainen arvio siitä, kuinka kauan tilanne minun mielestäni kesti, vaan pystyin usein silmäkulmastani näkemään seinäkellosta, kuinka pitkä aika seuraavan oppilaan tunnin alkamiseen oli. Silloin opettajan oli aina pakko lopettaa.

Jähmettyneenä, huulia yhteen puristaen odotin minuuttiviisarin siirtymistä.

Olen yrittänyt kuvitella, miltä se näytti. Tai miltä näyttäisi, jos joku tekisi lapselleni niin.

Oikeastaan vasta kuvittelemalla oman lapseni samaan tilanteeseen olen voinut pahoin.

Vasta silloin se on tuntunut todella järkyttävältä.

***

Lokakuun 16. päivänä 2017 aloitan Facebook-päivityksen:

”Me too.

If all the women who have been sexually harassed or assaulted wrote ‘Me too’ as a status, we might give people a sense of the magnitude of the problem.

Tässä oma, varhaisin kokemukseni.”

Olen nähnyt Facebookissa paljon Metoo-tarinoita seksuaalisesta häirinnästä ja hyväksikäytöstä. Kesken työpäivän tulen ajatelleeksi, että voisinhan kertoa omanikin.

Itse hyväksikäytöstä kerron Facebookissa näin:

”Soitonopettaja suuteli minua jokaisen oppitunnin päätteeksi suoraan suulle. Suudelmat kestivät pahimmillaan useita minuutteja. Tiedän sen, koska katsoin joskus seinällä olevaa kelloa niiden aikana.

Usein opettaja yritti työntää kielen suuhuni, mutta pidin huulet tiukasti yhdessä.

Tämä tapahtui joka ainoalla soittotunnilla ainakin viiden vuoden ajan.”

Kun olen kirjoittanut päivitykseni, itken asian vuoksi ensimmäisen kerran, 43-vuotiaana.

Jo muutaman minuutin kuluttua päivityksen kirjoittamisesta häpeän sitä.

Häpeän, koska joku voi ajatella, että haluan vain huomiota.

Häpeän päivityksen kommenteissa minulle osoitettua myötätuntoa.

Muutamaa kuukautta myöhemmin kuulen äidiltäni, että eräs ihminen on epäsuorasti kommentoinut asiaa kotipaikkakunnallani eräässä tilaisuudessa.

Hän ei ole maininnut nimeäni mutta on pahoitellut, että tällaista nyt kirjoitellaan. Hän on puhunut suoraan nimenomaan suutelemisesta ja sanonut, että ”sehän kuuluu heidän kulttuuriinsa”.

Ensin olen vain hivenen pöyristynyt, sitten tunne sakenee itkuiseksi raivoksi.

Miten ihminen, joka ei tiedä, mitä on tapahtunut, kehtaa kommentoida asiaa? Miten hän kehtaa mitätöidä vielä kymmenien vuosien jälkeenkin sen kymmenvuotiaan tytön kokemuksen? Olen ollut vain lapsi ja yksin sellaisen asian kanssa, ja nyt joku katsoo asiakseen tietää minua paremmin, mistä siinä oli kysymys.

Aamuöisinä tunteina ajattelen, että soitan kyseiselle henkilölle. Tai että kirjoitan paikallislehteen lukijakirjeen. Mutta eihän siinä olisi mitään järkeä.

Tunnen itseni uudelleen häväistyksi. Jankutan itselleni, ettei minulla ole hävettävää, mutta se ei auta.

Häpeän suunnilleen kaikkea, mikä liittyy asiaan. Erityisesti sitä, että annoin sen tapahtua niin kauan. Se tuntuu niin kummalliselta; olen tullut murrosikään, saanut kasvot täyteen finnejä, ostanut postimyynnistä Dekadenzin pääkallosolkiset spittarit ja alkanut polttaa tupakkaa, ja sitten olen viikko toisensa jälkeen kävellyt kiltisti soittotunnille ja antanut vanhan miehen imeä suutani.

Häpeän, herra paratkoon, jopa sitä, ettei minulle tehty mitään pahempaa. Lapsia kaapataan, myydään seksiorjiksi, raiskataan ja pahoinpidellään.

Olenko jotenkin erityisen heikko, kun olen mennyt rikki niin vähästä?

Silti en voi muuta kuin todeta: näin minulle tapahtui.

Kai minulla on siihen oikeus?

***

Joka ikisen soittotunnin päätteeksi opettaja antoi minulle suklaalevyn.

Se oli Marabou-maitosuklaata. Pidin enemmän Fazerin sinisestä, mutta opettajalle en sitä tietenkään tohtinut kertoa.

Sain usein muitakin lahjoja, varsinkin kun opettaja oli käynyt kotimaassaan: pieniä posliiniesineitä ja aivan erityisiä suklaakarkkeja, joita ei Suomesta saanut. Kesäloman aikana opettajan kotimaasta tuli monesti postikortti.

Vanhemmilleni ei tullut ikinä mieleenkään, että siinä olisi ollut jotain omituista. Äiti sanoi joskus, että taidan olla opettajan lempioppilas. En muista, yritinkö millään tavalla viestittää äidille, mitä tunnilla tapahtui. Ei 1980-luvulla vielä valistettu lapsia näistä asioista muuten kuin varoittelemalla namusedistä.

En ymmärtänyt soitonopettajan käytöksestä muuta kuin että se oli inhottavaa. Mutta kerran olin lähellä kertoa siitä omalle opettajalleni kuudennella luokalla.

Meille tulee jostain puheeksi se, että minulla on ulkomaalainen soitonopettaja, kuten hänelläkin on lapsena ollut.

Minun opettaja pussaa, kerron opettajalle.

Opettaja naurahtaa ja sanoo, että hänen puolalainen opettajansa teki samoin, aina tunnin päätteeksi otti halaukseen ja antoi märän partaisen pusun kummallekin poskelle.

Tiedän, ettei se ole sama asia, mutta en osaa sanoa muuta vaan nauran kohteliaasti opettajan mukana.

Jossain vaiheessa, kun oppitunnit olivat siirtyneet liikuntahallin päätyyn ja olin jo yläasteella, minun jälkeeni tunnille tuli aina eräs vuotta vanhempi tyttö. Kerran kysyin häneltä, saatko opettajalta suklaata.

Tyttö vastasi hämmentyneenä, ettei saa.

***

En millään muista, miten se päättyi. Olen kyllä yrittänyt.

Suoritin pianonsoiton 3/3-perustutkinnon lukion toisella luokalla. Sen jälkeen lopetin pianonsoiton 25 vuodeksi.

Soitonopettaja lopetti pakkosuutelunsa jo aiemmin. Olen jälkeenpäin järkeillyt, että se tapahtui joskus yhdeksännen luokan loppupuolella, jolloin minulla oli ensimmäinen poikaystävä. Se myös tuntuisi jotenkin loogiselta. Aivan varma siitä en kuitenkaan ole.

Kun olin suorittanut tutkinnon ja päättänyt lopettaa soittotunnit, opettaja kutsui minut vielä kahvilaan. Hän osti Sacher-leivokset, jotka söimme nopeasti vaivaantuneen tunnelman vallitessa.

Sen jälkeen en kuullut hänestä enää.

Kun muutin pois kotoa, otin mukaani joitakin häneltä saamiani esineitä, kuten sen kauniin pyöreän posliinirasian ja kaksi sinistä nallepinssiä. Kannoin pinssejä mustassa kangaslippiksessäni, kunnes ne jossain katosivat.

Pidin esineet, vaikka kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt tuntea niitä kohtaan inhoa.

Kävi kuitenkin niin, että en ajatellut koko asiaa. Jotenkin kokonaan vaan unohdin sen, en mitenkään tietoisesti. Se oli tietysti jonkinlaista torjuntaa.

Meni yli kymmenen vuotta, kunnes havahduin.

Se tapahtui pian sen jälkeen, kun esikoiseni oli syntynyt. Silloin kerroin asiasta ensimmäistä kertaa vanhemmilleni, miehelleni ja jollekin ystävälleni.

Sitä ennen olin elänyt vähintäänkin rikkonaista nuorta aikuisuutta. Olin usein syvästi onneton ja tunsin voimakasta itsevihaa. En kyseenalaistanut itsevihaa lainkaan – se oli aivan luonnollinen tunne, olinhan niin läpeensä kelvoton ihminen.

Se saavutti pahimmillaan koomisia mittasuhteita. Saatoin esimerkiksi seistä suojatien edessä odottamassa vihreän valon vaihtumista ja ajatella, miten ikävää oli tien toisella puolella seisoville ihmisille, että he joutuivat odotellessaan katsomaan minunlaistani ihmistä.

Nyt on tietysti helppo lukea vaikka netistä, että itseviha on lapsena seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneilla naisilla yleinen oire. Mutta kuinka paljon se johtui niistä soittotuntien viimeisistä minuuteista?

Kuinka paljon ne minuutit ovat vaikuttaneet ihan kaikkeen elämässäni?

Se on piinallinen kysymys.

Vai etsinkö vain jälkikäteen syntipukkia sille, että elämäni oli niin vaikeaa?

Itsehän minä olen omasta elämästäni vastuussa. Olisin voinut hakea apua – pari kertaa hainkin, mutta en kovin hanakasti. Enkä tietenkään puhunut tästä nimenomaisesta asiasta, kun en sitä kerta kaikkiaan edes muistanut.

Toisen lapseni synnyttyä aloin ymmärtää, että itsevihani ensinnäkin on itsevihaa ja että se ei ole normaalia. Käsittelin tunteitani vuoden verran säännöllisillä käynneillä terveyskeskuksen psykologilla, mutta soitonopettajasta ei puhuttu – en muista, mainitsinko asian jotenkin nopeasti ohimennen. Mutta keskityimme muutenkin siihen, miten oloani voisi parantaa, emme niinkään menneisyyteen.

Ilmeisesti vähättelin yhä tapahtunutta enkä osannut yhdistää itsevihaa soitonopettajan tekemisiin.

Joka tapauksessa asia jäi silloinkin käsittelemättä.

***

Metoo-päivitystä seuraavana talvena ajattelen asiaa usein. Mielestäni liiankin usein.

Kerron asiasta perheneuvolan tutulle terapeutille ja kysyn, voisikohan terapiasta olla minulle hyötyä. Hän antaa parin psykiatrin nimen, joilta voisin saada Kela-korvaukseen oikeuttavan lausunnon.

Käyn psykiatrilla Helsingin keskustassa eräällä hienolla yksityisklinikalla. Se saa oloni ja asianikin tuntumaan jotenkin tärkeiltä.

Toisaalta pilkkaan itseäni siitä, että työssäkäyvänä minulla on varaa mennä psykiatrille vinkumaan jostain vuosikymmeniä vanhasta asiasta.

Päässäni risteilee itsesyytöksiä ja vastaväitteitä. Puhuessani mittailen koko ajan psykiatrin katsetta: näyttääkö hän pitkästyneeltä?

Naispsykiatri kertoo, että näitä muistoja on tullut nyt monilla mieleen Metoon jälkeen. Hän lupaa kirjoittaa minulle lausunnon seuraavalla käyntikerralla, kunhan vain etsin itselleni sopivan terapeutin.

Etsin terapeuttia seuraavat kaksi kuukautta. Se osoittautuu ihmeellisen hankalaksi. Otan yhteyttä itselleni sopivilta alueilta noin kymmeneen henkilöön, joiden osaaminen vastaa tarpeitani. Kaikki vastaavat, etteivät ota nyt vastaan uusia asiakkaita.

Löyhennän hiukan vaatimuksiani ja käyn tapaamassa yhtä terapeuttia, jonka olen alun perin listoilta hylännyt. Tiedän jo kätellessä, että tästä ei tule mitään. Kerron terapeutille kuitenkin tarinani ja mainitsen posliinirasian. Terapeutti kysyy, olenko koskaan ajatellut sen rikkomista.

Se jää mieleeni. Mutta peruutan toisen käyntikertani psykiatrille. Päätän, että en mene terapiaan.

Ajattelen, että pärjään kyllä.

***

Asetan oikean käteni koskettimille.

Nuottivihko on kulunut, ja kappaleen kohdalla näkyy soitonopettajan mustekynällä tekemä läksymerkintä.

Ensimmäiset sävelet soitan vaivatta, oikea kosketus ja käden asento tulevat kuin luonnostaan. Kappale on tuttu, kuin olisin kuullut sen viimeksi eilen: Bachin poloneesi g-mollissa.

Olen soittanut sen viimeksi 1980-luvulla.

Soitan ensimmäisen osan monta kertaa oikealla kädellä. Se tuntuu hyvältä: osaan sentään vielä jotain.

Olen saanut sähköpianon lahjaksi jouluna 2017, kun olen sitä itse pyytänyt. Vasta jälkikäteen huomaan, että halu soittaa syttyy Metoo-päivitykseni jälkeen.

Se ei luultavasti ole sattumaa.

Talven mittaan käyn läpi vanhoja nuottejani, jotka ovat tallessa – myös se tummansininen Michael Aaronin pianokoulu 1.

Clementin ykkösvihkollinen tylsiä sonaatteja.

Czernyn vielä tylsempiä etydejä.

Ja niin kaunis Sibeliuksen Akileija, jonka soitin jossain juhlissa kuudennella luokalla. Sen haluan vielä opetella uudestaan.

Mutta aloitan Bachista. Se on selkeää, eksaktia ja vääjäämättömyydessään lohdullista musiikkia.

Opettelen poloneesin ensimmäisen osan vasemmalla kädellä, sekin sujuu hyvin. Mutta yhteen soittaminen tuntuu ensin melkein mahdottomalta. Sitkeällä harjoittelulla opin soittamaan ensimmäisen ja sitten toisenkin osan kohtalaisesti.

Pimputan kappaletta ylpeänä kerta toisensa jälkeen, harva se ilta, niin että muu perhe jo kyllästyy. Alkuinnostukseni lopahtaa kuitenkin pian. Kesän kuluessa istun pianon ääreen yhä harvemmin.

Sitten näen Facebookissa ilmoituksen Tuho-osastosta.

***

Naisilla on omituiset oranssikeltaiset jumppapuvun näköiset vaatteet.

Gallerian takahuoneessa on pimeää lukuun ottamatta valaistua etuosaa, jossa naiset seisovat pöydän ääressä. Seinät on ripustettu täyteen erilaisia työkaluja.

Pöydällä on minun posliinirasiani.

Olen tämän esityksen ainoa katsoja. Istun huoneen ainoalla tuolilla ja minulla on kuuma, sillä ylläni on haalarit, kypärä, suojalasit ja kuulosuojaimet. Oloni on muutenkin epämukava.

Toivon, että esitys on äkkiä ohi ja pääsen kadulle sateeseen.

Naiset aloittavat katselemalla posliinirasiaa huolellisesti eri kulmista. Viimein toinen heistä huutaa: viila!

Hän johtaa tilannetta ja on ikään kuin päätuhoaja.

Toinen nainen, assistentti, ottaa seinältä viilan ja antaa sen päätuhoajalle. Tämä alkaa viilata posliinirasian kantta, jossa on sinisellä maalattu kuva tuulimyllystä.

Hän viilaa pitkään ilman että kannen kuvalle näyttää aiheutuvan minkäänlaista vahinkoa. Alan ahdistua: miksi hän ei lyö rasiaa kerralla mäsäksi?

Mutta kun viilaaminen jatkuu ja jatkuu, oloni alkaa muuttua. Päätuhoaja hinkkaa posliinirasiaa keskittyneesti ja vakavana, aivan kuin se olisi aivokirurgian veroista huippuosaamista ja tarkkuutta vaativaa työtä.

Itken hiukan suojalasieni sisällä.

Lopulta maali on kannesta poissa. Päätuhoaja antaa viilan takaisin assistentille ja miettii hetken ennen kuin huutaa: hevosenkenkä!

Ja assistentti antaa hänelle todellakin hevosenkengän, jolla hän alkaa hakata rasiaa ja sen kantta palasiksi.

Rasian tuhoamiseen käytetään myös lekaa, ja rasian kappaleita ja muruja, joita joudutaan välillä keräämään lattialta takaisin pöydälle, jopa keitetään pienessä kattilassa keittolevyllä.

Silloin minua vähän naurattaa.

Esitys huipentuu siihen, kun päätuhoaja hakkaa posliininmuruja valtavalla lekalla ja assistentti lukee lomakkeeseen kirjaamani tiedot megafoniin.

”Olin lapsi, ja tiesit sen”, assistentti julistaa megafoniin, ja päätuhoaja täräyttää lekan pöytään. Murut lentävät ympäri lattiaa.

Se on melkein sietämättömän kokoinen hetki.

Tuhoaminen kestää ainakin puoli tuntia. Sen jälkeen tapaan tuhoajat vielä gallerian sisääntulohuoneessa. Saan halutessani ostaa polaroid-kuvan heistä ja tuhotusta esineestä.

Haluan ostaa kuvan. Naiset asettuvat posliinimurukasan molemmin puolin. He eivät onneksi yritä puhua minulle mitään. Saan soperrettua heille kiitoksen.

Uskon, että he näkevät, miten tärkeä esitys on minulle ollut.

***

Jos kaunokirjallista teosta kuvaillaan terapiakirjaksi, sillä ei luultavasti tarkoiteta mitään hyvää. Halutaan ehkä sanoa, että kirjailija on terapoinut itseään purkamalla kirjaan omat vaikeat kokemuksensa jalostamatta niitä ihan oikeaksi kirjallisuudeksi.

Alan kirjoittaa tätä juttua puoli vuotta tuhoamisesityksen jälkeen ja pian alan pelätä, että tämä on jonkinlaista terapiajournalismia.

Päätän pyytää asiantuntijaa vielä sanoittamaan sen, minkä jo oikeastaan sisimmässäni tiedän.

Väestöliiton seksuaaliterapeutti Kirsi Porras lukee kuvaukseni ja käyttää kokemastani hyväksikäytöstä sanoja tunkeutuminen, pakottaminen, manipulointi. Hän toteaa, että suu on hyvin intiimi alue, etenkin vielä kymmenvuotiaalle.

On Porraksen mukaan tyypillistä verrata omaa kokemustaan muihin hyväksikäyttötapauksiin; ihminen saattaa ajatella, että eihän minua kuitenkaan raiskattu. Kokemus ja sen seuraukset ovat kuitenkin yksilöllisiä, ja lapseen kohdistuva seksuaalinen teko on aina jollain tavalla vahingoittava.

Voi olla monia syitä siihen, ettei lapsi pysty kertomaan asiasta. Oikeita sanoja voi olla vaikea löytää, ja vaikka ne löytyisivätkin, ei lapsi pysty välttämättä sanomaan ääneen vaikkapa, että ”hän työntää suun minun suuhuni”.

En usko, että olisin ikinä kertonut, mitä soittotunnilla tapahtuu, ellei sitä olisi osattu kysyä aivan täsmällisesti suoraan.

Lapsi voi myös tuntea syyllisyyttä jo etukäteen siitä, mitkä olisivat kertomisen seuraukset. Loppuisiko tärkeä harrastus siihen? Uskottaisiinko lapsen kertomusta?

Minä olen pelännyt aikuisenakin, ettei minua uskota.

Suklaan ja lahjojen antaminen taas on ollut selvää manipulointia ja aiheuttanut ristiriitaisen tunteen opettajasta.

Porras pohtii, miltä minusta on mahtanut tuntua soittotunnilla, kun olen aina tiennyt, mitä sen päätteeksi tapahtuu.

En muista tunteneeni tai ajatelleeni mitään. Viimeiset minuutit olivat vain jotain, mikä piti sietää.

Minua kylmää ajatus lapsista, jotka joutuvat sietämään jotakin sellaista nyt.

***

Harrastuspiireissä tapahtuvaa lasten hyväksikäyttöä on tutkittu Suomessa ”hämmentävän vähän”, uutisoi Yle viime syksynä. On vain yksi varsinainen tutkimus vuodelta 2013, jossa selvitettiin ohjaajien tekemää väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä lasten ja nuorten harrastuksissa.

Soitan Ylen jutussa haastatellulle tutkijalle Marja Peltolalle. Hänen mielestään asiasta ei juuri puhuta, koska se ei istu siihen positiiviseen narratiiviin, joka hallitsee puhetta lasten harrastuksista – se ei välttämättä tule edes mieleen, koska lasten harrastaminen nähdään myönteisenä ja toivottavana.

Peltolan mukaan maailmalla on esimerkkejä erilaisista toimenpideohjelmista, joilla on yritetty ennaltaehkäistä hyväksikäyttöä. Hyvin vaikeaa se kuitenkin on.

Sosiaali- ja terveysministeriö julkisti tämän vuoden alussa luonnoksen nimeltä Lasten ja nuorten seksuaalisen väkivallan ennaltaehkäisy ja vähentäminen osana isompaa, monivuotista toimenpidesuunnitelmaa. Luonnoksessa esitetyt toimenpiteet kohdistuvat kuitenkin väkivallan aiheuttamien haittojen, eivät itse väkivallan, ennaltaehkäisyyn.

Kaikin mahdollisin keinoin pitäisi tietysti madaltaa kynnystä, että lapsi voisi kertoa asiasta. Mutta ei kai toisaalta voi olla niin, että asia jätetään kokonaan lapsen vastuulle ja hänen vanhempiensa tiedostavuuden varaan?

Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen huomauttaa, ettei etenkään pieni lapsi välttämättä edes ymmärrä tulleensa hyväksikäytetyksi tai aikuisen tekoja seksuaalisiksi. Siksi jo pienille lapsille pitäisi puhua yleisellä tasolla ja pelottelematta siitä, mitä aikuiset eivät saa lapselle tehdä tai mihin koskea. Mutta vaikka nykylapset saavat näissä asioissa valistusta niin kotona kuin koulussa enemmän kuin minun lapsuudessani, Pekkarinen toteaa lasten olevan kovin eriarvoisessa asemassa: yhdelle asioista puhutaan ja häntä kuunnellaan herkällä korvalla, toinen taas on oman onnensa nojassa.

Pekkarisen mielestä kaikki lasten kanssa toimivat tahot pitäisi velvoittaa tarkistamaan työntekijöidensä rikosrekisterit – myös vapaaehtoisesti työskentelevien, joiden kohdalla se on lain mukaan mahdollista mutta ei pakollista. Esimerkiksi musiikkioppilaitosten opettajien rikosrekisterit on täytynyt tarkistaa jo vuodesta 2003.

Ennalta ehkäisevänä keinona rikosrekisterin tarkistaminen ei tietenkään ole aukoton, sillä todennäköisesti vain harva hyväksikäyttäjä jää kiinni.

Muuten valvontakeinot ovat vähissä. Ei kai soittotunneille voi alkaa kameroitakaan asentaa, Pekkarinen sanoo.

Se, mitä voidaan tehdä, on sekä uhrien että tekijöiden tukipalvelujen kehittäminen. Tämä tarkoittaa myös ennalta ehkäiseviä palveluja heille, jotka kokevat seksuaalista kiinnostusta lapsiin tai nuoriin. Lisäksi pitäisi edelleen lisätä ymmärrystä siitä, että seksuaalisen väkivallan tekijä on usein lapselle tuttu henkilö.

Mitkään näistä keinoista eivät välttämättä tavoita sitä lasta, joka on nyt samassa tilanteessa kuin minä olin.

Sitä on vaikea hyväksyä.

***

Tätä juttua kirjoittaessani olen ensimmäistä kertaa uskaltanut käyttää soittotuntien tapahtumista oikeita sanoja: seksuaalinen hyväksikäyttö. Samalla olen tajunnut, miten tärkeää asioiden nimeäminen on niiden käsittelyssä.

Se tuntuu nyt tietysti vähän hölmöltä – mitä muutakaan se olisi voinut olla kuin seksuaalista hyväksikäyttöä? Asian kieltämisen juuri on kuitenkin ollut niin syvällä, etten ole voinut edes määritellä asiaa oikein.

Olen jutun kirjoittamisen aikana alkanut äkkiarvaamatta itkeä ainakin seuraavissa paikoissa: töissä omassa huoneessani, raitiovaunupysäkillä, lounaspöydässä, täydessä Lohjan bussissa sekä eräässä alikulkutunnelissa.

Ehkä olen alitajuisesti halunnut käsitellä asiaa mieluummin tekemällä kuin puhumalla. Metoo-päivitys, pianon hankkiminen, posliinirasian tuhoaminen ja tämän jutun kirjoittaminen ovat kaikki tekoja, joihin olen tuntenut tarvetta.

Yhtenä huhtikuisena iltapäivänä käyn vielä soitonopettajan haudalla, jonka sijainnin olen löytänyt internetistä.

Psyykkaan itseäni etukäteen, että en odottaisi haudan näkemiseltä liikoja. Jo tunteja ennen hautausmaalle lähtöä minua alkaa kuitenkin jännittää, vatsaa kipristelee ja huomaan hengittäväni katkonaisesti.

Olen opetellut hautausmaan kartan ulkoa, olen kysynyt toimistosta etukäteen oikean korttelin ja linjan numeron.

Näen haudan jo kaukaa. Luen hänen nimensä.

Käy niin kuin pelkäsinkin: en tunne mitään.

Seison siinä hetken, avaan kivessä olevan kynttiläluukun lähinnä jotain tehdäkseni, lueskelen nimiä viereisistä hautakivistä. Minulle ei tule mieleen mitään, mitä sanoisin itselleni tai hänelle.

Lähden kävelemään pois. Olen hiukan pettynyt. Mutta askeleeni ovat niin kevyet, että ennen kuin huomaankaan, olen kävellyt itseni hikeen.

Ajattelin pitkään, että minun täytyisi pystyä antamaan soitonopettajalle hänen tekonsa anteeksi ja tehdä mielessäni hänen kanssaan sovinto. Yhä useammin huomaan kuitenkin ajattelevani vähemmän häntä ja enemmän sitä tyttöä, joka olin.

Ajattelen kymmenvuotiasta itseäni nuottivihot sylissä luokan ulkopuolella tuntia odottamassa ja mielessäni sanon hänelle: voi sinä pieni, urhea tyttö.

Sillä tavalla, muutama sana kerrallaan, annostelen itselleni myötätuntoa.

Ja alan ymmärtää, että kyllä tässä jonkinlaisesta sovinnosta onkin kyse.

Mutta ei soitonopettajan, vaan itseni kanssa.

***