Pohjois-Koreasta 17-vuotiaana loikannut: Näin julkisen teloituksen jo lapsena

Pohjois-Koreassa opetetaan koulussa ilmiantoa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Lapsena Hyeonseo Lee kuvitteli elävänsä maailman hienoimmassa maassa. ”Kuinka tietämätön olinkaan”, hän sanoo nyt.

Pohjois-Koreassa opetetaan koulussa ilmiantoa.
(Päivitetty: )
Teksti:
Pirjo Kemppinen

Hyeonseo Lee ei ole hänen oikea nimensä. Se on seitsemäs, jonka hän on valinnut itselleen viimeksi kuluneiden seitsemäntoista vuoden aikana. Hän saattaa vaihtaa nimeä vielä tulevaisuudessakin.

Hyeonseo Lee oli seitsemäntoista, kun uteliaisuus ajoi hänet luvattomalle retkelle kotimaastaan Pohjois-Koreasta Kiinaan. Hän aikoi palata kotiin nähtyään, minkälainen maailma on rajojen ulkopuolella.

Toisin kävi.

Hän ei ole astunut Pohjois-Korean maaperälle sen jälkeen. Lyhyeksi suunniteltu matka venyi niin, että hän näki äitinsä vasta neljäntoista vuoden kuluttua.

Tällä hetkellä Hyeonseo Lee asuu perheensä kanssa Soulissa, Etelä-Koreassa. Hän opiskelee yliopistossa pääaineinaan englannin ja kiinan kielet. Helsinkiin hänet toi omaelämäkerta Seitsemän nimen tyttö (Otava), joka ilmestyy suomeksi syyskuussa.

”Olen hyvin onnekas”, kiittää Hyeonseo Lee, 34.

Täysin onnellinen hän ei kuitenkaan ole.

Vaikene ja valehtele

Hyeonseo Lee kasvoi laulaen kappaletta Nothing to Envy. Sen sanat ovat hallinnon yksi keino aivopestä lapset uskomaan, kuinka suunnattoman onnekkaita he ovat synnyttyään Pohjois-Koreassa ja eläessään sen suuren johtajan Kim Il-Sungin alamaisena.

”Itkin onnesta sitä laulaessani. Tunsin eläväni maailman hienoimmassa maassa.”

Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä yhä, kun hän hyräilee lastenlaulusta edes säkeen. On raastavaa muistaa, kuinka kieroutuneessa yhteiskunnassa hän varttui.

”Älä toista mitään kotona kuulemaasi. Muista, että seinilläkin on korvat”, oli ensimmäisiä neuvoja, joita Hyeonseo Lee ja hänen pikkuveljensä vanhemmilta saivat.

Tavallisiakin perheitä ympäröi jatkuva, salaperäinen uhka.

”Poliittisten vankileirien olemassaolo herätti pelkoa. Tiedettiin, että siellä tapahtuu jotain hyvin pahaa, mutta ei tarkasti, mitä.”

Kokonaisia perheitä katosi yön pimeydessä. Naapureitakin.

Julkisen teloituksen Hyeonseo Lee näki ensimmäisen seitsemänvuotiaana. Hän oli tulossa päiväkodista kotiin huomatessaan rautatiesillan alle kokoontuneen väkijoukon. Uteliaisuudesta hän meni katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Sillan alla roikkui hirtetty mies. Hyeonseo Lee ei muista järkyttyneensä.

”Elämä oli kuin kauhuelokuva, mutta en osannut kyseenalaistaa sitä. Kun syntyy ja kasvaa sellaisessa yhteiskunnassa, sitä pitää normaalina. Jokainen pyrkii huolehtimaan vain siitä, ettei joudu itse syytetyn asemaan.”

Hyeonseo Lee aloitti koulunkäynnin kahdeksanvuotiaana. Vaikenemisen lisäksi hän oppi valehtelemaan. Yksi oppiaineista oli ilmiantaminen.

”Kerran viikossa jokaisen piti kertoa jotain kielteistä luokkatoverista tai sai rangaistuksen. Älysimme ystäväni kanssa sopia, mitä toisistamme kerromme.”

Kaikki eivät olleet yhtä kekseliäitä. Eräs lapsista kertoi nähneensä hienoja leluja ollessaan leikkimässä ystävänsä luona.

”Opettaja vei tiedon eteenpäin. Lopulta poliisit vierailivat perheen luona ja saivat selville, että he olivat saaneet rahaa laittomasti. Koko perhe vangittiin.”

Epäilys herää

90-luvun puolivälissä Pohjois-Koreaan iski valtava nälänhätä. Hyeonseo Leen perhe ei kärsinyt ruoan puutteesta. He elivät etuoikeutettuakin elämää, sillä perheen isällä oli virka armeijassa.

”Kuitenkaan kukaan Pohjois-Ko-reassa ei voi olla varma asemastaan.”

Myös Hyeonseo Leen isä joutui juonittelujen kohteeksi. Hän kuoli, kun tytär oli neljäntoista.

”Luulin aina isän kuolleen sairaalassa stressin seurauksena. Vasta jokin aika sitten äiti kertoi, että hän teki itsemurhan.”

Ruoan puute kuitenkin kosketti.

Vuonna 1995 Hyeonseo Leen äiti toi kotiin työtoverinsa sisarelta saamansa kirjeen:

”Kun luette tämän, kaikki viisi perheemme jäsentä ovat poistuneet tästä maailmasta. Emme ole syöneet mitään kahteen viikkoon. Makaamme yhdessä lattialla. Ruumiimme ovat niin voimattomat, että olemme valmiita kuolemaan.”

Vähän sen jälkeen Hyeonseo Lee näki rautatieaseman luona maassa makaavan elottoman naisen, jonka käsivarsilla riutunut lapsi tuijotti avuttomana äitinsä kasvoja.

”Kukaan ei auttanut heitä. Kaikki keskittyivät huolehtimaan itsestään ja omasta perheestään.”

Samaan aikaan maata koetteli energiakriisi. Sähkökatkokset olivat yleisiä.

Hyeonseo Leen koti oli Pohjois-Korean ja Kiinan välisenä rajana osittain toimivan Amrok-joen äärellä.

”Öisin pimeys ympäröi meitä, mutta rajan toisella puolella Kiina kylpi valomeressä. Kotimaani on paras maailmassa, mutta täällä nähdään nälkää eikä meillä ei ole edes valoja.”

Epäilykset hänen mielessään kasvoivat.

Rajan läheisyydessä näkyivät kiinalaiset televisiokanavat. Niiden katsominen oli ehdottomasti kielletty, mutta hän uhmasi vaaraa.

”En ymmärtänyt, mitä ohjelmissa puhuttiin, mutta kuvista näin hyvin erilaisen maailman.”

Vuonna 1997 seitsemäntoistavuotias Hyeonseo Lee päätti selvittää, näyttikö televisio totuuden.

Pitkä ero

Hän ei aikonut jättää Pohjois-Koreaa lopullisesti. Hän kuvitteli livahtavansa rajan yli vierailulle kaukaisten sukulaisten luo, palaavansa takaisin ja aloittavansa yliopisto-opinnot.

”En kertonut suunnitelmastani edes äidille, koska luulin tulevani takaisin parin viikon kuluttua.”

Yllättäen hän sai puhelinsoiton äidiltään ja huolestuttavia uutisia. Kotiseudulla oli pidetty väestölaskenta lähestyvien vaalien vuoksi. Hyeonseo Lee poissaolo oli huomattu.

”En uskaltanut palata.”

Hänestä tuli laiton siirtolainen. Elämää varjosti joka hetki pelko henkilöllisyyden paljastumisesta. Pohjois-Koreaan palautettuna hän saattaisi joutua vankilaan, kidutetuksi tai teloitetuksi.

”Viiteen vuoteen en uskaltanut soittaa äidilleni, koska pelkäsin hänenkin joutuvan vuokseni vaaraan.”

Hän piilotteli Kiinassa kaikkiaan kymmenen vuotta, kunnes päätti aloittaa uuden elämän.

Kujanjuoksu halki Kiinan

Hyeonseo Lee sai turvapaikan Etelä-Koreasta vuonna 2007. Uuden elämän aloittaminen osoittautui huomattavasti haasteellisemmaksi kuin hän oli kuvitellut. Hän tunsi eteläkorealaiset sisaruksikseen, mutta tunne ei ollutkaan molemminpuolinen. Maiden 67 vuotta jatkuneen kahtiajaon jäljiltä kuilu on syvä.

”Kohtasin paljon epäluuloa. Oli tuskallista tulla oman rotunsa torjumaksi.”

Se sai hänet kyseenalaistamaan oman identiteettinsä.

”Jalkapallo-ottelussa en tiennyt, hurraisinko etelä- vai pohjoiskorealaisten tekemille maaleille. Vai olinko muuttunut kiinalaiseksi kymmenen vuoden aikana?”

Päättäväisesti hän ryhtyi opiskelemaan yliopiston pääsykokeisiin. Edessä oli kuitenkin vielä yksi kujanjuoksu.

Hyeonseo Leen äiti ja veli olivat joutuneet valtaapitävien silmätikuiksi. Heidät aiottiin pakottaa muuttamaan asumattomaan paikkaan maaseudulle. Myös heidän oli paettava Pohjois-Koreasta.

Hyeonseo Lee kohtasi heidät Kiinassa Pohjois-Korean rajalla, missä näki äitinsä ensimmäisen kerran neljääntoista vuoteen.

Hetki oli täynnä tunteita, joita ei voinut näyttää.

”Emme voineet halata tai edes sanoa sanaakaan. Joku olisi voinut kuulla.”

Äiti ja veli eivät osanneet kiinaa, joten Hyeonseo Leen oli opastettava heidät yli kolmen tuhannen kilometrin matka bussilla kohti Laosia. He selviytyivät monesta kiperästä tilanteesta Hyeonseo Leen nokkeluudella ja lahjuksilla.

Matka huipentui Laosin pääkaupunkiin, jossa äiti ja veli vangittiin. Hyeonseo Leellä ei ollut enää rahaa lahjusten ja sakkojen maksamiseen.

”Menetin kaiken toivoni.”

Kunnes eräänä päivänä hän istui kahvilassa miettien epätoivoisena, mitä hän voisi tehdä perhettään auttaakseen. Australialainen mies pysähtyi kysymään, mikä on hätänä. Kuultuaan tarinan mies nosti tarvittavat rahat luottokortillaan.

Tapahtuma muutti Hyeonseo Leen elämän.

”Sillä hetkellä tajusin, että elämä on kuitenkin elämisen arvoista. Enkeleitä ei ole vain elokuvissa, vaan he kävelevät joukossamme.”

Halkeama onnessa

Hyeonseo Lee kiertää maailmaa kertomassa Pohjois-Korean ihmisoikeustilanteesta ja suunnittelee jatkavansa opintojaan Yhdysvalloissa. Elämä maistuu vapaudelle, jonka vuoksi hän tuntee olevansa etuoikeutettu ja onnekas. Sydämessä asuu kuitenkin myös suuri suru.

”Tunnen sisimmässäni tyhjyyttä. Se viiltää aina, kun näen perheitä ruokapöydän ympärillä juhlimassa jotain merkkipäivää. Suurimpia unelmiani on, että jonain päivänä saisin istua saman pöydän ympärillä kaikkein sukulaisteni kanssa.”

Äidin ja veljen pelastumisesta hän tuntee ääretöntä kiitollisuutta.

Kirjoittaessaan omaelämäkertaansa hän toisinaan pysähtyi katsomaan samassa huoneessa istuvaa äitiään ja veljeään.

”Heitä katsoessani tunteet saivat vallan. Monelle sellainen tuokio olisi aivan tavallinen, mutta minulle se on hetki, jonka vuoksi antaisin henkeni.”

X