Opaskoira asuu hoitoperheessä pentuajan – Näin koiravuosi yllätti, kun Linda Sjöblom yhdisti auttamisen ja elämän lemmikin kanssa

Kännykän näytöllä pieni, musta karvapallero katsoo kameraan voikukanlehtien keskeltä. Vuosi on 2021, ja parin kuukauden ikäinen Uma on juuri saapunut Helsingin Ruskeasuolle. Täällä se viettäisi ensimmäisen vuotensa hoitoperheessä Linda Sjöblomin kotona. Pentuvuoden jälkeen tuleva opaskoira jatkaa urakiitoaan toisaalla, kunnes se on valmis ryhtymään työhönsä näkövammaisen avustajana.

Vuotta myöhemmin Uma tepsuttelee samaisen 1950-luvulla rakennetun kerrostaloasunnon olohuoneessa. Se hyppää vihreäl­le sohvalle emäntänsä Linda Sjöblomin kainaloon pusuttelemaan. Lindan pojat Aaron, 14, ja Elias, 16, nukkuvat vielä huoneissaan.

Uma on hyväntuulinen, mutta tänään vähän vaisu. Myöhemmin selviää, että Umalla on ollut haastattelupäivänä korvatulehdus, mutta on kummassa käytöksessä voinut olla vierailuun liittyvää jännitystäkin.

”Uma on tunteiden tulkki. Jos se huomaa, että joku on vaikkapa surullinen, se painaa pään syliin”, Linda kertoo.

Unelma koirasta

Haave omasta koirasta oli versonut Linda Sjöblomin, 42, mielessä jo pidempään.

”Ajattelimme lasten kanssa, että olisipa ihanaa, jos meillä olisi lemmikki. Yhden aikuisen taloudessa koiraan tarvittava työmäärä ja sitoutuminen kuitenkin mietityttivät.”

Järkevimmältä tuntui ajatus aikuisesta koirasta tai kummikoirasta, jonka voisi ottaa välillä hoitoon. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin, kun Linda huomasi rautakaupassa asioidessaan koiranpennun. Suloisella kymmenkuisella labradorinnoutajalla oli liivi, jossa luki: ”Minusta tulee isona opaskoira”.

Pennun kasvattivanhempi kertoi Lindalle opaskoiratyöstä ja vapaaehtoistyön merkityksestä. Linda innostui.

”Ajattelin, että tällainen puolentoista vuoden juttu olisi win–win-tilanne kaikille. Saisimme samaan aikaan koirakokemuksen ja mahdollisuuden tehdä hyvää”, Linda kertoo.

Linda alkoi soitella opaskoirakouluja läpi. Hän kirjoitti hakemuslomakkeita ja kävi haastatteluissa. Sitten tärppäsi, ja yhtenä alkukevään lauantaina Linda ajoi pojat kyydissään Kuopioon katsomaan nappisilmäisiä pentuja. Toukokuussa tyttökoira nimeltä Uma tuli taloon.

Opaskoirapennut tulevat hoitoperheisiin noin seitsemän viikon ikäisinä. © Sini-Marja Niska

Raastava ero edessä

Uma oli Lindan mielestä jo ensi silmäyksellä ihana, utelias ja rauhallinen koira. Ensimmäisenä päivänä uudessa kodissa se makoili tyytyväisenä olohuoneen pöydän alla katselemassa, kun opaskoirakoulun työntekijä ja Linda kävivät läpi perusasioita koulutuksesta.

Epäilijöitäkin riitti.

”Minulle sanottiin, että ai kamala, miten sinä jaksat. Että pentuvuosi on niin työlästä aikaa, ja sitten vielä luopuisit siitä heti.”

Kun muut sanoivat, ettei hommassa ole järkeä, pohti Linda, että mistäs ne opaskoirat tulisivat, jos kaikki ajattelisivat noin. Hän halusi opettaa myös pojille, että auttaminen ja yhteiskunnallinen osallistuminen on arvokasta.

Uma sai ylleen opaskoirakoulutuksesta kertovan huomioliivin ja alkoi kulkea Lindan mukana kaikkialla: kirjastoissa, kaupoissa, ravintoloissa. Kasvattiperheen tehtäviin kuului koiran sosiaalistaminen eli totuttaminen eri ympäristöihin. Lindan ­istuessa kampaajan tuoliin kävi Uma pötkölle kampaamon nurkkaan omalle peitolleen.

Hiljalleen myös Linda tottui arkeen Uman kanssa, kiintyi koiraan ja tämän läsnäoloon. Suru tulevasta erosta kaihersi sydänalassa. Kevät ennen opaskoirakoulutuksen soveltuvuustestejä oli stressaavaa, epävarmaa aikaa. Uma oli jo kerran myyty koululta toiselle, ja kokeet siirtyneet.

Kun Linda sitten toukokuisena maanantaiaamuna vei Uman opaskoirakoululle soveltuvuuskokeisiin, haikeuteen sekoittui huolta ja ylpeyttä. Vähän kuin silloin, kun lapsia saatellaan ensi kertaa koulupolulle.

Linda jännitti Uman puolesta. Lohtua ikävään toi tieto, että Uma voisi jatkossakin vierailla hoitoperheessä viikonloppuisin.

Valinnan paikka

Puhelin piippasi viestin merkiksi. Linda oli marketissa ruokaostoksilla, kun opaskoirakoululta kerrottiin, että Uma ei ollut läpäissyt soveltuvuuskoetta.

”Soitin heti perään, että miten niin, miksei hän muka kelpaa!”

Uma oli ollut epävarma vaikeassa portaikossa. Se ei ole tavatonta, mutta koska opaskoira takaa tärkeimpänä tehtävänään sokealle turvallinen liikkumaympäristö, Uman koulutusta ei voitu jatkaa.

Linda ja lapset hakivat Uman kotiin. Linda jäi odottamaan soittoa opaskoirakoululta. Vaikka Uma ei läpäissyt tätä testiä, se luultavasti lähtisi opiskelemaan muuta koira-avusteista terapiaa.

Tyytyväinen, väsynyt Uma söi ja meni omaan petiinsä nukkumaan ihan niin kuin ennenkin.

Puhelu tuli seuraavalla viikolla. Seurasi uusi yllätys, kun Lindalta kysyttiin, haluai­siko hän nyt ostaa Uman omaksi. Linda oli olettanut, että hyväluontoinen Uma jatkaisi matkaansa muuna avustajakoirana. Koira kuitenkin myytäisiin ensisijaisesti hoitoperheeseen, jos he niin haluaisivat.

Seuraavana viikonloppuna Lindan päässä pyöri ristiriitaisia ajatuksia.

Ottaisinko sittenkin meille oman koiran? Miten tämä vaikuttaisi arkeemme? Saisinko kasattua tämän palapelin yksin?

Ja toisaalta: Uma oli niin rakas! Kun se oli ollut viikon soveltuvuustesteissä, koti oli tuntunut tyhjältä ja koiran poissaolo raskaalta. Ajatus siitä, että Uma ei enää olisikaan mukana lenkeillä, oli kauhea.

Umasta oli kuin varkain tullut ihan oikea perheenjäsen.

Maanantaina Linda päätti ostaa Uman.

Uma on rauhallinen ja ihmisläheinen koira. Lasten ja pienten koirien seurassa Uma sopeutuu esimerkiksi menemällä ihan matalaksi. © Sini-Marja Niska

Koiran hoitava seura

Linda nousee sohvalta ja etsii puhelimesta linkin tutkija Tiina Raevaaran kirjaan Minä, koira ja ihmiskunta. Raevaara puhuu kirjassa muun muassa koirien ja ihmisten yhteydestä sekä läsnäolon merkityksestä. Teksti puhuttelee myös Lindaa.

”Kymmenen vuotta sitten en olisi ymmärtänyt tätä samalla tavalla. Nyt olen huomannut, että siinä missä ihmisten seura arjen kiireissä joskus kuormittaa, Uman läsnäolo tuntuu hoitavalta.”

Kun Uma tuli hoitoperheeseen, Lin­dan elämässä oli tapahtunut isoja muutoksia. Linda oli vaihtanut työpaikkaa ja pidempi seurustelusuhde oli juuri päättynyt.

”Uma loi meidän perheestämme uudenlaisen, ihanan yhteisön. Se sitoo meitä yhteen”, Linda sanoo.

Uman tulon myötä pois pyyhkiytyi myös yksinäisyys, jota Linda oli aiemmin kokenut ilman parisuhdetta – ja joskus niiden aikanakin. Niinä iltoina, kun pojat ovat isänsä luona, Linda ja Uma juttelevat keskenään. Uma istuu vieressä, kun Linda tiskaa tai valmistaa päivällistä.

Uma on perheen iltatähti.

Tavallisen koiran elämää

Uma säpsähtää, hyppää alas sohvalta ja kääntää kiiltävän kirsunsa eteisen suuntaan. Vanhempi pojista liikuskelee huoneessaan. Linda Sjöblom heittelee Umalle keltaista tennispalloa. Uma sai ensimmäisen oikean pallonsa pari viikkoa sitten. ­Aiemmin ne olivat kiellettyjen virikkeiden listalla: opaskoira ei leiki heittelyleikkejä, sillä sen saalistusviettiä pyritään karsimaan.

”Alkuun Uma oli pallosta innoissaan, vaikka ei vielä ihan osaa. Tätä harjoitellaan”, nauraa Linda.

Muitakin vapauksia on tavallisen koiruuden myötä tullut. Nykyisin Uma saa katsella tv:tä sohvalla ja nukkua ihmisten kanssa sängyn jalkopäässä. Ulkona Uma pysähtelee nuuhkimaan jälkiä antaumuksellisesti. Jos se olisi päätynyt opaskoiraksi, tällainen hidas haistelu ei olisi ollut samalla tavalla mahdollista.

Lindan huolet uudesta arjesta ovat hälvenneet. Verkostoakin alkoi ilmaantua nopeasti. Aluksi Sjöblomin isä hoiti Umaa tarvittaessa, ja pian hoitorinkiin liittyivät naapurit ja tutut.

”Hoitajia on vain putkahdellut!”, Linda sanoo.

”Uma on opettanut minulle, että elämä kyllä järjestää itse itsensä. Kaikkea ei voi varmistella. Enhän itsekään voi tietää, missä olen viidentoista vuoden kuluttua.” © Sini-Marja Niska

Uusi ihana arki

Linda Sjöblom ja pojat muuttivat Töölöstä Ruskeasuolle neljä vuotta sitten.

”Ennen Umaa emme tunteneet täältä ketään, nyt tunnemme kaikki. Uma tervehtii iloisesti uusia ihmisiä ja on varsin sosiaalinen. Niin tästä on tullut itsellekin kotipaikka”, Linda kertoo.

Uman myötä lenkkimaisemista on tarttunut mukaan myös oikeita ystäviä.

Opaskoiraksi aiotut pennut ovat usein säyseäksi jalostettua sukulinjaa. Niin myös Uma.

”Saimme lopulta ihan älyttömän ihanaluonteisen kotikoiran”, Linda sanoo.

Hän epäilee, että osasyy Uman koulutuksesta putoamiseen juontuu juuri sen empaattiseen luonteeseen.

”Uma on niin ihmisläheinen. Opaskoira on tietyllä tapaa nälkäinen ja rohkea.”

Mutta nyt Uma tuhisee kotona. Asiat menivät lopulta niin kuin pitikin.

”Kävi niin, että meillä onkin se ikioma koira. En vaihtaisi hetkeäkään pois.”

Lue myös: Avustajakoira on huonokuuloisen Iida Heinämäen retkikaveri – Ensiretki kaksin koukutti: ”Oli niin hyvä fiilis, kun pystyin yöpymään metsässä”

Kunnon varustus oli tarpeen, kun Iida Heinämäki ja Vilho vaelsivat Urho Kekkosen kansallispuistossa. ”Vettä tuli koko päivänä 30–40 milliä.” © Iida Heinämäen kotialbumi