Perinnönjako rikkoi Timon perheen välit - ”Jos olisin tiennyt, että menetän veljeni tässä rytäkässä, olisin valinnut toisin”

Timo: ”Kasvoin perheeni kuopuk­sena kahden vanhemman veljen kanssa vanhempieni maatilalla.

Minulla ja esikoispojalla on suuri ikäero, joten hän jäi lapsuudessa minulle etäiseksi. Keskimmäisen veljen kanssa olin läheisempi, vaikka meidänkin välit vaihtelivat.

Vanhempiemme elinaikana perinnönjako ja testamentti olivat aiheita, joista ei juuri puhuttu.

Asia otettiin esiin vasta sitten, kun oli pakko. Se tapahtui isän kuoleman jälkeen.

En olisi ikinä ­uskonut, miten ikävästi perinnönjako on vaikuttanut sisa­russuhteisiimme. Olin ajatellut, että selviämme tilanteesta riitelemättä.”

Kirsi: ”Kansamme historiassa on ­paljon puhumattomuuden kulttuuria.

Erityisesti rahasta puhuminen on koettu ahneudeksi ja tungettelevaksi. Kuvaa­masi perheenne toimintamalli on hyvin tavallinen. Perheen kesken ei haluta jakaa tavaroita ja omaisuutta vielä toisen vanhemman eläessä.”

Perinnönjako tuntui sanomattakin selvältä

Timo: ”Jo ennen isän kuolemaa vanhempani olivat suunnitelleet kotitilamme luovuttamista keskimmäiselle veljelle.

Minulla ei ollut mitään ­kiinnostusta tilan jatka­miseen. Olin jo rakentanut elämäni ­kaupunkiin. Olin hankkinut ­toisenlaisen koulutuksen ja ­työpaikan.

Olin myös henkisesti varautunut siihen, että en tulisi fyysisesti perimään mitään.

Minusta oli hyvä, että vanhempani halusivat antaa veljelle mahdollisuuden rakentaa tilan ympärille oman elinkeinonsa.”

Kirsi: ”Useamman lapsen perintöjärjestysten perinne on usein ollut se, ettei nuorimmille lapsille jää pienestä omaisuudesta paljoa perittävää.

Sinun tapauksessasi tilanne saattoi olla helpottava ja selkeä. Ajattelit kenties, että sinun ei tarvinnut rakentaa tulevaisuutta tulevan perinnön varaan.

Sinulle on kenties ollut ­voimaannuttavaa nähdä, että kykenet rakentamaan oman elämäsi itsesi varaan. Ja voit kuunnella omia haaveita ja ­mielenkiinnon kohteita.”

Velka sotki suunnitelmat

Timo: ”Perunkirjoituksen jälkeen ­kihlakunnanvouti ilmoitti, että keskimmäinen veljeni ei saa omistaa mitään. Mikäli hänelle siirtyisi perikunnan omaisuutta, velkojat tulisivat vaatimaan omansa.

Äitini oli tiennyt, että ­veljellä oli isot velat ulosotossa. Hän ei ollut kuitenkaan ymmärtänyt, mitä se tarkoittaisi käytän­nössä, kun perintöä aletaan ­jakaa.

Meidän piti tehdä nopeita ratkaisuja. Mietimme, miten meidän tulisi toimia, ettei tilaa menetettäisi ja äiti voisi jäädä sinne asumaan.

Vanhin veli ilmoitti, että hän ei halua ostaa tilaa. En ­halunnut myydä tilaa ulkopuoli­sille, joten päätin lunastaa sen ­kokonaan itselleni. Se oli ainoa ­vaihtoehto.”

Kirsi: ”Vanhempien tehtävä on olla ­lastensa tukena, mutta he eivät voi kantaa vastuuta lastensa puolesta.

Juridiset kysymykset ovat usein sen verran mutkikkaita, että niihin tarkemmin perehtymättä harva ymmärtää kokonaisvaikutusta.

Meillä on opittu selviämään omin avuin. Velkakierre koetaan usein häpeällisenä. Siitä ei haluta puhua.

Hienoa, että kriisitilanteessa kykenitte veljinä nopeisiin ­ratkaisuihin ja saitte turvattua äitinne kodin. Se oli varmasti hänelle erityisen merkityksellistä.”

Timo: ”Äiti jäi asumaan tilalle. Ilmoitin veljelleni, että hän saa jatkaa toimintaansa siellä.

Sotkeutunut perinnönjako johti erimielisyyksiin

Halusin aloittaa tilan siivoamisen sinne kertyneistä ­romuista. Siihen kului vuosia.

Perinnönjako ei ollut ensimmäinen kerta, kun meille veljeksille tuli erimielisyyksiä ja riitaakin siitä, mihin suuntaan tilaa tulisi ­kehittää. Vanhemmat veljeni lyöttäytyivät yhteen, ja minut jätettiin ulkopuolelle.

Minä olin heille kaupunkilaispoika, jonka luomumielipiteille naureskeltiin. He itse tiesivät, miten maalla pitää elää.”

Kirsi: ”Kuvaat hyvin perheen tilannetta, jossa totutut perheen sisäiset roolimallit muuttuvat. Nuorimmasta tulee vastuunkantaja.

Kun joku nousee yhteisön vertaisrivistä näkyville ”esimieheksi”, on yhteisössä muiden vaikea asennoitua uuteen rooli­jakoon.

On haastavaa tarkastella oman totutun elämän valintoja lintuperspektiivistä ja nähdä tehtyjä valintoja ulkopuolisen silmin. On helpompaa jatkaa tutun turvallista, vaikka väärääkin, elämänpolkua. Siksi usein ajatus juuttuu asetelmaan me vastaan he.”

Timo: ”Muutama vuosi sitten keskimmäisen veljen lapset alkoivat soitella minulle. He olivat nähneet Facebookissa kuvia, ­joissa mummun ja papan tavaroita myytiin eteenpäin.

Veljen silloinen avopuo­liso oli käynyt luvatta hake­massa talosta tavaroita. Otin auton alle ja ajoin paikan päälle. Selvitin äidin kanssa, mitä kaikkea oli hävinnyt ja minne.

Kutsuin myös molemmat ­veljeni paikalle ja vaadin, että tavarat oli tuotava takaisin. Sen jälkeen tilanne muuttui todella ikävällä tavalla.

Keskimmäinen veljeni ­muutti toiselle paikkakunnalle ja hävisi meidän kaikkien elämästä. Hän ei ottanut ­yhteyttä edes omiin lapsiinsa. Muutamaan vuoteen en tiennyt ­hänestä mitään.

Nyt tiedän, missä hän asuu, mutta emme ole missään tekemisissä. Olen todella surullinen.”

Kirsi: ”Vaikuttaa siltä, että veljesi on tiennyt, mitä on tehnyt, ja ­häpeä estää yhteydenpidon. Elämänmuutos vaatii ulkopuolista apua. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen koetaan usein häpeällisenä.

Veljesi kohdalla puhumattomuuden kulttuuriperimä näyttäisi jatkuvan.

Tarinassasi ei selviä, onko veljelläsi peli- tai päihdeongelmia tai muita taloutta kuormittavia haasteita.

Olen kuitenkin varma, että myös veljesi kokee sisimmissään surua. Opitut selviämismallit ja mahdollinen addiktio ovat hänen varjopuoliaan, ­jotka estävät häntä elämästä ­hetkessä.”

Timo: ”Perinnönjako aiheutti kiistaa jo edellisen sukupolven aikana. Isäni jäi aikoinaan asumaan kotitilalleen, mutta sekään ei sujunut ilman riitoja.

Ihmettelin lapsena, miksi minulle ei kerrottu avoimesti, mitä tuolloin tapahtui. Tätini ja setäni vihjailivat minulle ­ilkeään sävyyn. Ehkä vanhempani halusivat suojella minua.

Olimme veljieni kanssa isän kuoleman jälkeen sopineet, että emme lähde riitelemään, vaan yritämme puhua yhdessä asiat selviksi. Sen vuoksi veljeni ratkaisu poistaa minut kokonaan hänen elämästään tuntuu erityisen jyrkältä ja raskaalta.”

”Autetuksi tuleminen ei ole aina pelastus”

Kirsi: ”Ikävä kyllä puhumattomat ja selvittämättömät asiat eivät katoa vain siksi, ettei niistä ­puhuta. Ne siirtyvät eteenpäin toimintamalleina ja epämääräisinä ahdistuksina.

On hienoa, että olet saanut kiinni vanhempiesi hyvästä ­tarkoituksesta suojella teitä heille itselle vaikeilta ongelmilta.

On myös hienoa, että päätitte veljesten kesken puhua asiat halki. Aina asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin toivoo.

Mieleeni nousee myös ajatus: miltä kenties veljesi halusi suojella sinua puhumattomuudellaan?”

Timo: ”Halusin aidosti auttaa veljeäni. Ja autoinkin maksamalla hänen ulosottovelkansa ja sallimalla hänen jatkaa toimintaansa kotitilalla.

Olin aina ollut hänelle se ­pienempi ja heikompi. Ehkä ­hänelle oli liikaa se, että ­minulla meni niin hyvin, että pystyin jopa pelastamaan hänet.

En tehnyt väärää ratkaisua lunastaessani tilan parikymmentä vuotta sitten. Tosin jos minulla olisi tuolloin ollut ­tieto siitä, että tässä rytäkässä ­menetän veljeni, olisin päättänyt toisin. Olen maksanut ­kovan hinnan.”

Kirsi: ”Autetuksi tuleminen ei ole aina pelastus, etenkin jos autettava itse ei ole siihen valmis tai jostain syystä koe ansaitsevansa sitä. Et voi tehdä veljesi puolesta valintoja hänen elämänsä suhteen.

Asioiden esille nostaminen herättää aina tunteita. On ­pelottavaa, kun vanhan salaisuuden verhon takana toimimisen malli ei toimi.

Uusi käsikirjoitus tarvitsisi kuitenkin työkaluja, joita veljelläsi ei ilmeisesti ole.

Oman jaksamisesi kannalta sinulle tärkeintä on nyt tunne siitä, että olet pyrkinyt toimimaan oikein ja vastuullisesti.”

Asiantuntija psykoterapeutti, pari- ja perheterapeutti Kirsi Heikinheimo.

Lue myös: Tiinan isäsuhde muuttui vaikeaksi talon oston myötä: ”Isä alkoi puuttua liikaa elämääni”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkäri-lehdessä 6/21.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti