Partisaanit iskivät 6-vuotiaan Annikin kotiin Sodankylässä – Tragedia jätti jäljet: ”Painajaisten lieventyminen vei 50 vuotta”
Annikki Peltovuoma oli 6-vuotias, kun partisaanit hyökkäsivät hänen kotiinsa Sodankylässä. Hän menetti iskuissa äitinsä ja kaksi pikkuveljeä. Millaiset jäljet se jätti?
Partisaanien veriteot varjostavat yhä Sodankylän Vuotsossa asuvan Annikki Peltovuoman elämää, mutta enää hän ei tunne pelkoa eikä katkeruutta.
Kolmen viikon ikäinen Oula-vauva itki niin kovaa, että 6-vuotias Annikki Magga heräsi viereisessä huoneessa. Annikki herätti pikkusiskonsa, 4-vuotiaan Kaarinan.
Annikki näki kamarissa tuntemattoman miehen, joka oli juuri sytyttämässä huonetta tuleen. Toinen mies seisoi oven pielessä, mutta päästi tytöt pakenemaan palavasta huoneesta.
Tytöt menivät toiseen kamariin, jossa heidän äitinsä Elsa nukkui Oula-vauvan kanssa. Äitiä ei näkynyt, ja Oulan sängyn kankainen sääskisuoja oli liekeissä.
2-vuotias Pauli nukkui yksin pirtissä. Tytöt yrittivät saada Paulin mukaansa, mutta Annikki ei jaksanut kantaa veljeä, ja tämä puri häntä käteen.
Tytöt pakenivat kodistaan pelkissä yöpuvuissa 600 metrin päässä sijaitsevaan naapuritaloon, jonka portailla emäntä makasi kaatuneena. Vasta myöhemmin Annikki tajusi hänen olevan kuollut. Annikki ja Kaarina eivät uskaltaneet jäädä pihalle vaan piileskelivät hetken navetassa.
Kun he rohkenivat palata kotiin, perhetragedia paljastui kauheudessaan. Painajaiset olivat vain yksi sen seurauksista.
Annikki Peltovuoman, 84, (o.s. Magga) kotona Sodankylän Vuotsossa ei ole unohdettu liki 80 vuoden takaisia tapahtumia. Partisaanit hyökkäsivät Annikin kotiin ja heidän sukulaistensa taloon aamuyöllä 19. elokuuta 1943 Sodankylän syrjäisessä Yliluiron kylässä.
Perheet olisivat lähteneet evakkoon seuraavana päivänä. Myöhemmin on selvinnyt, että partisaanien hyökkäyksellä haluttiin saada suojakohde vakoilutoiminnalle.
Annikin keittiön seinällä on ainoa säilynyt kuva äidistä ja isästä.
”Muita ei ole enää elossa kuin mie.”
Lapsi ei ymmärrä näkemäänsä kauhua
Kun Annikki ja Kaarina palasivat palavaan taloon, kamari oli liekeissä ja Oulan itku oli vaiennut. Annikin uusi lapinlakki lojui kamarin oven pielessä lattialla. Siihen oli jo palanut reikä. Annikki sammutti tulen lakista ja vei päähineen pirttiin, mutta jätti sen sinne.
”En ymmärtänyt, että koko talo palaa. Ajattelin, että vain kamari palaa, muut huoneet säilyvät.”
Tytöt yrittivät jälleen saada Pauli-veljen mukaan mutta eivät onnistuneet. Veli meni kamariin etsimään äitiä.
Annikkia ja Kaarinaa alkoi väsyttää. He hakivat porontaljan ja yrittivät nukkua ensin metsän reunassa. Sitten he piiloutuivat navetan lehmäkäytävän takana olevaan huussiin. Myöhemmin Annikki on ollut helpottunut siitä, että he nukahtivat huussin lattialle sikeään uneen.
”Kun ne miehet tulivat etsimään meitä, he eivät löytäneet. He olivat käyneet navetan paanaltakin etsimässä, olimmeko kontanneet sinne piiloon. Koska emme heränneet, lapsen uteliaisuus ei saanut meitä kurkkimaan ympärillemme. Muuten olisi tullut pistimet, sillä pistimillähän he lapsia tappoivat.”
Annikki ja Kaarina heräsivät vasta iltapäivällä. Silloin he löysivät äitinsä ruumiin talon ulkopuolelta.
”Lapsi ei ymmärrä kuolemasta mitään. Hain navetan haasta vettä ja sammutin äidin palavat jalat. Luulin, että äiti herää ja lähtee kävelemään.”
Annikki on saanut iloa elämään eläimistä, varsinkin koirista ja poroista. Hän on voittanut lukuisia pokaaleja suopungin heittokisoista ja porokisoista. © Juha Kauppinen
Pelko jäi perheenjäsenten mieliin
Annikin isä Paulus oli rintamalla saadessaan viestin kotoa. Hän oli ajamassa partisaaneja takaa lähellä Kuusamoa. Jo iltapäivällä isä oli palaneen talon raunioilla muiden sotilaiden kanssa.
Annikki oli mennyt hakemaan lehmille heinää, kun isän mukana olleen sotilaan ase laukesi. Annikki säntäsi piiloon. Hän oli vielä täysin saamenkielinen eikä ymmärtänyt sanaakaan suomea.
”Kun kuulin isän puhuvan saamea, silloin mie hyppäsin isän syliin.”
Myöhemmin perhe sai kuulla, että myös Annikin mummo Inkeri oli selvinnyt hengissä. Hän oli piileskellyt talossa ja paennut vasta, kun kaikki oli savun vallassa.
Annikin isä sai rintamalta yhdeksän kuukauden vapaan hoitaakseen eloon jääneitä lapsiaan. Hän osti sodan aikana pienen maatilan – vanhalle tilalle perhe ei enää halunnut palata. Myös mummo muutti perheen luo.
Lapin sodan aikana Annikki, Kaarina ja heidän mummonsa evakuoitiin Keski-Pohjanmaalle. Isä joutui palaamaan rintamalle, mutta kävi lomallaan katsomassa perhettä.
Mummo piti lapsista huolta, mutta pelko oli jäänyt häneenkin.
”Olisin päässyt siellä kouluun, mutta mummo ei laskenut. Mummo pelkäsi, että jään auton alle, kun kouluun vievällä tiellä kulki yksi auto päivässä.”
Annikista on vain muutama lapsuudenkuva, sillä koti paloi kahdesti. ”Tässä olen niin vanha, että olen saanut vaatteet.” © Kotialbumi
Tragediasta ei saanut puhua
Lapin sodan aikana perheen uusi koti paloi, ja sodan jälkeen isä joutui rakentamaan uuden. Ikkunoita tai nauloja ei saanut mistään, ja talo seisoi kaksi talvea tyhjänä. Rakennustarvikkeet löytyivät lopulta saksalaisten poltetuilta parakeilta. Annikki oli siellä isänsä kanssa repimässä nauloja irti palaneista laudoista.
”Olin aina isän matkassa, olin sellainen metsäihminen ja kiinnostunut poroista. Kyllähän se oli kova paikka varsinkin isälle. Me olimme vielä niin pieniä, että iloitsimme vain siitä, kun oli isä.”
Sodan jälkeen isä meni uusiin naimisiin ja mummo muutti muualle. Isä oli lapsilleen hyvä, mutta äitipuoli kohteli miehensä lapsia kuin vieraita.
Kun Annikki meni Vuotsossa kouluun sotien jälkeen, tutut sukulaislapset alkoivat kysellä perhetragediasta. Annikki kertoi. Sitten hän joutui opettajan puhutteluun.
”Opettaja sanoi, että ole nyt hiljaa, näistä asioista ei saa puhua. Se oli ankarasti kielletty.”
Myöskään kotona perheen kohtalosta ei keskusteltu. Kaarina-siskokin oli tapahtumien aikaan niin pieni, ettei hän paljon muistanut. Mutta pelko oli jäänyt. Kaarinasta tuli niin arka, ettei hän uskaltanut käydä edes päivällä yksin vessassa ennen kuin oli aikuinen.
Ammattiapua Annikin perheelle ei koskaan tarjottu. Selviytymisestään Annikki kiittää hyviä hermoja. Hän kärsi kuitenkin painajaisista vuosikymmenien ajan.
Ujo Annikki löysi lohtua eläimistä
Kansakoulussa opettaja kannusti Annikkia jatkamaan opintojaan, ja myöhemmin hän menikin opistoon. Opinnot kuitenkin jäivät.
”Milläpä sitä lähtee, kun ei ole rahaa. Isältäkin kaikki oli palanut. Ei sitä rahaa ollut liikaa, mutta kyllä tässä on leivässä pysytty. Olin koko ajan töissä, ja minulla oli tosi hyvä mies.”
Annikki oli monta kymmentä vuotta kunnalla töissä talonmiessiivoojana terveystalolla ja hoiti terveydenhoitajan lapsia.
Aviomiehensä Antin Annikki tapasi poroerotuksissa, ja he olivat naimisissa yli 40 vuotta Antin kuolemaan saakka. Haaveista huolimatta he eivät koskaan saaneet lasta, vaan Annikki joutui käymään läpi useita keskenmenoja.
Sisko Kaarina asui pitkään Inarissa ja Ivalossa, mutta Annikki pysyi Vuotsossa.
”Olin niin ujo, että olin aivan vaiva. Pitkään en ole puhunut kenenkään kanssa mitään, ja nyt olen puhunut liikaakin.”
Annikki on saanut lohtua eläimistä, varsinkin koirista ja poroista. Kotipihalla on vielä poroaita, mutta viimeiset porot hän myi pois pari vuotta sitten. Aikoinaan hän osallistui myös porokisoihin.
Hän on saanut lukuisia pokaaleja suopungin heittokisoista ja porokisoista.
”Yhtä poroa, Källiä, ei saanut kukaan muu kiinni kuin minä. Kerran siskonpoikakin yritti saada Källin kiinni jäkälistä tehdyn ansan avulla, mutta se näki aina ansan ja kiersi sen. Minusta se tykkäsi.”
Annikki avioitui Antti Peltovuoman kanssa vuonna 1967. Se oli rakkausavioliitto. © Kotialbumi
Kauheus hahmottui vasta aikuisena
Annikki näki pitkään painajaisia, joissa oli aina pakenemassa jotakin. Viimeisessä painajaisessaan hän pääsi pakoon, mutta muut jäivät aukealle ammuttavaksi.
Painajaiset alkoivat helpottaa vasta 1990-luvulla Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, kun partisaanien iskuista alettiin keskustella julkisesti.
Silloin Annikkikin alkoi puhua serkkujensa kanssa tapahtumista.
”Miehen kanssa kyllä puhuimme jonkin verran, mutta emme niin paljon. Kyllä sen halusi jo unohtaa.”
Tapahtumien kauheus alkoi hahmottua Annikille vasta aikuisena.
”Sytytetään tuli sänkyyn, jossa on itkevä vauva. Kyllä niin pientäkin lasta koski, ennen kuin hän kuoli.”
Vuoden 1943 tapahtumista Sodankylässä kerrotaan myös Veikko Erkkilän kirjassa Kello 04 Moskovan aikaan – He tulevat joka yö (Kirjarovio). © Juha Kauppinen
Ihmisiä hekin ovat
Annikki tunsi pitkään pelkoa, suorastaan kauhua Venäjää ja sen asukkaita kohtaan, eikä hän koskaan halunnut itänaapuriin edes lomamatkalle.
Suhtautuminen muuttui vasta 2000-luvulla, kun Annikki ja aviomies Antti olivat käymässä Raja-Joosepin raja-aseman lähellä sijaitsevalla poroerotuskämpällään.
Kotiin palatessaan he huomasivat poron, joka oli tarttunut 15 metriä pitkään aitaan kiinni. Heillä ei ollut saksia mukana, mutta he yrittivät saada poron sidottua sarvista kiinni, jotta sen saisi irrotettua aidasta. Kahdestaan he eivät hirvasporolle pärjänneet, ja Annikki meni tien laitaan pysäyttämään autoilijoita apuun.
”Viisi suomalaista autoa meni ohi, mutta sitten tuli venäläinen hieno auto ja kuski lähti peruuttamaan. Miehellä oli vaimo ja pikkutyttö matkassa, ja hän tuli avuksi. Siihen asti olin pelännyt ja vihannut venäläisiä. Silloin tajusin, että ihmisiä ovat hekin.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 2/22.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti