Päähänpisto oli tappaa nuorena – Villen iho paloi sähköiskussa junan katolla

Kolme poikaa seisoo junavaunun katolla UPM:n ratapihalla Voikkaalla. He huomaavat kauempana vaunun, jossa on kulmikas katto, ja päättävät juosta sinne kilpaa. 13-vuotias Ville Saarinenkin pistää juoksuksi.

Yhtäkkiä kuuluu kova pamaus, ja Ville tippuu katolta maahan mahalleen. Hän on syttynyt palamaan. Yksi pojista yrittää sammuttaa häntä käsin.

Haisee palanut iho ja muovi. Villen uusi Adidaksen punainen tuulitakki sulaa kiinni hänen vyötäröönsä.

Ville havahtuu. Hän tärisee tuskissaan. Hän yrittää nousta jaloilleen, mutta kaatuu takaisin maahan.

Hätääntyneet kaverit yrittävät soittaa 112:een, mutta voimajohto on synnyttänyt ympärille sähkökentän, eivätkä puhelimet toimi. Pojat juoksevat pysäyttämään ohi ajavan auton, jonka kuljettaja soittaa hätäkeskukseen.

Ambulanssissa Ville anelee ensihoitajaa, ettei tämä leikkaisi hänen uusia farkkujaan.
Ville kiidätetään ensin Kuusankoskelle sairaalaan ja sieltä Helsinkiin Töölön sairaalaan palovammaosastolle.

Sitten Ville nukutetaan yli kuukaudeksi.

Junan katolla iskee valokaari – Villen iho palaa, sisäelimet säästyvät

Se oli vain päähänpisto. Oli elokuun loppupuoli vuonna 2001, ja pojat olivat ehtineet käydä koulua pari viikkoa.

”Meillä oli tapana käydä ratapihan vieressä Pessankoskella uimassa. Hypimme kymmenestä metristä Kymijokeen. Sitten keksimme, että menemme seuraavana päivän koulusta suoraan ratapihalle”, Ville kertoo nyt.

Ville oli vilkas poika, aina joka suuntaan häsläämässä. Hän lähti kiipeämään tavarajunan katolle ensimmäisten joukossa. Viidestä pojasta kolme kiipesi. Ville muistaa, miten siistiä oli katsella korkeuksista alas jääneitä kavereita.

Pojat eivät tienneet, että sähköjännite vaunun päällä olevissa osissa sekä ajolangoissa on yli satakertainen verrattuna kotitaloussähköön. 25 000 voltin jännite riittää aiheuttamaan kuoleman.

Sähkö voi myös hypätä valokaarena ilmavälin yli. Pahoja sisäisiä ja ulkoisia palovammoja ja kuolettavan sähköiskun voi saada, vaikka ei edes koske sähköosiin.

Tällainen valokaari iski Villeen. Se meni oikeasta olkapäästä sisään ja tuli ulos jalkapohjasta. Matkalla se poltti 42 prosenttia Villen ihosta. Hänen sisäelimensä kuitenkin säästyivät.

”Rakastan teitä kaikkia”

Ville ei alussa ymmärtänyt vammojensa vakavuutta. Hän soitti kavereilleen ja sanoi tulevansa seuraavalla viikolla kouluun.

Tilanne oli kriittinen. Lääkäri kertoi Villen äidille, että pojalla on noin kolmen prosentin mahdollisuus selvitä.

”Ajattelin, että se oli tässä. Että me menetämme Villen. Onneksi hän oli hyvässä fyysisessä kunnossa ja hänellä oli vahva sydän. Olihan hän pelannut lätkää pienestä pitäen.”

Villen äiti muistaa tuskissaan olleen kuumeisen poikansa sanat ennen nukutusta: ”Jos minä tänne jään, niin muistakaa, että minä rakastan teitä kaikkia ihan kauheasti.”

Sedaation eli kevyen nukutuksen avulla Ville kesti kivut ja pystyi hengittämään hengitysputken kautta ilman oksennusrefleksiä. Häntä ei jätetty hetkeksikään yksin, vaan hoitaja oli läsnä 24 tuntia vuorokaudessa. Läheiset saivat käydä vain lyhyillä käynneillä.

Nukutuksen aikana Villeä lääkittiin, hänen haavojaan hoidettiin ja hänelle tehtiin isoja ihonsiirtoleikkauksia. Koska Villen keho hylki ihopankista saatua ihoa, leikkaukset tehtiin hänen omalla ihollaan. Ihoa otettiin kaikista terveistä kohdista, muun muassa päästä.

Leikkauksien ajaksi Ville vaivutettiin syvempään uneen. Yli kuukauden ajan hän oli kuin sukellusvene, joka ui unen eri kerroksissa. Joskus lähempänä pintaa, joskus syvemmällä.

Villen iho on kääreissä. Mummo silittää nukutetun Villen otsaa teho-osastolla. Ville Saarisen kotialbumi

Yksinäistä, sumua ja morfiinia

”Spede on kuollut, ja WTC-tornit sortuneet.”

Kun Ville herätettiin lokakuussa, hänen isoveljensä kertoi hänelle tärkeimmät uutiset.

Ville vain nyökkäsi. Koska hänellä oli ollut hengitysputki niin pitkään, hän ei pystynyt puhumaan.

”Se oli vaikeaa. Olin tottunut olemaan aina äänessä.”

Kaikki oli yhtä sumua. Kivut olivat kovat, ja niitä jouduttiin hoitamaan morfiinilla. Pahinta olivat suihkutukset.

”Mieti, miltä tuntuu suihkuttaa haavaa. Minulla oli puoli kroppaa pelkkää haavaa ja niitä piti suihkuttaa kahdesta kolmeen kertaan päivässä. Joskus kipu oli niin kovaa, että taju lähti. ”

Villen mieleen on jäänyt yksinäisyys ja tylsyys.

”Olisi ollut edes tablettitietokone, mutta eihän silloin vielä ollut sellaisia. Katsoin telkkarista saippuasarjoja. Aamupäivällä katsoin Emmerdalen ja Kauniiden ja rohkeiden uusinnat, illalla uudet jaksot.”

Kuntoutus aloitettiin perusasioista. Piti nousta istumaan ja opetella kävelemään, sillä lihakset olivat pitkän vuodelevon aikana surkastuneet. Piti jumpata käsivartta ja selkää, sillä leikkausarvet vetivät ihoa kasaan.

Ville ei muista olleensa katkera, mutta masentavaa kaikki oli.

”Minulla ei ollut intoa panostaa kuntoutumiseen. Oli avuton olo. Eihän sen nyt kivalta tunnu, kun joutuu olemaan syötettävänä ja nosteltavana.”

Puolen vuoden kuluttua Ville siirrettiin Töölöstä Kuusankosken sairaalaan.

Lue myös: Kaasuräjähdys poltti Juhan ihon: ”Minulle tehtiin 18 ihonsiirtoleikkausta”

Kavereiden voimalla eteenpäin – kuntoutumiseen meni nuoruusvuodet

Kotikonnuilla Villen mieliala koheni, sillä nyt kaverit pääsivät katsomaan häntä. Aina oli seuraa. Joskus sairaalahuoneessa saattoi olla kymmenenkin kaveria kerralla. Onnettomuudesta he eivät puhuneet, sillä se oli ollut traumaattinen kaikille.

Keväällä Ville pääsi ensimmäisille kotikäynneille. Vuosi onnettomuuden jälkeen hän pystyi aloittamaan taas koulunkäynnin. Hän joutui palaamaan uudestaan 7. luokalle.

”Kaverit eivät hyljeksineet, vaan ottivat minut mukaan kaikkeen, mihin pystyin osallistumaan. Kukaan ei tehnyt asiasta numeroa. Olen siitä tosi onnellinen. Se auttoi paljon.”

Jääkiekko Villen piti kuitenkin jättää. Se oli hänelle kova pala. Hän kävi muutamissa harjoituksissa, mutta ei vammojensa takia pysynyt enää muiden perässä. Ei auttanut, vaikka oikean käden titaanipeukalo oli aseteltu niin, että hän voi pitää mailaa kädessä.

Kuntoutumiseen meni viisi vuotta, Villen nuoruusvuodet. Ihonsiirtoleikkauksia tehtiin lisää.

Kolmen vuoden ajan hän joutui pukemaan vaatteiden alle painepaidan ja -housut. Painevaatteilla estettiin arpien liikakasvu ja edistettiin vammojen paranemista.

”Painevaatteet olivat helvetin tiukat, kuin sukkahousut kertaa sata. Yksin en niitä saanut päälle, vaan tarvitsin aina jonkun auttamaan pukemisessa.”

Iho kertoo onnettomuudesta. Ville on sinut arpiensa kanssa. Pekka Nieminen / Otavamedia

Paita pois ja iho esiin

Kesässä on parasta se, kun voi heittää teepaidan pois ja pulahtaa shortseissa uimaan. Villeltä meni monta vuotta ennen kuin hän pystyi kulkemaan lyhythihaisessa paidassa – saati riisumaan sen.

Onnettomuus muutti Villen ulkonäköä rajusti. Selän, oikean kyljen ja oikean olkavarren arpeutunut iho on kuin rihmastoa. Oikea olkavarsi on kyynärvartta ohuempi, koska siitä on rasva palanut pois. Käsivarsi ei nouse olkapäätä ylemmäs, koska arvet kiristävät.

Arpeutunut iho ei siedä paljon aurinkoa ja kylmällä se muuttuu violetiksi.
Muuttunut ulkonäkö koetteli itsetuntoa, ja meni aikaa ennen kuin Ville oli sinut itsensä kanssa.

”Yksi iso tekijä itsensä hyväksymisessä on se, että olen ollut parisuhteessa suurimman osan elämästäni. Tyttöystävät ovat aina sanoneet, että arvet eivät haittaa. Toki silloin onnettomuuden jälkeen ajattelin, etten enää koskaan saa naisia.”

Ensimmäisiä kertoja hän oli muiden seurassa ilman paitaa kavereiden kanssa saunoessaan. Uimassakin hän kävi, mutta rannoilla, joilla ei ollut ulkopuolisia.

”Alussa ihmisten katseet ahdistivat, mutta sitten ymmärsin, että eivät he katso pahalla.”

Jossittelu on turhaa

Ville sanoo, että hän ei halua itselleen julkisuutta. Hän kertoo oman tarinansa vain siksi, että se estäisi vastaavat onnettomuudet.

Teknisenä tukihenkilönä työskentelevä Ville kulkee päivittäin onnettomuuspaikan ohi. Se ei herätä hänessä enää erityisiä tunteita.

”Teininä minulla oli repeilyvaihe, mutta ajan myötä olen osannut asennoitua. Läheiset ja kaverit ovat olleet suuri tuki. Totta kai minua kaduttaa, mutta jos jää tapahtuneeseen kiinni, katkeroituu. En viitsi kiusata itseäni jossittelulla.”

Villen tulipunaiset arvet ovat vuosien saatossa haalistuneet vaaleanruskeiksi. Ne kertovat eletystä elämästä.

Lue myös: Timo sai veljeltään lahjaksi uuden munuaisen – ja sen myötä uuden elämän