Pentti ihastui Ritvaan jo päiväkodissa vuonna 1943 – lue kaunis rakkaustarina
Pentti rakastui Ritvaan jo päiväkodissa. Pariskunta esitti hääparia näytelmässä nimeltä Pikku-Räätälin häät. Pikku-Räätäli sai morsiamensa myös tosielämässä: tänä vuonna vietettiin 64-vuotishääpäivää.
Ritva ja Pentti tunnustavat olevansa vieläkin rakastuneita. ”Vuosien varrella olemme kasvaneet koko ajan enemmän yhteen. Jos en ole Pentin kanssa, tulee heti ikävä”, Ritva tunnustaa.
Oli vuosi 1943. Kotikallion lastentarhassa vietettiin Pikku-Räätälin häitä. Herttaisen lastennäytelmän sulhasena loisti voitonriemuinen Pentti Jokinen. Alun perin rooliin oli suunniteltu toista poikaa, pikku Reiskaa – tätien mielestä olisi ollut söpöä, jos sulhanen olisi ollut morsiameksi valittua Ritvaa pienempi.
Suunnitelma oli kuitenkin haudattava, koska Pentti nosti metelin. Sulhanen ei voisi olla kukaan muu kuin hän.
Koko elämän pituinen rakkaustarina
Noin 76 vuotta myöhemmin näytelmän räätäli ja hänen morsiamensa katselevat vanhoja valokuvia kotonaan Mankkaalla. 85-vuotias Pentti Jokinen kaivaa muovitaskusta mustavalkoisen hääkuvan.
”Kai sen nyt jo voi tunnustaa: olin siihen tyttöön ihan liisterissä”, hän myöntää.
Ritva, 84, kurkistaa olkapään yli.
”Hei. Eihän toi ole meidän hääkuva!”
”No, kenenkäs kanssa mä tässä olen mennyt vihille?”
”Ei, kun tämä ei ole se virallinen. Mä arvasin et sä sähläät!” Ritva ehättää hakemaan omaa albumiaan.
”Aijai, tuossa naisessa vaan on sitä jotain. Olen ollut tässä liemessä koko ikäni, mutta ei se tunnusta mikä sen salaisuus on. Tietää, muttei kerro. Hymyilee vaan kuin Mona Lisa”, Pentti huokailee.
Pentin ja Ritvan rakkaustarina sai alkunsa jo tarhassa. Ritvan ja Pentin hääkuva otettiin 3.9.1955. Jokisten kotialbumi
1930-luku: Elämän alku
Pentti ja Ritva syntyivät 1930-luvun Helsinkiin. Vallilan eteläosaan oli jo kohonnut teollisuutta, VR:n konepaja ja SOK:n tuoksuva kahvipaahtimo. Hermannin ja Vallilan alueita asuttivat työläiset suurperheineen.
Pentti muistaa topparoikat, jotka hakkasivat rytmikkäästi hartiavoimin sepeliä pitenevän raitiotien perustaksi. Maailma oli vielä pieni; Vallilan täti-ihmisistä suurin osa ei koskaan mennyt Hakaniemeä kauemmas kaupoille. Kaupunginosat olivat kuin kyliä, joissa kaikki tunsivat toisensa.
Pentti katseli kotinsa ikkunasta Paavalin kirkon kellotapulin läntistä kelloa, Ritvan kotiin Hermanniin näkyi itäpuolen kello. Pentti perheineen asui Vallilassa puutalon hellahuoneessa. Rapussa oli jo vesivessakin – tosin neljän perheen yhteinen.
Ritvan äiti oli lähtenyt Ruotsiin Ritvan ollessa 7-vuotias. Isä kävi töissä, Ritva Kotikalliossa. Se oli Suomen ensimmäinen suomenkielinen päiväkoti, jossa oli kerhotoimintaa myös kouluikäisille. Pentti, joka oli Ritvaa yhdeksän kuukautta vanhempi, kävi iltapäiväkerhossa.
Elettiin sotavuosia, ja Kotikallio oli monelle lapselle tärkeä turvapaikka. Osa lapsista oli menettänyt toisen huoltajansa. Kun Ritva ja Pentti loistivat estradilla Pikku-Räätälinä ja hänen morsiamenaan, Pentti muistaa ihmetelleensä, miksi yleisössä istuneet äidit itkivät.
”Myöhemmin ymmärsin: se viaton romantiikka herkisti raskaita aikoja eläviä äitejä. Puolisot olivat sodassa, moni ehkä jo kaatunutkin.”
”Kun on rakastunut seitsemänvuotiaana, niin tässä iässä alkaa jo vähän helpottaa. En enää punastele koko ajan” , Pentti kertoo. Susa Junnola / Otavamedia
1940-luku: Rakkauden arpia
Kotikallio-vuosien jälkeen Ritvan ja Pentin tiet erosivat. Pentin naapurin poika oli keskikoulussa ja houkutteli Pentin samalle tielle, vaikka työläispiireissä ei kirjaviisautta juuri arvostettu. Työelämäänkin Pentti toki tutustui jo 12-vuotiaana, kengänkiillottajana.
Aina silloin tällöin Pentti ja Ritva törmäsivät kadulla. Silloin Pentti tunsi rinnassaan tutun läikähdyksen.
”Se oli sitä vaihetta, kun asiaa ei voinut tunnustaa. Toiset pojat olisivat irvailleet.”
Neljäntoista ikäisenä Pentti oli Lammassaaressa kavereiden kanssa pelaamassa lentopalloa. Kesken pelin hän huomasi katsomossa Ritvan. Hän alkoi tehdä yhä uljaampia syöksyjä. Huonostihan siinä kävi: polvi osui kiveen ja alkoi vuotaa verta. Pentti nostaa housunlahkeen ylös ja näyttää valkoista arpea polvessaan.
”Tämä on vieläkin muistona.”
Mikä rakkaustarina! Jo pikkupoikana Pentti haaveili ihanasta Ritvasta. Elämä oli varannut hänelle yllätykseksi lottovoiton – prinsessan ja puoli valtakuntaa. Susa Junnola / Otavamedia
Kun Ritva oli 15-vuotias, hänen isänsä sairastui ja joutui sairaalaan. Ritva jäi käytännössä ilman huoltajaa. Hänen oli aikuistuttava nopeasti; hän hankki työpaikan Veikkaustoimistosta ja lopetti koulun Opetusministeriön poikkeusluvalla.
Hän kokeili myös skriptin töitä Lasse Pöystin tähdittämässä elokuvassa, mutta työ oli tempoilevaa ja epäsäännöllistä; Ritva piti enemmän säntillisestä kirjanpidosta. Työn kautta opitulle kirjanpitotaidolle oli kysyntää.
Eräänä iltana, kun Ritva oli jo täyttänyt 17 vuotta, hänen teki mieli mennä tanssimaan.
Kun kukaan ystävistä ei päässyt mukaan, hän lähti yksin Mannerheimintien Pikku-Messuhallille, joka tunnetaan nykyisin Töölön Kisahallina.
Ja kukapa muu Ritvan eteen ilmestyi hakemaan häntä tanssiin kuin Jokisen Pentti. Kavaljeeri tuli tanssiessa kummallisen liki, ja Ritvan oli kysyttävä, oliko tämä humalassa.
”Pentti puuskahti siihen, että mähän olen urheilija!”
Tanssien jälkeen Pentti saattoi Ritvan kotiin. Sen jälkeen he ovat olleet erossa pisimmillään yksitoista kuukautta, kun Pentti oli Riihimäellä armeijassa.
”Tai no, tein kyllä ennätyksen lomallaolossa. Neljätoista vuorokautta olisi saanut olla, mä olin kuusikymmentä”, Pentti myöntää.
Nuoret rakastavaiset rannalla. Ritvan ja Pentin rakkaustarina on kestänyt tähän päivään saakka. Jokisten kotialbumi
1950-luku: Kihlat ja häät
Pariskunta on löytänyt albumista kihlajaiskuvan vuodelta 1954.
”Muistaksä hei, kun sä kirjoitit mulle sotaväestä, että mennään kihloihin että saisit lomaa? Vastasin sulle, että en kyllä mene kihloihin sillä syyllä,” Ritva moittii muka närkästyneenä.
”Kirjoitin toisen kirjeen, joka alkoi, että ’Rakas nurmilintuni…’”, Pentti puolustautuu.
Hetken hairahdus se ei ollut: nuoret olivat seurustelleet jo pari vuotta. Niinä vuosina pohdittiin, puhuttiin ja tutustuttiin, tehtiin yhteisiä retkiä. He tunsivat toisensa.
Armeijan jälkeen Pentti sai töitä Loimaan puhelimesta ja joutui puoleksi vuodeksi Saksaan opiskelemaan uuden puhelinkeskuksen saloja. Siellä taisi tulla ikävä morsianta: kun hän palasi, Ritvasta tuli oitis rouva Jokinen.
”Se oli vuosi 1955. Taktisesti vaimoni ei koskaan muista hääpäivää…” Pentti pyörittelee silmiään.
Kihlat ostettiin 6.6.1954 Pentin ollessa armeijassa. Pentti sai myöntävän vastauksen kirjoitettuaan armeijasta hempeän rakkauskirjeen: ”Rakas nurmilintuni…” Jokisten kotialbumi
”Vuosiluvut on sun hommia! Minä muistan sitten kaikkea muuta”, Ritva huomauttaa.
”No, sen jälkeen sä lähdit lukemaan insinööriksi.”
”Joo, kun tuli se yleislakko vuonna 1956. Mulle oli annettu lupa tehdä määrättyjä töitä, mutta lakkovahdit louskutti ja haukkui rikkuriksi. Se alkoi pännimään, ja jäin kolmen viikon lakkoon. Kun ei ollut mitään tekemistä, aloin lukea ajankulukseni matikkaa. Menin kokeilemaan pääsykokeisiin, ja pääsin läpi”, Pentti muistelee.
1960-luku: Ruuhkavuosia
Pariskunta asui edelleen Pentin äidin kanssa pienessä kaksiossa. Ritva teki töitä kirjanpitäjänä Lasitukussa, ja he säästivät rahaa – niihin aikoihin sitä oli oltava, jos mieli perustaa perheen.
”Säästimme koko sen ajan, kun Pentti opiskeli. Neljäntenä vuonna rahaa oli niin paljon, että pystyisimme maksamaan koko vuoden lapsenhoidon. Esikoisemme Arto syntyi vuonna 1959. Ja ai että oli kiva, kun meillä oli viimein oma vauveli”, Ritva hymyilee.
Ritva ja esikoinen Arto vuonna 1961. Jokisten kotialbumi
Kun Arto oli kolmevuotias, päätettiin hankkia toinen lapsi. Silloin Pentti ja Ritva menivät neuvotteluihin Työväen Säästöpankkiin. Siellä oli asuntolainatarjouksia. Jäljellä oli enää yksi asunto.
Jokisten oli järjestettävä pankinjohtajille raskaustodistus todistaakseen soveltuvuutensa neljän huoneen ja keittokomeron haltijoiksi. He saivat asunnon, ja perhe muutti Pihlajamäkeen – uudelle asuinalueelle, jossa oli moderni ostoskeskus ja palvelut lähellä. Se tuntui onnenpotkulta.
Perheeseen syntyi Auli-tytär ja sen jälkeen vielä kuopus Juha. Koitti pitkä putki perhe-elämää ja ruuhkavuosia. Koulu- ja työpäiviä, kausiflunssia ja kevätjuhlia. Lomareissuja, jolloin eväät loppuivat ensimmäisissä liikennevaloissa, ja takapenkillä alettiin kinastella.
Pentti huuteli ratin takaa riimejä, jotta lapset pysyisivät aisoissa. Hänestä kehittyi vuosien varrella etevä riimittelijä.
Jokiset luotsasivat pesuettaan lähes ilman tukiverkostoja. Vain Pentin äiti autteli joskus lastenhoidossa.
”Aika pian lapset alkoivat jo sanoa, että älä pyydä mummia, me kyllä pärjätään”, Ritva muistaa.
”No joo, mummi oli vähän ylihuolehtivainen.”
”Muistaksä kun kerran oltiin mökillä ja mummi kielsi lapsia, että ei saa mennä rantaan.”
”Joo, ja kun kysyttiin syytä niin se sano, että siellä on kärpässieniä!” Pentti pyrskähtää.
Ylpeät isosisarukset hakemassa pikkuveli Juhaa kotiin Kätilöopistolta 5.5.1967. Jokisten kotialbumi
1970–90-luvut: Kohokohtia
Pihlajamäen koti oli jäämässä pieneksi. Komerotila oli vähissä, ahdas eteinen tulvi saappaita ja varasto urheiluvälineitä. Jokiset ostivat Mankkaalta tontin. Perheen uusi koti valmistui vuonna 1973 – tämä sama kaunis kaksikerroksinen omakotitalo, jossa he nytkin istuvat muistelemassa. Siihen ei tarvittu lottovoittoa, vain säästäväinen elämäntapa.
”Me ollaan sellasia nuukajokisia. Se on muuten avioliitossa number one. Ettei toinen ole tuhlari ja toinen nuuka. Meillä on ollut aina yhteinen tilikin”, Ritva pohtii.
Ritva ja Pentti ovat matkustelleet yhdessä ympäri maailmaa. Tässä lähimatkaillaan Ruotsiin. Jokisten kotialbumi
”Kerran mä kyllä huohotin, kun tulit kotiin ja kerroit, että ostit krimiturkin.”
”Ei se mikään krimi ollut vaan minkki! Sehän oli hyvässä alennuksessa. Ja kyllähän sä sitä kehuit, että onpa hyvännäköinen.”
80-luvulla Ritvaa alkoi häiritä se, että lapsetkin olivat jo lukiossa, mutta hän ei. Koko perhe kannusti häntä toteuttamaan unelmansa. Ja niin hän lähti TVK-opistolle iltalukioon. Ylioppilasjuhlat pidettiin vuonna 1985. Penttikin innostui opiskelemaan: hän valmistui vuonna 1990 ekonomiksi ja sitten kauppatieteiden maisteriksi. Hän perusti isännöintitoimiston, jossa Ritva hoiti toimistohommat. Sieltä pariskunta jäi yhdessä eläkkeelle.
Perhe on kasvanut lasten puolisoilla ja lastenlapsilla. Vuonna 1998 otetusta kuvasta puuttuvat vielä syntymättömät lastenlapset Miki ja Mimosa. Jokisten kotialbumi
2000-luku: Käsi kädessä
”Katos tätä! Tää on se kun oltiin retkellä Porvoossa, ja sä kastelit mun kenkäni ihan pahuuttasi!”
”Tää on muuten liian auvoista. Pakkohan mun on keksiä jotain, että syntyy vähän kiihkeämpää keskustelua.”
Albumin sivut kääntyilevät. Muisto toisensa jälkeen herää eloon. Kuvat kertovat elämästä, joka on ollut antelias ja hyvä. Yhteinen polku on ollut mahtava seikkailu, vuodet ovat vierineet kuin huomaamatta. Yhtäkkiä ollaan tässä, harmaapäisinä kahdeksankymppisinä.
”Rinnallani on ollut sama mies kaikki nämä vuodet, eikä se ole koskaan tuntunut vastenmieliseltä – aina olen hänet halunnut lähelleni”, Ritva sanoo. Susa Junnola / Otavamedia
”Silloin olin kyllä ihan järkyttynyt, kun vanhin poika täytti kuusikymmentä. Miten tällaisella nuorellaparilla voi olla kuusikymppinen poika?” Pentti äimistelee.
Yhdeksääkymppiä kohti käyvä pariskunta tietää sen kyllä: jokainen uusi päivä on kallisarvoinen lahja. Näitä päiviä ei saa tuhlata; kun aurinko nousee, on aika iloita, keskittyä hyvään ja myönteiseen, keksiä jotakin hauskaa tekemistä.
Mikä on päivän agenda? Pentti tiedustelee aamuisin, ja sitten he ryhtyvät suunnittelemaan. Yhdessä – sillä heidät voi erottaa enää kuolema. Jos sekään.
”Meidän pitää varmaan lähteäkin täältä käsi kädessä”, Pentti hymyilee ja katsoo vaimoaan hellästi.
Kun Pikku-Räätälin vaimo hymyilee takaisin, silmissä kimmeltää timantiksi hioutunut rakkaus.
Otsikkoa muokattu 14.2. klo 15.48
Lue myös: Ihana rakkaustarina: Kaksi leskeä löysi toisensa – Raija ihastui Penttiin jo talvella 1951
Otsikkoa muokattu 14.2. klo 15.48