Pientilalta miljonääriksi: Olavi Kärkkäinen rikastui sitkeydellä ja kovalla työllä

Jaa kaverilleTilaa Seura
Olavi Kärkkäinen
Lunawoodilla vaurastuneen Olavi Kärkkäisen alkutaival oli vaikea. © Pentti Vänskä/Otavamedia
Olavi Kärkkäinen raivasi tiensä Savon miljonääriksi, koska ei antanut periksi.

Talvella 2001 Olavi Kärkkäinen oli uransa ja elämänsä kovimmassa paikassa.

Hän oli saanut patentoitua kehittelemänsä puun lämpökäsittelyprosessin, ja yhdessä Aulis-veljensä kanssa valmistellut tuotannon aloittamista. Paikallispolitikoinnin seurauksena rahoituksen saaminen oli viivästynyt, ja sinä aikana samanlaista tuotantoa heikommin eväin yrittäneet ehtivät pilata lämpöpuun mainetta.

Samaan aikaan Kärkkäisen Arja-vaimo makasi Kuopion keskussairaalassa liki parikymmensenttinen kasvain vatsassaan, ja Auliksen poika, jota oli ajateltu yrityksen jatkajaksikin, kuoli aivokasvaimeen.

Kun Lunawoodin tuotantolaitos saatiin vihdoin avattua, potentiaaliset asiakkaat olivat kaikonneet. Yritykseen palkatut avainhenkilöt halusivat pian ottaa lopputilin. He olivat mielestään jättämässä uppoavan laivan.

”Siinä joutu mänemään inhimillisten rajojen ulukopuolelle. Tuntu että mikkään ei riitä”, Olavi Kärkkäinen sanoo.

Pientilallisen poikana Kärkkäinen ei kuitenkaan ollut tottunut luovuttamaan. Tai oikeastaan se ei edes ollut mikään vaihtoehto.

Viimeisenä keinona koitetut, vasta harvoilla testatut ja rankat uudet hoidot pelastivat vaimon. Yritys pelastui veljesten kovalla markkinointityöllä.

Nyt Lunawood on lämpöpuun kansainvälinen markkinajohtaja, jonka tuotteista 90 prosenttia viedään ulkomaille. Viisi vuotta sitten Olavi ja Aulis Kärkkäinen myivät Lunawoodin ja sen rinnalle perustamansa lämpöpuukomposiittiyrityksen Lunacompin pääomasijoittajalle. Kumpikin kuittasi kaupasta kolme miljoonaa euroa.

Olavi Kärkkäisen, 66, elämäntarina on kuin pienoismalli sotien jälkeisen Suomen kehityksestä pientilojen takamaasta jälkiteolliseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Mutta siinä missä Olavi Kärkkäinen vaimoineen voi hyvin ja elelee ansaittuja eläkepäiviä, Suomen talous näyttää synkältä.

Kärkkäisellä on siitä muutamia mielipiteitä. Tuoreessa kirjassaan Elämän tikapuut (Maahenki, 2015) hän käsittelee paitsi omaa elämäänsä myös niitä asioita, jotka ovat hänen mielestään nykymenossa pielessä.

”Se ol pakko kirjottaa. Meillä on ollut ongelmia niin työ- kuin perhe-elämässä, vaimollakin syöpä kuusi kertaa ja neljää eri lajia. Mutta elämässä ee passoes niin herkästi periks antoo.”

”Hoksottimet joutu pelloomaan”

Tyttö itki ja juoksi. Pimeä oli jo laskeutunut. Kotona oltiin huolissaan, sillä koulu oli loppunut aikoja sitten.

Tyttö oli Olavi Kärkkäisen pikkusisko Raili. Koulumatka oli pitkä, sillä Kärkkäisten koti sijaitsi syrjässä, Kiuruveden Luupuvedelle vuosisadan alussa raivatulla pientilalla. Torpassa oli tupa ja kammari, asukkaita yhdeksän.

Hiestä märkänä tyttö törmäsi sisälle tupaan. Itkien hän selitti viipymistään.

Raili oli joutunut jälki-istuntoon, koska hän ei ollut osannut syödä veitsellä ja haarukalla. Tytön oli pitänyt jäädä harjoittelemaan, leikisti syömään veteen sekoitettua paperisilppua.

Kuultuaan selonteon Viljo-isä pyysi paperia ja raapusti opettajalle viestin.

Se ei ollut mikään jokapäiväinen näky, sillä Viljo oli kouluja käymätön mies. Vaatimaton, turhuuksia kaihtava savottalainen.

Vaatimattomuus ei kuitenkaan tarkoittanut alistumista. Nöyrtyä saikin opettaja, joka viestin saatuaan hiippaili syrjäiseen tupaan vielä samana iltana.

”Tiällä näessä oloessa ee oo ennätetty eekä joovettu kahveli ja huaruka kansa pelleelemmää. Se mitä on suatu pöötään, on löötännä kyllä tiesä suihin”, isä tokaisi.

Sellaisissa ”oloessa” elettiin silloin Suomen maaseudulla vielä 1960-luvun alussa. Rakennemuutos oli jo vauhdissa, mutta maa oli yhä täynnä pientiloja, joita oli sotien jälkeenkin perustettu vielä satatuhatta.

Pientiloilla kasvoi sukupolvi, joka tottui työntekoon jo lapsena. Toki se oli entisaikaan monesti lasten osa muuallakin. Mutta pientilan työt olivat moninaisia ja vaativat käytännöllistä ongelmanratkaisukykyä.

”Siellä hoksottimet joutu pelloomaan”, sanoo Olavi Kärkkäinen. ”Ne olosuhteet ja opit – mistään korkeakoulusta ei niitä saa.”

Vaikka on Kärkkäinenkin kouluja käynyt. Opintien alussa ennuste ei vain ollut kummoinen.

”Suat sitte istua pyörivässä tuolissa”

Tavaamisesta ei tahtonut tulla mitään. A ja I olivat sentään tuttuja, mutta Y:stä tuli mieleen vain karjan appeen sekoittamiseen tarkoitettu haarakeppi.

”Arpomalla piti pistee.”

Sitkeä tankkaaminen tuotti kuitenkin tulosta, ja ensimmäisen luokan keväällä Olavi Kärkkäinen oli luokan parhaita lukijoita. Seitsenhenkisestä sisarusparvesta hän oli lopulta ainoa, joka kävi oppikoulua keskikoulun verran.

Se oli enemmän äidin kuin isän ansiota.

”Ei isä ois laskenu minuakaan mihinkään. Sanoi, että kyllä tiällä leipee piisoo.”

Ja piisasihan sitä, mutta vaikeimman takana. Etenkin heinän ja kortteen kokoaminen upottavilla järviniityillä oli viheliäistä puuhaa. Anja-äiti patistelikin Olavia kouluttautumaan.

”Äiti sanoi, että mänet ja opiskelet, ja suat sitte istua pyörivässä tuolissa.”

Se oli hienointa, mitä äiti tiesi: saisi istua toimistotuolissa päivät pitkät.

Veri veti Olavin savotoille vielä keskikoulusta päästyäkin. Muutaman savotta-ajovuoden jälkeen oli kuitenkin lähdettävä kotitilalta muihin hommiin.

Olavi aloitti työuransa Hankkijan korjaamolla töiden vastaanottajana, sitten automyyjänä Samalla hän opiskeli markkinointi-instituutissa. Kun sitten kotitilalta tutun traktorimerkin, David Brownin eli tuttavallisemmin Taavetin, piirimyyntipaikka aukesi, Kärkkäinen oli valmis yrittämään. Siitä huolimatta, että kaksi edellistä piirimyyjää oli päätynyt vararikkoon.

Kärkkäinen alkoi Aulis-veljensä kanssa myydä Taavetteja veljien konepalveluyrityksen rinnalla. He tuplasivat maahantuojan asettamat myyntikiintiöt, ja Kärkkäisten liikettä esiteltiin esimerkkitapauksena aina yhtiön Amerikan päämajaa myöten.

”Huasteltiin sammoo kieltä”

Olavi Kärkkäisen kertomukset työstään traktoreiden piirimyyjänä ovat kuin jonkinlainen yläsavolainen myynnin oppikirja – käytännön esimerkein kerrottuna.

Ensinnäkin Kärkkäiset uskoivat lujasti kaupittelemaansa tuotteeseen. Niitä oli rääkätty kotitilan töissä; puunajoissa kuoppaisilla ja mutkaisilla kärryteillä, upottavassa maastossa ja kaikenlaisilla keleillä. Myyntipuheella oli katetta.

Toiseksi Kärkkäinen pientilan kasvattina tunsi asiakkaat. Tiloja kierrettiin työkamppeissa ja ”tötö” ei saanut haista. Talon väen kanssa tehtiin ensin navettatöitä, ennen kuin aloiteltiinkaan myyntipuheita. Ja murretta puhuttiin leveästi, ”huasteltiin sammoo kieltä”.

Kärkkäiset keksivät myös viihdyttää asiakkaitaan järjestämällä Taavetin Tallin tansseja, joissa kävi esiintyjiä Jaakko Teposta lähtien. Se sitoi Taavetin omistajat omaksi isoksi perheekseen.

Nykykielellä sanottuna veljeksillä oli siis alan parhaat bileet.

Mutta ennen kaikkea Olavi ja Aulis olivat todella sinnikkäitä myyjiä: jos samalle tilalle sattui kilpailijan kauppias, hänet yksinkertaisesti istuttiin ulos pelistä. Tunteja ei laskettu, kunhan kauppa saatiin aikaiseksi.

Tällä oli toki vaikutuksensa perhe-elämään.

Tuohon mennessä Olavi oli jo rakentanut oman talon Iisalmen Soinlahteen, mistä Arja-vaimo on kotoisin. Perheen pienet tyttäret eivät välillä nähneet isää kotona päiväkausiin.

”Mutta pittää tottuuven nimissä sannoo, että mulla ol kova huoli, kun koti ol lainojen vakkuutena.”

Tiloja kiertäessään Kärkkäinen pysyi perillä maatalouden muutoksista. Kun muualta Euroopasta alkoi 1980-luvun puolivälissä kantautua tietoa konekaupan hiipumisesta, veljekset päättivät myydä firmansa, vaikka tilinpäätökset näyttivät yhä turvallisen tuottoisilta. Jälkikäteen oli helppo todeta, että myynti tapahtui juuri oikealla hetkellä.

Kauppasumman turvin Olavi ja Aulis aloittelivat uutta yritystoimintaa konekaupan aikana syntyneiden keksintöjen pohjalta. Yrittäjäveljeksille on myönnetty kaikkiaan 17 patenttia. He ovat keksineet muun muassa pyöröpaalien käsittelykoneen ja työkoneiden pikakytkinlaitteen, mutta onpa patenttien joukossa liukurityynykin.

Johan siinä olisi elämäntyöksi ollut riittämiin. Mutta viisikymppisinä veljekset alkoivat kaivata vielä jotakin isoa haastetta.

”Tietotaitoo männöö hukkaan”

Iisalmen Soinlahdessa Olavi Kärkkäisen naapurissa seisoi 1990-luvun lopulla lakkautettu tiilitehdas, jossa oli valmiina edellisellä vuosikymmenellä rakennettu pitkä tiiliuuni. Veljekset ostivat tehtaan ja alkoivat pohtia, mitä siellä voisi tehdä. Se johti lopulta heidän uransa merkittävimpään innovaatioon.

Voisiko tiilenpolttouunissa lämpökäsitellä puuta ja parantaa näin sen kestävyyttä? Veljekset muistivat vanhastaan, miten isäkin oli omalla tilallaan korventanut aidanseipäiden maahan iskettävät osat nuotiossa, jotta ne eivät lahoaisi.

Prosessin kehittely vei aikansa, mutta se ei ollut mitään verrattuna myllytykseen, johon Kärkkäiset joutuivat yrittäessään saada Iisalmen kaupunkia sijoittamaan yhtiöönsä. Hanke kaatui valtuustossa porvaripuolueiden vastustukseen, kun taas yksi näkyvimmistä puolestapuhujista oli silloinen vasemmistoliiton kansanedustaja Iivo Polvi. Kärkkäisestä tuntuikin, että vasemmisto ja oikeisto olivat vaihtaneet paikkaa.

Paikallispolitiikan kiemuroissa hukattiin kallista aikaa. Veljekset päättivät lopulta jatkaa hanketta omalla riskillään; lisähartioita he olisivat kaivanneet nimenomaan alkuvaiheen riskinkantoon. Tämä on Olavi Kärkkäisen mielestä laajempikin ongelma.

”Meiltä puuttuu sellainen julkinen riskirahoittaja kuin Kera oli. Finnvera toimii liikaa normaalin rahalaitoksen tapaan.”

Aloittelevilta yrittäjiltä puuttuu myös muunlaista tukea. Jokaiseen ideaan pitäisi suhtautua vakavasti ja kehittelyyn käyttää kokenutta kaartia.

”Meidän matkassa männöö ihan liikoo tietotaitoo hukkaan.”

Kärkkäinen näkee ongelmana myös sen, miten lasten kasvuympäristö on muuttunut. Kaupunkilaislasten mielenkiinto kohdistuu aivan eri asioihin kuin maaseudulla käytännön töihin jo lapsesta tutustuneen suuren ikäluokan. Kärkkäinen ei juuri perusta uusista trendikkäistä aloista, kuten paljon julkisuudessa paistattelevista pelifirmoista.

”Voitot voi olla suuret, mutta mittään pysyvätä niillä ei sua aekaan. Perusjutut unohtuu, kuten puun jalostaminen.”

”Oikeutettuja kuittoomaan palakka”

Omakotitalon pihalla tönöttää komea lumilinna. Arja Kärkkäinen peruuttaa auton tielle ja lähtee hakemaan tyttärentyttären koulusta.

Niin ison siivun kuin Olavi Kärkkäinen onkin elämästään työlle antanut, omasta yrityksestä ei lopulta ollut vaikea luopua. Elämässä on nimittäin tasan kuusi tärkeämpää asiaa: vaimo, kaksi tytärtä ja kolme tyttärentytärtä. He ovat nyt Kärkkäisen kärkihankkeita.

Elämää varjostaa vain Arjan sairastelu.

Omien leikkausten ja hoitojen lisäksi Arja on jaksanut toimia tukihenkilönä muille sairastuneille. Olavi taas ohjaa elämäkertansa tuoton Pohjois-Savon syöpäyhdistykselle.

Viimeksi Arja on leikattu vuosi sitten, ja syöpä hengittää edelleen niskaan joka päivä. Siitä huolimatta tai juuri siksi on tärkeää elää mahdollisimman täyttä elämää. Pariskunnalla on siihen viimein sekä aikaa että rahaa.

Törsäämistä Olavi Kärkkäinen ei tosin ole vieläkään opetellut. Soinlahden kylällä ja koko seutukunnassa lämpöpuumiljonääri tunnetaan, mutta kateutta hän ei ole kokenut.

”Kaikkien kanssa tiällä huastellaan. Ja kyllähän myö oltiin ihan oikeutettuja siitä työstä palakka kuittoomaan.”

Mutta Kärkkäinen muistuttaa, että palkkansa ovat ansainneet myös tunnolliset ja vastuuntuntoiset työntekijät. Häntä huolestuttaa työpaikkojen tulehtunut ilmapiiri tilanteessa, jossa pitäisi löytyä yksituumaisuutta. Työntekijöihin pitäisi luottaa ja antaa heille niin vastuuta kuin jouston varaakin.

Painavin viesti Soinlahdesta lähteekin yritysten johtoportaisiin.

”Johto pittää suaha yläkerroksista alakertaan. Kyllä minä pistin monesti haalarit piälle ja miehet tykkäsi, kun tein sammoo hommoo.”

Kärkkäinen uskoo, että yrityksen henkilöstössä on aina piilevää tietotaitoa, joka pitäisi saada käyttöön.

Sen tietää mies, joka on itse koetellut omia rajojaan.

”Ihmisistä löytyy valtavasti voimavaroja, kun ne vain kaiveloo essiin.”

X