Evakkoäidin tarina ei unohdu – Olli Pitkänen on humanitaarisen avun konkari: ”Peilaan maailmalla näkemääni sukuni kokemuksiin”
Olli Pitkänen näkee maailmalla erilaisia ihmiskohtaloita, kuten kotinsa jättämään joutuneita. Evakon lapsena hän peilaa näkemäänsä äitinsä ja sukunsa kokemuksiin.
Äidin evakkous on jättänyt jälkensä Olli Pitkäseen. Hänessä on tiettyä levottomuutta, mutta toisaalta kykyä olla kotonaan missä vain. © Tommi Tuomi
Vuonna 2004 Olli Pitkänen istui juomassa teetä irakilaisten pakolaisten kanssa. Jordanialaisessa pakolaiskeskuksessassa hän kertoi heille äidistään, joka joutui pikkutyttönä pakenemaan kodistaan Suojärveltä Karjalasta. Koska evakkoon lähdettiin kevyin kantamuksin, Ollin äidin piti valita, minkä nuken hän ottaa mukaansa.
”Yks kaks huomasin, että kaikki pöydän ääressä istuvat irakilaiset itkivät liikutuksesta. Hekin olivat joutuneet jättämään kotinsa ja heillä oli omat ”nukkensa” muistona.”
Lähetystyön, humanitaarisen avun ja kehitysyhteistyön konkarina Olli oli kohdannut maailmalla monenlaisia ihmiskohtaloita. Tuolloin Jordaniassa hän tunsi erityisen vahvasti, että hän jakoi kokemuksen, joka yhdisti hänen edesmennyttä äitiään ja Irakin pakolaisia.
Ollin äiti Kaija tätinsä Maikki Nummisen silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. © Olli Pitkäsen kotialbumi
Ollin äidin kotipitäjä Suojärvi sijaitsee Laatokan Karjalassa. Suojärven juna-asemalta lähti evakkoja Suomeen. © Olli Pitkäsen kotialbumi
Evakko äidin tarina on kulkenut aina pojan matkassa
”Evakon lapsena myös minä peilaan maailmalla näkemääni sukuni kokemuksiin. Äitini tarina on aina kulkenut matkassani. En pääse siitä eroon, enkä haluakaan. Minusta tuntuu, että jos päästäisin siitä irti, menettäisin oman identiteettini enkä olisi enää kokonainen.”
Joensuussa kasvanut Olli Pitkänen, 63, sanoo olleensa onnekas, koska syntyi sukuun, jossa karjalaisia perinteitä on pidetty yllä. Hänen äitinsä suku oli tiiviisti tekemisissä keskenään. Pikkupojasta asti Olli osallistui sukujuhliin, joissa itkettiin, naurettiin ja haikailtiin Karjalan kotia.
”Valtava määrä ihmisyyttä ja ihmisyyden kokemusta tiivistyi noihin sukutapaamisiin. Minulle ne olivat hurjan vahvoja kokemuksia. Koen, että saamani karjalaisuuden perintö on isojen ristiriitojen värjäämää: on iloa ja surua, menettämistä ja kaipausta.”
Ollin äiti pikkuveljensä Pertin kanssa. © Olli Pitkäsen kotialbumi
”Pitää elää toisten ihmisten hyväksi”
Evakkojen lapsia tutkinut kasvatustieteiden tohtori Hellä Neuvonen-Seppänen on todennut, että evakkojen lapset kantavat monesti mukanaan kuulumattomuuden ja irrallisuuden kokemuksia, jotka he ovat perineet vanhemmiltaan.
Ollikin tunnistaa itsessään tietyn juurettomuuden, joka voi kuitenkin olla myös vahvuus.
”Martti Ahtisaari on sanonut hyvin, että karjalainen on kotonaan siellä, minne telttansa pystyttää. Olen asunut monessa paikassa ja koen, että olen sitten missä vain, kuulun juuri sinne.”
Siivittikö juurettomuuden tunne – tai vaihtoehtoisesti maailma on kotini -tunne – Ollia hänen työhönsä: kulkemaan maasta toiseen jo 30 vuotta?
”Vaikea sanoa. Muistan lukeneeni, että evakkojen lapset ja lastenlapset ohjautuvat paljon auttamisammatteihin. Minäkin olen jo lapsena kasvanut ajatteluun, että pitää elää toisten ihmisten hyväksi.”
Suomen Lähetysseura vei maailmalle
Olli Pitkänen oli tiemestarina Joensuussa, kun viisi viikkoa Keniassa kehitysyhteistyöhankkeen vapaaehtoisena vuonna 1987 avasi hänen silmänsä.
”Se tärähti voimakkaasti. Syttyi ajatus siitä, että tämä on se minun hommani. Muutama vuosi myöhemmin haimme ja pääsimme vaimoni Lean kanssa Lähetyksen kehitysapuun Tansaniaan. Ja sillä tiellä ollaan edelleen.”
Viimeiset viisi vuotta Olli on ollut Suomen Lähetysseuran aluejohtajana Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa ja asunut Lean kanssa Bangkokissa. Pariskunnan kaksi tytärtä ovat jatkaneet isän ja äidin jalanjäljissä: molemmat ovat perheineen työssä maailmalla.
Olli Pitkänen haluaa kantaa mukanaan karjalaisia juuriaan, vaikka työ on vienyt häntä maasta ja mantereelta toiselle. © Tommi Tuomi
Karjalassa oli vain kivijalka jäljellä
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on synnyttänyt taas uuden pakolaisvirran. Se herättää Ollissa syvää surua.
”Miksi emme ole oppineet mitään? Miten nämä diktaattorit pysyvät edelleen vallassa? Poliitikko ja filosofi Edmund Burke sanoi jo 1700-luvulla, että pahuus saa vallan, koska hyvät miehet eivät tee mitään. Ehkä kyse on enemmän tekemättömyydestä kuin tekemisestä.”
Kun joutuu jättämään kotinsa väkisin, syntyy pysyvä kaipuu. Neuvostoliiton romahdettua Ollin äiti lähti heti Karjalaan.
”En tiedä, mistä hän hankki kyydit ja rahat. Vaarallistakin se on tuolloin ollut. Viisikymmentä vuotta äiti oli haaveillut, että pääsee kotimökilleen. Ei siellä ollut kuin kivijalka jäljellä.”
Olli Pitkänen on käynyt Karjalassa äidin, siskojensa ja lastensa kanssa. Vuoden 2015 matkalta hänen tyttärensä toi isoäitinsä kotikylästä Maimalammelta muistoksi kiviä, jotka Olli asetteli Espoon kotinsa kiukaaseen.
”Kun palaan maailmalta Suomeen ja menen saunaan, Maimalammen kiuaskivet lämmittävät minua.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 5/2023.
Hellä Neuvonen-Seppänen halusi antaa tutkimuksessaan äänen evakkojen lapsille. Kuva: Susa Junnola
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti