Oma mummonmökki öljyää Heidi Parkkisen ”sielun kiristyksiä” – ”Torppa on järkevin hankinta, minkä olen tehnyt lasteni jälkeen”
Oma mummonmökki on lappeenrantalaiselle Heidi Parkkiselle konsti pysyä järjissään eläkkeellejäämiseen asti. Torppa öljyää sielun kiristyksiä ja tarjoaa kropalle hissukseen tehtäviä hommia.
Tilan takana kohoaa korkea kallio, jonka nimi on Hyrmänvuori. © Mikko Nikkinen
”Olin etsinyt jo vuosia itselleni torppaa. Kaipasin paikkaa, jossa pääsen putsaamaan päätäni ja tekemään jotakin konkreettista käsilläni, kuten kaivamaan kuoppaa ja kantamaan kiviä.
Työssäni draamapedagogina voi mennä kymmenen kuukautta, ennen kuin näen valmista. Torpalla kun ajaa nurmikon, niin se on samperi ajettu.
Tulin tänne ensimmäisen kerran syksyllä 2014. Kun näin keltaisen torpan nököttävän korkean kallion sylissä, jokin siinä kolahti.
Meillä ihmisillä on hyvin vahva paikkamuisti, ja torppa pihoineen ja ympäröivine metsineen toi minulle mieleen kodin ja turvan. Tunne kumpusi kaukaa lapsuudesta – tämä maisema ja mökki muistuttavat vähän mummolaa ja vähän jotakin muuta.
Tiesin, että tässä se on.”
”Torppa on järkevin hankinta, minkä olen tehnyt lasteni jälkeen.” © Mikko Nikkinen
Takavuosina Heidi Parkkinen muutti Lappeenrannan kaupunkiasunnosta kesäksi Lemille. Nyt hän asuu siellä ympäri vuoden. © Mikko Nikkinen
Oma mummonmökki ja vuori
”Kallio on nimeltään Hyrmänvuori. Olenkin nimennyt mökkini Hyrmän torpaksi. Se sopii minulle, sillä en ole mikään runotyttö.
Torppa on järkevin hankinta, minkä olen tehnyt lasteni jälkeen. Se öljyää sielun kiristyksiä. Saan täällä pään pois työasennosta ja pysyn järjissäni siihen asti, kunnes jään eläkkeelle.
Olen työskennellyt monta vuotta lappeenrantalaisen Taidekoulu Estradin teatterilinjan vastuuopettajana. Työ on sekoitus pedanttia pedagogiikkaa ja kaoottista luovuutta.
Työtäni lukuun ottamatta minulla ei ole kaupungissa mitään järkevää tekemistä. Vietän torpalla kaiken vapaa-aikani, ja tyttäreni Iris saa vähän harjoitella itsenäistä elämää kaupunkiasunnossamme.
Minuun vetoaa yksinkertainen mökkielämä – että asioiden eteen on nähtävä vaivaa. Se liittyy ihmisyyden kerroksiin tai vanhenemiseen. En missään nimessä halua tänne vesijohtoja enkä sisävessaa.
Olen yltiösosiaalinen ihminen, ja torpalla käykin paljon vieraita. He lumpsahtavat tänne luontevasti, asettuvat torpan elämään.
Torppa on minulle itsekkyyden huipentuma, positiivisella tavalla. En kysy keneltäkään mitään, vaan teen niin kuin haluan. Tänne ei saa tulla huonolla asenteella. Lapsenikin tietävät, että jos täällä urpeloi, minä käsken pois.”
Elävä luonto
”Ostin torpan vanhalta pariskunnalta, joka oli pitänyt paikat siistissä kunnossa. Oli perennapenkit ja muut.
Minulle luonto on se juttu. Hyrmän viidessä hehtaarissa on uskomattoman monipuolisia ekosysteemejä: on mänty- ja lehtometsää, koivikkoa, entistä viljelymaata, hakkuuaukea ja jopa suolampi. Ja ajatella: nyt minulla on oma vuori!
Haen metsästä mustikat ja sienet, tarkkailen lehtokurppia ja kyttään pöllöjä, kuuntelen lammelta kantautuvaa sammakoiden kurnutusta. Jos kuulen jonkin uuden äänen, menen ulos katsomaan, mikä se on. Tykkään seisoa maakellarin päällä keskellä yötä aistit avoinna.
Torpalla voi hillua vapaasti, kun vaihdevuosien kuumat aallot iskevät. Talvella laskin pulkkamäkeä pitkin pihaa ja alas koivikkorinnettä.
Hirven ja peuran ulosteet erotan jo toisistaan. Vaikka en ole nähnyt karhun jälkiä, metsässä yksin liikkuessani pidän varmuuden vuoksi meteliä. Jostain kumman syystä veisaan virsiä, vaikka olen ateisti.”
Hissukseen
”En halua torpasta työleiriä, enkä toisaalta rentoudu toimettomana. Teen asioita, mutta hissukseen. Ensimmäiseksi rakensin torppaan sängyt ja remontoin navetannurkkaan kesäkeittiön ja toiseen päähän kompostoivan ulkohuussin.
Rakennustöissä auttaa poikani Konsta, joka käy torpalla mielellään. Remontointi on meille myös luonteva tapa viettää aikaa yhdessä. Parhaillaan teemme aittaan vierashuonetta. Aitta tuottaa hieman päänvaivaa, sillä sen toisessa päässä on kymmeniä vuosia vanha tupajumikanta.
Minulla taitaa olla piilokivekset, sillä tykkään miehisistä hommista. Lapsenakin kuljin isän ja isoisän mukana metsätöissä. Tiedän, miten taimikkoa raivataan. Sitä työtä on täälläkin.
Olen tippunut saunan katolta ja vetäissyt kirveellä polveen. Konstalle olen luvannut, etten tartu moottorisahaan, jos olen yksin. Mönkijä on hankinnassa.
Kasvihuoneeseen olen istuttanut tomaattia, sitruunamelissaa, munakoisoa ja paprikaa. Kasvimaalle rakennan vanhoista lavasteista istutuslavoja, sillä inhoan kitkemistä. Samasta syystä katan kaikki laatikoiden välit kuorikkeella. Kasvimaa puskee jo kurpitsaa, salaattia, persiljaa, palsternakkaa, pinaattia ja maa-artisokkaa.
Koska minulla on taipumus asioiden syvään selvittämiseen ja opetteluun, haluan myös löytää pihan kaikki mahdolliset angervot, perennat ja pensaat. Olen angervo-Sherlock.”
Kasvimaa puskee vihreää syötävää. © Mikko Nikkinen
Sisällä rönsyää
”40 neliömetrin torppa on ainakin sata vuotta vanha. En ole tehnyt sisällä vielä muuta kuin muuttanut keittiönkaapistot avohyllyiksi. Odotan, että tiedän, mitä haluan. Ainakin nuo lastulevyt lähtevät seinistä. Vintti on rakentamatonta tilaa, ja sellaisena saa pysyäkin.
Suurin osa huonekaluista, kuten pöydät, sohva ja senkki, olivat jo täällä. Entinen muotoilijaidentiteettini ei ihan ymmärrä tätä rönsyämistä – on erivärisiä tyynyjä, verhoja ja peittoja, on purkkeja ja purnukoita, lehti- ja kirjapinoja.
Nyt torppa on tällainen, mutta kohta se voi olla ihan toisenlainen. Meidän perheessä kulkee vitsinä se, että äiti järjestää päätään panemalla kaiken uusiksi ympärillään.
Sisällä ollessani luen paljon. Ikkunan ääressä on työpisteeni – läppäri ja mokkula. Niiden avulla on suoritettu muun muassa draamapedagogian opinnot.”
Heidi Parkkinen on entiseltä ammatiltaan muotoillija, mutta torpan sisustus saa rönsytä vapaasti. © Mikko Nikkinen
Heidille rakas rönsyäminen näkyy makuusopessa erivärisinä tyynyinä. © Mikko Nikkinen
Ei mummonmökkiä ilman pelargoniaa. © Mikko Nikkinen
Torpan rytmiin
”Työssäni kevät on hektisintä aikaa, kun koko talven kestäneet projektit alkavat valmistua. Kun aiemmin tulin tänne kesäksi, luovuin aina kellosta. Torpan elämänrytmiin asettumiseen meni pari päivää.
Joskus tuntuu, että tarvitsen betonisaappaat jalkaan, sillä kaupunki ja ihmisten seura vetävät puoleensa. Mielessä pyörii, pitäisikö mennä ostamaan kuorikatetta, ajaa huoltoasemalle kahville, soittaa kaverille Ouluun.
Mutta ei!
Yltiösosiaalisen luonteeni ja työni takia pääni räjähtää, jos en kykene suostuttelemaan itseäni yksinoloon.
On pakko opetella olemaan itsensä kanssa. Se on ihmisen perusonnen ja luovuuden ehto.”
Juttu on julkaistu aiemmin Vivan numerossa 6/2017.