Pelastaja ja erotuomari Rami Ruohonen hylättiin vauvana poliisiaseman eteen, nyt hän auttaa muita: ”Minun henkeni on joku pelastanut”

Jaa artikkeli
Jääkiekko­tuomari, aliupseeri, levyseppähitsaaja, palomies- ensihoitaja. Rami Ruohonen on saavuttanut elämässään jo monta tärkeää etappia, mutta uusia suunnitelmia kypsyy jo mielessä.
Jääkiekko­tuomari, aliupseeri, levyseppähitsaaja, palomies- ensihoitaja. Rami Ruohonen on saavuttanut elämässään jo monta tärkeää etappia, mutta uusia suunnitelmia kypsyy jo mielessä. © Sara Pihlaja
Rami Ruohosen matka pelastajaksi alkoi siitä, kun hän tuli itse pelastetuksi. Mestis-tuomarinakin tunnettu Rami haluaa tehdä elämästään matkan, jolla on merkitystä.

Kun pelastaja Rami Ruohonen avaa suunsa, hänen kotiseutuaan ei tarvitse sen pidemmälle arvuutella. Yhtä hyvin hänen otsassaan voisi lukea pölkkykirjaimin ”tamperelainen”.

”Moro!” hän kajauttaa letkeästi ja nostaa kyynärpään tervehdykseen.

”Ooksää ollu täälä jo kaua? Ootas, mää voisin ottaa vaikka kahvin.”

Rami on rauhallisen ja huomaavaisen oloinen kaveri – kuin vanha sielu parikymppisessä klopissa. Käytäksää maitoo, hän huolehtii ja kaataa kannusta molempiin kuppeihin.

Tyyni olemus hiukan pettää, sillä vähäisestä iästään huolimatta hän on ehtinyt saada aikaan jo vaikka mitä: tehdä töitä, urheilla ja opiskella itselleen kaksi ammattia. Pikkupojasta asti kiekkokaukaloissa viihtynyt mies on myös Mestis-tason jääkiekkotuomari, joka vihelsi ensimmäiset pelinsä jo 15-vuotiaana. Saavutuksista ehkä tärkeimmältä tuntuu palomies-ensihoitajan ammatti. Se on kovan työn tulos, toteutunut unelma.

Sympaattisen nuoren miehen tarina olisi voinut olla myös toisenlainen, paljon lyhyempi ja surullisempi. Se olisi voinut päättyä pieneen Homa Bayn rannikkokaupunkiin Keniaan kaksikymmentäneljä vuotta sitten.

Ramilla on paljon tulevaisuuden­unelmia, mutta juuri nyt tärkeintä on hankkia kokemusta ja työvuosia pelastajana.

Ramilla on paljon tulevaisuuden­unelmia, mutta juuri nyt tärkeintä on hankkia kokemusta ja työvuosia pelastajana. © Sara Pihlaja

Hylätty vauva tuotiin poliisiasemalle

Vuonna 1996 Homa Bayn poliisiaseman arkirutiinit sekoitti asemalle tuotu pieni poikavauva. Se oli löytynyt yksin poliisilaitoksen lähettyviltä. Helteessä maannut, vain parin päivän ikäinen vauva oli huonossa kunnossa; oli selvää, että jos se ei pian saisi nestettä ja ravintoa, se kuolisi.

Vauva saatiin virkoamaan, mutta kävi myös selväksi, että sitä ei kaivannut kukaan. Joku oli hylännyt sen – ehkä kuitenkin tarkoituksella juuri poliisiaseman lähelle. Ehkä vanhemmat toivoivat, että se saisi mahdollisuuden johonkin, mitä he itse eivät pystyneet sille tarjoamaan.

Vauva vietiin lastenkotiin. Siellä sille valittiin nimi oikein Isosta Kirjasta, maailman kuuluisimman löytölapsen mukaan: Moses.

Moses oli nyt turvassa, mutta se tarvitsi kodin. Suomalainen pariskunta, joka oli niillä seuduin lähetystyössä, kyseli, olisiko heidän tuttavillaan Hämeenkyrössä kiinnostusta ryhtyä vauvan vanhemmiksi. Sieltä näytettiin vihreää valoa.

Adoptio oli pitkä ja monivaiheinen prosessi. Vauvasta ehti tulla kaksivuotias taapero, ennen kun se viimein muutti omaan kotiinsa Suomeen. Mutta niin vain löytövauva Moseksesta tuli Rami Ruohonen Hämeenkyröstä.

Lapsuus isän kanssa kaksin

Juuri, kun Rami oli saatu kotiin, perheonnen katkaisi odottamaton tragedia.

”Äiti sairastui ja menehtyi nopeasti edenneeseen sairauteen. Isästä tuli yksinhuoltaja vain puoli vuotta minun saapumiseni jälkeen.”

Ramin omat muistot alkavat vasta ajasta sen jälkeen: lapsuuden jouluista, kun sukulaiset tulivat kylään, jaettiin lahjoja ja oltiin yhdessä. Isä onnistui surunkin keskellä rakentamaan hänelle onnellisen lapsuuden, vaikka jälkeenpäin Rami toteaa, että sen on täytynyt olla rankkaa.

Vihdoinkin kotona! Rami 2-vuotiaana Pirkko-äidin sylissä. Nykyisin hän on pelastaja.

Vihdoinkin kotona! Rami 2-vuotiaana Pirkko-äidin sylissä. Pirkko menehtyi vain puoli vuotta Ramin saapumisen jälkeen. © Rami Ruohosen kotialbumi

”Oltiin kahdestaan ainakin pari vuotta. Isä oli päivätöissä, minä tarhassa. Siinä on ollut aika paljon järkättävää, mutta onneksi ei tarvinnut selvitä yksin. Mummu, vaari ja muut sukulaiset olivat tukenamme.”

Kun Rami oli viiden vanha, he muuttivat isän ja kultaisen noutajan kanssa Tampereelle. Rami sai isosiskon, isoveljen ja äidin. Vastaanotto oli hyvä, mitä nyt kissa ja koira vähän katselivat toisiaan aluksi.

Sopeutumista helpotti varsinkin Hannele-äidin avarakatseisuus. Lapsuus oli hyvä ja turvallinen, ja pian Rami sai vielä yhden pikkuveljen lisää.

Rami urheili monipuolisesti, kunnes jääkiekko ja maalivahdin hommat veivät mukanaan. Isä eli harrastuksessa mukana ja innostui aloittamaan jopa tuomaroinnin. Kun Rami täytti viisitoista, isä ehdotti, että Ramikin suorittaisi erotuomari­kortin.

”Minä kysyin, että minkä ihmeen takia. Isän kannustamana kävin kuitenkin kurssin. Kun olin viheltänyt muutaman pelin, tajusin, että tämä on minun juttuni. Siitä ei ollut enää paluuta.”

Pelastaja Rami on toiminut kokemusasiantuntijana myös adoptiolapsille. Hän haluaa rohkaista lapsia elämään rohkeaa ja omannäköistä elämää. ”Täällä on kaikki mahdollista.”

Rami on toiminut kokemusasiantuntijana myös adoptiolapsille. Hän haluaa rohkaista lapsia elämään rohkeaa ja omannäköistä elämää. ”Täällä on kaikki mahdollista.” © Sara Pihlaja

Kaksi ammattia: metallityö ja pelastaja

Ramin isällä on metallifirma. Yläasteen opon kannustuksesta Rami, jota vapaa-aika houkutti enemmän kuin opiskelu, lähti samoille jalanjäljille. Vuonna 2015 hän valmistui levyseppähitsaajaksi. Pian valmistumisen jälkeen kutsui armeija. Vuosi lennostossa teki päälle hyvää, Rami toteaa jälkiviisaana.

”Oli tilaa ja aikaa itsenäistyä ja miettiä, mitä oikeastaan halusin elämältä.”

Aliupseerikoulutuksen jälkeen koitti paluu metallialan töihin. Yläastetuttu oli valmistunut pelastusopistolta. Se kuulosti tosi mielenkiintoiselta. Rami klikkasi pelastusopiston sivut auki.

”Siellä sanottiin, että palomies-ensihoitajiksi hakevilta vaadittiin liikunnallisuutta, määrätietoisuutta, valmiutta fyysiseen koetukseen, eikä saanut olla fobioita. Ajattelin, että tämähän on ihan täydellinen mätsi. Aloin treenata pääsykokeisiin.”

Ramin oli opeteltava uimaan lähes alkutekijöistä, ja pääsykoepäivän koittaessa hänestä olikin jo kuoriutunut varsin etevä uimari. Tie kuitenkin katkesi Cooperin testiin, joka jäi viisi metriä vaille 2 800 metrin alarajan. Tuli sittenkin treenattua liikaa uintia, juoksun kustannuksella.

”Kun ajelin takaisin Tampereelle, ketutti aika paljon. Olin satsannut niin paljon. Samalla kuitenkin tajusin, että tätä minä oikeasti haluan. Aloin treenata kahta kauheammin, ja puoli vuotta myöhemmin samalla kentällä se Cooper meni maaliin. Palomieskoulu alkoi tammikuussa 2018.”

Pelastaja lukee kaksi ammattia puolessatoista vuodessa. Koulu on fyysinen ja henkinen tulikoe, joka kysyy kanttia. Mutta Rami selvisi siitäkin voittajana: hän viihtyi koulussa erinomaisesti, valmistui vuonna 2019 ja pääsi töihin heti.

Tuomari­hommat ovat Ramin juttu. Hän on myös pelastaja. Kuvassa vihelletään Nokian Pyryn kotipeliä vuonna 2017.

Tuomari­hommat ovat Ramin juttu. Kuvassa vihelletään Nokian Pyryn kotipeliä vuonna 2017. © Harri Hedman

Sydämeltään pelastaja

Pelastaja lähtee usein alalle jonkin kutsumuksen perässä tai halusta auttaa. Ramia motivoi se, että häntä itseään on autettu.

”Minä olen saanut apua, ja minun henkeni on joku pelastanut. Suomi on kohdellut minua hyvin koko elämäni ajan. Olen kaikesta siitä kiitollinen, joka päivä. Haluan antaa jotain takaisin. Semmoinen kutsumus minua ajaa.”

Pelastajat ovat mukavaa väkeä ja työyhteisö on tiivis. Se, että tulee hyväksytyksi ehdoitta mukaan porukkaan, ei ole Ramille itsestään selvää – vastaan nimittäin tulee myös ihmisiä, joille tummaihoinen suomalainen on yhä liian kova pala purtavaksi.

”Vaikka minua on kohdeltu hyvin, niin ei tämä ole aina helppoa, menestyä tai kulkea tätä matkaa tummana suomalaisena. Toivoisin voivani sanoa, että olisin välttynyt kiusaamiselta koulussa tai ennakkoluuloilta, mutta näin ei ole. Aina en ole kokenut joka paikassa, että olisin samalla viivalla muiden suomalaisten kanssa. Yksi työpaikkakin jäi kuulemma joskus saamatta siksi, että olin eri näköinen kuin muut”, Rami kertoo mietteliäänä.

”Minä olen saanut apua, ja minun henkeni on joku pelastanut. Suomi on kohdellut minua hyvin koko elämäni ajan. Olen kaikesta siitä kiitollinen, joka päivä. Haluan antaa jotain takaisin.”

Ehkä joku saa tänään uuden mahdollisuuden

Ramilla on Instagramissa tili, jossa hän on antanut itselleen nimen Kenianlahja.

”Se lähti kaverin kanssa vitsailusta, mutta siitä tuli minulle vähän sellainen liikanimi. Se on sellainen oma kupla – kanava, jossa kerron niitä näitä omasta elämästäni.”

Toisaalta Rami toivoo, että voisi Instagramin kautta tavoittaa myös nuorempia ulkomaalaistaustaisia ja ehkä olla jonkinlainen esimerkki. Ramin viesti on, että oma polku kannattaa kulkea pystyssä päin riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat tai ovat ajattelematta.

”Muilta saatu arvostus on tärkeää, mutta oman itsensä arvostaminen tärkeintä. Olen itse ylpeä siitä, kuka olen ja mitä olen saanut aikaiseksi, ja ajattelen, että minulla on myös siihen lupa. Näen sen niin, että kun olen oma itseni ja kohtelen toisia hyvin, niin loppu on sitten sen toisen osapuolen vastuulla. En minä voi muuttua toisten mieliksi joksikin muuksi kuin mitä olen”, Rami toteaa olkapäitään kohauttaen ja virnistää iloisesti.

Sitten hän alkaa valmistautua kahdenkymmenenneljän tunnin työvuoroonsa. Tällä kertaa työpisteenä on Parkanon paloasema.

Kun vuoro alkaa, ei voi tietää, mitä on tulossa. Parhaita hetkiä ovat ne, kun joku pelastuu: kun auto on katollaan ojassa, palo saadaan sammutettua ja ihmiset ajoissa ulos autosta. Elvytykset, joissa kammiovärinä saadaan palautettua sinusrytmiksi.

Niille hetkille Ramin sydän sykkii: ehkä taas tänään joku saa uuden mahdollisuuden.

X