Poikaystävän itsemurhan jälkeen iski tunteettomuus ja masennus - Suru kulkee mukana koko loppuelämän
Suvi Munne sytyttää joka vuosi kynttilän itsemurhan tehneen poikaystävänsä kuvan viereen. Hän menetti ensirakkautensa ollessaan vain 16-vuotias.
Suvi on miettinyt, olisiko hän voinut tehdä jotakin, jotta hänen poikaystävänsä olisi välttynyt itsemurhalta. ”Mutta eihän kukaan voi vahtia toista koko ajan.”
Kävelylenkin päätepiste oli Keravan rautatieasema. Oli viileä perjantai lokakuun lopussa, ja miehen kädet olivat kylmät.
Taaskaan sulla ei ole hanskoja, tyttö torui, ja antoi omat lapasensa. Mies otti ne vastaan. He hyvästelivät, koska tämän viikonlopun he viettäisivät erillään. Tytöllä oli omia suunnitelmia: leffailta tyttökavereitten kanssa.
Kun paikallisjuna saapui asemalle, mies hyppäsi kyytiin ja lähti kohti kotiaan. Tyttö jäi mietteliäänä katsomaan junan perään. Miksi mies oli vaikuttanut niin tyytyväiseltä hänen viikonloppusuunnitelmistaan?
Se jäi viimeiseksi kerraksi, kun Suvi näki miehen, johon hän oli vain reilu vuosi aikaisemmin tutustunut ja rakastunut.
Romanttinen ele
Nuori pariskunta vietti paljon aikaa Mikaelin asunnolla esimerkiksi leffoja katsellen ja jutellen.
Suvi ja Mikael kohtasivat ensimmäisen kerran kesällä 2003. Tapaamiseen liittyi silloinkin rautatieasema.
Keravalainen Suvi oli ollut Vantaan Korsossa Ankkarockissa ison ystäväporukan kanssa, mutta oli ajautunut heistä eroon ja kyseli ihmisiltä tietä Korson rautatieasemalle.
Paikalle sattui vaaleatukkainen, pitkänhuiskea mies, jolla oli mukanaan – merkillistä kyllä – leikkikäsiraudat. Voin saattaa sut asemalle, mutta sun pitää laittaa nämä käsiraudat, mies sanoi.
Se oli leikkiä, romanttinen ele, eikä Suvia pelottanut. Hän käveli asemalle puheliaan ja vauhdikkaan miehen taluttamana. Käsiraudan toinen puolikas oli miehen oman ranteen ympärillä.
Nyt sä voit irrottaa mut, Suvi sanoi asemalla, mutta mies väitti kadottaneensa käsirautojen avaimen. Hän matkusti Suvin mukana Keravalle.
Matkan aikana Suvi sai kerrottua, että hän asui äitinsä luona ja oli täyttämässä vasta 15 vuotta. Miehen raijaaminen kotiin ei siis tulisi kysymykseen.
Mikael oli 20-vuotias. Molemmat vähän säikähtivät ikäeroa.
Keravalla Mikael sitten mystisesti löysikin avaimen housujensa taskusta, antoi pitkän suudelman ja jatkoi matkaa omaan kotikaupunkiinsa. Yhteystietoja ei vaihdettu.
Syvällisiä keskusteluja
Mikael oli kuitenkin kertonut sukunimensä, ja sen perusteella Suvi löysi hänet puhelinluettelosta. Isolla paikkakunnalla asui kylläkin useita samannimisiä. Suvi joutui tekstaamaan muutamalle, ennen kuin tärppäsi.
Tekstiviestin saatuaan Mikael soitti Suville ja tuli junalla Keravalle.
He kävelivät ympäriinsä ja juttelivat. Ihastus osoittautui molemminpuoliseksi.
Aluksi he tapailivat ystävinä, mutta jo parin viikon kuluttua he sopivat seurustelusta. Kummankaan vanhemmilla ei ollut mitään sitä vastaan.
Suvi kävi arkisin peruskoulun yhdeksättä luokkaa, mutta viikonloppuisin hän vietti usein aikaa Mikaelin asunnolla. He katsoivat leffoja, tapasivat Suvin kavereita ja juttelivat syvällisiä kahden kesken.
Keskustelun aiheina olivat ystävät, perheenjäsenet, musiikki ja pian myös Mikaelin sairaus: maanis-depressiivisyys.
Pelottavia ääniä
Sana oli Suville uusi, joten hän meni kirjaston tietokoneelle ja lainasi tietokirjoja. Niistä selvisi, että kyseessä oli vakava mielenterveyden häiriö, toiselta nimeltään kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Sairaus huolestutti Suvia, mutta huoli ei himmentänyt rakkautta. Suvi tykkäsi Mikaelin molemmista puolista: syvällisestä pohdiskelijasta ja puheliaasta vauhtiveikosta.
Ajan kuluessa sairaus kuitenkin loi yhteisiin hetkiin varjonsa.
Joskus mies oli hiljainen ja surumielinen eikä olisi halunnut Suvin lähtevän luotaan. Toisinaan hän taas kävi ylikierroksilla, puhui hyvin vilkkaasti tai osti kerralla kymmeniä cd-levyjä.
Suvin huoli kasvoi, kun Mikael kertoi myös kuulevansa pelottavia ääniä, jotka käskivät hänen satuttaa itseään. Ne sanoivat, että hänen pitäisi mennä läheiseen metsään ja hirttäytyä.
Suvia suretti jättää turvatonta miestä yksin viikonlopun jälkeen, mutta kouluun oli mentävä. Välillä häntä myös pelotti Mikaelin puolesta.
Pohjimmiltaan hän ei kuitenkaan uskonut, että Mikael voisi päätyä lopulliseen tekoon. Mikael kävi säännöllisesti lääkärissä, ja hänellä oli lääkitys. Suvin tiedon mukaan hän ei kuitenkaan aina ottanut lääkkeitä, koska koki lääkkeen pahentavan masennusta.
Lähtisin perässä
Mikaelin äiti oli Suvin mukaan hyvin perillä poikansa tilanteesta, ja Suvi kertoi sairaudesta myös omalle äidilleen.
”Äiti käski olla varovainen. Hän tiesi, että olen herkkä ja alan helposti huolehtia”, Suvi kertoo.
Mutta rakkautta on hankala varoa.
Kerran puhelimessa Suvi uhkasi äänistä kärsivää Mikaelia, että jos tämä todella menisi ja tappaisi itsensä, Suvi lähtisi perässä.
”Uhkauksella halusin sanoa, että ajattele mua, ennen kuin teet mitään”, Suvi kertoo.
Tyttöjen leffaillan jälkeisenä viikonloppuna Suvi yritti saada yhteyttä Mikaeliin, mutta turhaan. Aluksi hän ei säikähtänyt, koska hän oli tottunut siihen, että Mikael piti ajoittain puhelintaan kiinni.
Sitten keskellä viikkoa tuli puhelinsoitto Mikaelin veljeltä. Koiranulkoiluttaja oli löytänyt Mikaelin sunnuntaina hirttäytyneenä läheisestä metsästä.
Kaiken peittävä suru
Järkytys oli ylivoimainen. Se peitti kaiken alleen. Suvi oli ajatellut olevansa Mikaelin kanssa yhdessä vielä pitkään ja muuttavansa jossain vaiheessa yhteiseen asuntoon. Nyt se kaikki romahti.
Ensimmäisinä viikkoina itku valtasi kaiken tilan.
Automatkalla hautajaisiin Suvi piteli surukimppua kädessään ja räkätti naurusta kyynelten keskellä. Piti nauraa, kun ei jaksanut enää itkeä.
Pahin alkoi hautajaisten jälkeen: tunteettomuus, masennus.
”Olin kuin zombie, ja kaverit alkoivat olla huolissaan. Äiti järjesti minut terapiaan, jossa kävin puhumassa puolen vuoden ajan.”
Suvi hautoi ajatusta siitä, pitäisikö hänen oikeasti toteuttaa uhkauksensa. Pitäisikö mennä perässä?
Mielessä kyti myös järjenvastainen toive siitä, että Mikael tulisi takaisin.
”Jossain vaiheessa tuli sellainen hetki, että katsoin äitiä ja siskoa ja mietin: noiden takia mun pitää vielä elää.”
Askelia eteenpäin
Poikaystävänsä kuoleman jälkeen Suvi otti rintakehäänsä ison muistotatuoinnin, johon on ikuistettu kiiltokuvaenkeli. Se kulkee aina mukana, kuten muistotkin. ©ARTO WIIKARI/OTAVAMEDIA
Suvi jatkoi eteenpäin, vaikka se ei ollut helppoa. Kun ikätoverit miettivät, mitä heistä tulee isona, Suvi pystyi ajattelemaan vain menetystään. Hän tunsi äkkiä itsensä paljon ikätovereitaan vanhemmaksi.
Peruskoulun loputtua hän halusi kauas kaikesta, uusiin maisemiin.
Hän opiskeli kansanopistoissa muun muassa laulua, taidemetallialaa, draamaa ja teatteria, sekä matkusteli eri puolilla Suomea.
Suvi uskoo, että etäisyyden otto kotiympyröihin auttoi. Masennus alkoi hellittää.
Kun Suvi aloitti nettideittailun parin vuoden kuluttua Mikaelin kuolemasta, hänellä oli yksi vahva kriteeri: ei vakavaa mielenterveydellistä diagnoosia.
Mies, johon hän rakastui, oli vaalea ja sinisilmäinen ja muistutti paljon Mikaelia. Suvi uskoo, että kaipuu vaikutti alitajuisesti parinvalintaan. Uusi mies suhtautui onneksi ymmärtäväisesti Suvin menneisyyteen.
He saivat pojan, kun Suvi oli 20-vuotias.
Nuorena koettu menetys on Suvin mukaan näkynyt esimerkiksi siinä, miten hän on suhtautunut pojan uhmakohtauksiin iltaisin.
”En koskaan halua mennä nukkumaan riidoissa, vaan haluan aina, että asiat sovitaan.”
Suvi myös huolestuu erityisen helposti, jos hän ei saa läheisiään kiinni puhelimella.
Pojan äitinä menetys tulee usein mieleen.
”Koetan olla rakastava mutta jämpti äiti ja tukea poikaani parhaalla mahdollisella tavalla, ettei hänelle koskaan kävisi niin kuin Mikaelille.”
On lupa ikävöidä
Virastomestariksi kouluttautunut ja työssäkäyvä Suvi, 29, kummastelee nyt sitä, miksi hänen annettiin alaikäisenä lopettaa terapia niin helposti. Hän on pohtinut myös sitä, miksei Mikael saanut lääkkeiden lisäksi kunnollista keskusteluapua, terapiaa.
Vertaistukea Suvi on saanut ja saa yhä Facebook-ryhmästä.
Raskainta Suville on ollut se, että ajatus hänen rakkaudestaan ei pelastanut Mikaelia. Rakkaus ei riittänyt. Hän uskoo, että suru Mikaelista kulkee mukana koko loppuelämän.
Suvi ei ole hautajaisten jälkeen koskaan käynyt Mikaelin haudalla, koska se on tuntunut hänestä kolkolta muistelutavalta. Mikaelin kuolinpäivänä hän sytyttää kotona kynttilän pöydälle kuvan viereen.
Suvin päällimmäinen tunne Mikaelin kuolemasta on tällä hetkellä se, että vaikka mies on poissa, hän on jossain turvassa.
”Ja minulla on lupa surra ja ikävöidä häntä välillä.”
Suvi ajattelee nyt, ettei kenenkään nuoren pitäisi joutua käsittelemään sellaisia asioita, joita hän kohtasi.
”Ajattelen, että minulta jäi väliin sellainen iloinen nuoruus.”
Mikaelin nimi on muutettu hänen läheistensä toiveesta.