Olympiaurheilijan painajainen: ”Urani jatkolle ei annetu mitään toivoa”

Sen piti olla rutiinileikkaus. Tammikuussa 2013 Rami Hietaniemi meni Kuopioon yksityisvastaanotolle leikkauttamaan kyynärpäätänsä. Tapahtui virhe: oikeasta kädestä katkesi hermo. Hänen painijan uransa olisi ohi. Hänen, joka oli voittanut MM-pronssia pari vuotta aikaisemmin.

”Se oli hirveä sokki, sillä lääkärit eivät antaneet mitään toivoa urani jatkosta. Maailmani musteni täysin, tipuin todella pimeisiin vesiin”, Hietaniemi sanoo.

Kun lääkärit kertoivat, että käsi oli vioittunut leikkauksessa, Hietaniemi tajusi, ettei hän voisi enää tehdä myöskään rakennusmiehen hommia. Miten hän nyt elättäisi perheensä? Miten heille kävisi?

Rami Hietaniemellä, 32, ja hänen Miia-vaimollaan on kolme 4–11-vuotiasta tytärtä, joista kaksi on yhteistä. Huoli perheen toimeentulosta oli niin ahdistavaa, että Hietaniemi puhkesi kyyneliin.

Synkimpinä hetkinä Hietaniemi pohti elämänsä tarkoitusta ja pelästyi toden teolla, kun ei sitä löytynyt. Niinkö syvälle hän oli vajonnut?

”Vietin parina ensimmäisenä viikkona leikkauksen jälkeen paljon aikaa yksin. Liikuin luonnossa, mietin tulevaisuuttani ja perhettäni. Ajatukseni olivat synkkiä vailla valon pilkahdustakaan. Tulevaisuus oli valtavan epävarmuuden peitossa.”

Perhe pelasti

Elämänhalu alkoi vähitellen kuitenkin palautua.

”Sain sen takaisin perheeni voimalla. Kun tyttäreni ihmetteli, miksi isä on niin hiljainen, se havahdutti minut. Tiesin perheeni tarvitsevan minua, vaikka tilanteeni olisi mikä. Vaimoni, lasteni ja muiden läheisteni tuki veti minut takaisin valoon.”

Käden hermosärky oli jäytävää ja jatkuvaa. Se ei helpottunut muuten kuin voimakkaiden lääkkeiden avulla.

Mutta Hietaniemi ei antanut periksi. Hän päätti toimia kuin vanhan tarinan kuuro sammakko.

”En halunnut kuunnella puheita urani päättymisestä. Päätin, etten luovuta”, Hietaniemi kertoo.

”Ajattelin, että kannettavaa annetaan niille, jotka jaksavat taakkansa kantaa.”

Kun leikkauksesta oli kulunut kaksi kuukautta, Hietaniemi osallistui maaliskuussa 2013 40 kilometrin hiihtoon synnyinkunnassaan Perhossa. Se oli rääkki, mutta Hietaniemi kuunteli kehoaan tarkasti.

”Pusersin matkan läpi yhdellä kädellä. Se oli minulle hyvin tärkeä hiihto, koska sain tuntuman siitä, että kykenen yhä urheilemaan. En ollutkaan menetetty tapaus. Minulla olikin toivoa.”

Hän treenasi kevään ja kesän niin paljon kuin keho antoi periksi. Harjoituksissa terveen käden hauislihaksen alaosa repeytyi osittain irti. Silti Hietaniemi väänsi syksyllä viidennen sijan MM-kisoissa Budapestissa.

”Viides sija antoi valtavasti itseluottamusta, sillä tajusin olevani surkeasta tilanteestani huolimatta edelleen lähellä maailman huippua.”

Vaikka Hietaniemen kokema hoitovirhe tuntui maailmanlopulta, ilman sitä häntä ei olisi todennäköisesti nähty MM-molskilla. Onnettomuus muuttuikin tavallaan onneksi.

”Olin ajatellut pitää vähintään välivuoden Lontoon olympialaisten jälkeen. Pettymys siellä oli niin valtava, sillä putosin heti jatkosta”, Hietaniemi muistelee.

”Ajattelin jopa lopettavani urani, mutta vamma sai minut lopulta toisiin ajatuksiin. Urheilu antoi voimaa kuntoutumiseen ja koko elämään.”

”Vammani käsittely on myös edelleen kesken vakuutusyhtiössä. Eli se etenee omalla painollaan.”

Hietaniemen kohtalokkaasta leikkauksesta on nyt kulunut miltei kolme vuotta, mutta käsi ei vieläkään ole kunnossa. Se ei suoristu, pikkurillistä ja nimettömästä puuttuu tunto, ja sormet koukistuvat vain osittain. Myös kämmenestä puuttuu tunto.

”Ranteessakin on vikaa. En kykene esimerkiksi kääntämään auton avainta virtalukossa, eikä edes kännykkä tahdo pysyä kädessä. Myöskään käden verenkierto ei toimi normaalisti.”

Mitali ja uusi isku

Vuosi 2014 oli Hietaniemelle tärkeä, sillä keväällä painittiin EM-kisat Suomessa Vantaalla. Vaikka hoitovirheestä kärsinyt käsi ei ollut parantunut toivotulla tavalla, Hietaniemi halusi mitalin vuoden 2011 MM-pronssinsa jatkoksi.

Kotimolskin urakka oli kuitenkin päättyä heti avausottelussa, sillä Hietaniemi oli 5–0 tappiolla ruotsalaista vastaan. Hän sai yliotteen vasta viimeisellä minuutilla ja onnistui kääntämään ottelun niin, että kisat päättyivät lopulta EM-hopeaan.

”Syynä huonoon alkuun oli tankkauksen epäonnistuminen, oksensin vielä tunti ennen matolle menoa.”

Palkintokorokkeella tunteet tulivat pintaan.

”Katsellessani siniristilippua menneet tapahtumat risteilivät mielessäni. Kun näin katsomossa vaimoni, lapseni, vanhempani, appivanhempani ja ystäväni, vedet nousivat silmiini. Oli hienoa jakaa se hetki heidän kanssaan. Olin liikuttunut ja onnellinen.”

Epäonni iski kuitenkin jo samana kesänä. Valko-Venäjän leirillä vasemman käden hauislihaksen yläpään jänne repeytyi.

”En enää tiennyt, olisinko itkenyt vai nauranut. Ei auttanut muu kuin suunnata jälleen leikkauspöydälle. Vaikka vamma oli vakava, ei se enää tuntunut juuri miltään aiempien rinnalla.”

Viime syyskuussa Nurmon Jymyä edustava Hietaniemi näytti taas voimansa. Hän väänsi Las Vegasin MM-matolta olympiapaikan ensi vuoden Rio de Janeiron olympialaisiin.

”Mitali jäi tosin harmittavan lähelle. Olympiapaikka on kuitenkin tärkeä.”

Isoisää kunnioittaen

Hietaniemi aloitti painin 18-vuotiaana. Lajiin hänet houkutteli virolainen opiskelija.

”Hän opiskeli Perhossa, ja alkoi samalla pitää painiharjoituksia. Niinhän siinä kävi, että homma vei mennessään. Sen jälkeen pääsin onnekseni moninkertaisen arvokisamitalisti Juha Ahokkaan oppiin. Hänen rankka koulunsa teki minusta ammattimaisen urheilijan hien ja kyyneleiden kautta.”

Hietaniemi sanoo perineensä sisun isoisältään.

”Muutama vuosi sitten kuollut isoisäni oli sotaveteraani. Hän haavoittui Syvärin jäällä, kun luoti osui rintaan, viilsi keuhkojen alaosaa ja tuli ulos selästä. Siitä huolimatta hän sinnitteli itsensä pois sodan keskeltä. Hän oli myös aina valmis tekemään kaiken mahdollisimman hyvin.”

”Sotaveteraaneilta saamamme kotimaa on niin arvokas asia, että sitä täytyy kunnioittaa niillä eväillä, mitä kullakin on.”

Luonto auttaa

Luonto on aina ollut Hietaniemelle tärkeä voimanlähde.

”Toivoisin ihmisten löytävän luonnon tarjoamat mahdollisuudet, sillä moni ei käy nykyään metsässä lainkaan. Metsän antama energia ja voima auttavat kehoa ja mieltä. Minullekin luonto on ollut suuri apu toipumiseni aikana.”

Hietaniemi muistuttaa myös perinteiden kunnioittamisesta.

”Nykyajan kiire on vesittänyt ajatuksen yhden päivän pyhittämisestä lepopäiväksi. Pyrin noudattamaan tätä periaatetta, sillä haluan silloin jakaa aikani rauhassa perheeni ja ystävieni kanssa. Läheiseni ovatkin minulle mammonaa tärkeämpiä.”

Uuteen ammattiin

Hietaniemi kannustaa erilaisten vaivojen kanssa kamppailevia säilyttämään synkimpinäkin hetkinä edes rahtusen positiivisuutta. Hän muistuttaa sisun tärkeydestä.

”Jos antaa periksi, ei saa koskaan tietää, mitä kaikkea hyvää elämällä on vielä tarjottavana.”

Hietaniemi sai palkinnon periksiantamattomuudestaan viime tammikuussa Suomen Urheilugaalassa, missä hän pokkasi Periksi ei anneta -palkinnon.

Hietaniemen elämään on tuonut viime aikoina uutta puhtia valmentajan ammattitutkinnon opinnot.

”Kouluttaudun uuteen ammattiin. Olen erittäin motivoitunut, sillä tiedän, että minulla on paljon annettavaa. Haluan jakaa tietoa, jota olen vuosien saatossa saanut minua kokeneemmilta tekijöiltä.”

Hietaniemen seuraava suuri unelma odottaa ensi kesän Rion olympialaisissa. Sitä ennen hänet saatetaan nähdä keväällä EM-molskilla. Rankan treenin seurauksena hän on tosin saanut vieraakseen jokapäiväisen seuralaisen: hermosäryn.

”Se on sitä pahempi, mitä kovempaa treenaan. Olen silti edelleen valmis laittamaan kaiken likoon yhden asian puolesta. Haluan vielä nähdä Suomen lipun nousevan salkoon otteluni jälkeen.”