Professori Sinikka Piippo päätti 18-vuotiaana, ettei katkaise puista oksaakaan: ”Koin yhteyden luontoon – tunsin, että maailmassa on toinen taso”

Jaa artikkeli
Sinikka Piippo
Kirjailija ja kasvitieteilijä Sinikka Piippo pysähtyy puiden äärelle. ”Aloitan aamuni metsässä jo ennen aamiaista ja kirjoitan aina ulkona. Metsässä saan olla rauhassa.” © Tommi Tuomi
Professori Sinikka Piipolla on niin väkevä halu suojella puita, että se on tuonut hänelle ongelmia. Puiden ansiosta elämästä on kuitenkin tullut rikkaampaa.

Professori Sinikka Piippo oli lapsi, kun naapurin pihalta kaadettiin suuri, kaunis koivu.

”Aloin itkeä. Koivun kaataminen tuntui niin pahalta. Äiti lohdutti sanomalla: ”Älä itke, tulevaisuudessa elämässä tulee tapahtumaan paljon pahempia asioita”, Sinikka Piippo muistelee.

Entisestä ei ollut jäljellä enää mitään

”Naapurin piha oli todella kaunis, mutta sitten se myytiin ja tontti jaettiin neljäksi erilliseksi taloksi. Entisestä ei ollut jäljellä enää mitään. Kaikki koivut kaadettiin.

Myöhemmin olen monta kertaa ajatellut naapurin koivua. Olen yhä sitä mieltä, että puiden kaataminen on paha asia. Elämässäni vain luonnon tuhoaminen, rakkaiden kissojeni sairastuminen ja äidin Alzheimerin tauti ovat tuntuneet pahemmalta kuin se.”

Marjapensaat väistyvät

”Asun yhä lapsuudenkodissani ja olen nähnyt, miten kodin ympärillä kaikki on muuttunut. Ennen oli metsää, peltoja ja niittyjä, mutta nykyään koko alue on täynnä teitä ja rivi- ja omakotitaloja. Muistan, kun kaikki pihat paalutettiin. Tiesin, että kun Helsingissä myydään tontti, se parturoidaan tyhjäksi puista.

Varsinkin puut ovat olleet minulle aina tärkeitä. Ennen kotipihani näytti erilaiselta, sillä vanhempani viljelivät todella paljon, vihannesten ja juuresten lisäksi muun muassa persiljaa, ruohosipulia, raparperia, omenoita ja herukoita.

Äitini oli käynyt Viipurissa talouskoulun ja hän opetti minut tunnistamaan kasveja ja hyötykasveja. Piha oli täynnä marjapensaita: pelkästään karviaispensaita oli yli 200 ja vadelma-aita ympäröi koko tonttia. Kypsien marjojen poiminnassa meni kesäisin aamusta yöhön.

1970-luvulla aloin istuttaa marjapensaiden tilalle puita. Istutin 25 eri lajia: paljon kuusia, tammia ja jalokuusia. Silloin en tullut ajatelleeksi, kuinka isoiksi esimerkiksi jalokuuset voivat kasvaa. Alatonttimme kaksi kuusiriviä ovat saaneet kasvaa sellaisiksi kuin itse haluavat.

Tuntuu pahalta, kun näen ison tammen kaadettuna. Sen pitäisi elää satoja vuosia, mutta se kaatuu, koska sattui olemaan tiellä.”

Ei oksaakaan

”Kun olin 18-vuotias, koin voimakkaan yhteyden luontoon ja tunsin, että maailmassa on tavallaan toinen taso. Sen jälkeen minulla on ollut tietynlaiset tuntosarvet aina pystyssä ja olen oppinut havainnoimaan ympäristöäni eri tavalla.

Olin jo lapsena paljon luonnossa: leikin, seurasin hyönteisiä ja rakensin majoja. Ehkä siksi luonto tuntuu niin turvalliselta, turvallisemmalta kuin muu elämä. Olen metsässä enemmän kotonani kuin missään muualla.

18-vuotiaana kokemieni asioiden jälkeen ryhdyin kasvissyöjäksi ja päätin, etten katkaise puista oksaakaan. Sen takia osa pihasta on kasvanut metsäksi. Koen, että puutarhani on puiden ja eläinten suojelualue.

Surukseni metsämme on suututtanut suuresti joitakuita naapureita. Ihmisten kanssa syntyy aina ongelma puista, koska ne varjostavat ja niistä tulee lehtiä. On tullut sanaharkkaa ja oksia on katkottu.

Se on vaikuttanut minuun tosi paljon ja vain lisännyt haluani suojella puita. Se on myös synnyttänyt epäluuloja monia kohtaan.”

”Äitini oli käynyt Viipurissa talouskoulun ja opetti minut tunnistamaan kasveja ja hyötykasveja.” © Tommi Tuomi

”Äitini oli käynyt Viipurissa talouskoulun ja opetti minut tunnistamaan kasveja ja hyötykasveja.” © Tommi Tuomi

Sinikka kokee vahvasti, että on luonnon keskellä enemmän kotonaan kuin missään muualla. © Tommi Tuomi

Sinikka kokee vahvasti, että on luonnon keskellä enemmän kotonaan kuin missään muualla. © Tommi Tuomi

Terveyshuolia

”Olin nuorena kiinnostunut varsinkin eläinten käyttäytymisestä. Saatoin lukea kylässäkin kirjaa esihistoriallisista eläimistä. Halusin eläintieteilijäksi ja opiskelin Helsingin yliopistossa sivulaudaturin verran eläintieteitä, mutta koin sen liian raa’aksi. Eläinfysiologiassa tehtiin eläinkokeita ja eläinmorfologiassa tutkittiin kuolleita eläimiä. Tuntui, että kaikki kuolivat aina.

Kun menin kysymään gradun aihetta, silloinen professori Jaakko Jalas ohjasi minut sammaltutkija (sittemmin professori emeritus) Timo Koposen työhuoneeseen. Hän ehdotti puilla kasvavien sammalten tutkimista ja ilmoitti minut retkelle Ahvenanmaalle. Niin minusta tuli kasvitieteilijä.

Matkustin ympäri Suomea puistoissa keräämässä aineistoa. Myöhemmin siirryin tutkimaan trooppisia ja subtrooppisia maksasammalia muun muassa Uudesta-Guineasta ja Kiinasta. Olin sillä tiellä kauan. Opetin myös lääkekasveista ja luonnonkasvien käytöstä ravintona.

Kustannusyhtiö Tammi toivoi minulta kirjaa. Vuonna 2002 jäin virkavapaalle kirjoittamaan Luonnon lääkeyrtit -kirjasarjaa. Se oli vaikeaa aikaa, sillä äitini oli sairastunut Alzheimerin tautiin. Olin lähes 2,5 vuotta kotona kirjoittamassa ja hoitamassa äitiä. Sen jälkeen palasin töihin osa-aikaisesti, koska äiti ei saanut kokoaikaista hoitopaikkaa.

Sairastuin itsekin todella pahasti. En pystynyt nukkumaan, koska äiti ei enää tiennyt, onko päivä vai yö, ja hän oli hereillä öisinkin. Minulle kasvoi suuret myoomat, jotka aiheuttivat hillitöntä verenvuotoa ja kauheita kipuja. Jouduin menemään niiden takia monta kertaa ambulanssilla sairaalaan. Ongelmat loppuivat vasta, kun pääsin yksityiseen sairaalaan leikkaukseen, jossa minulla poistettiin kohtu. Se oli suuri helpotus.

Vuonna 2005 äiti sai viimein paikan hoitolaitoksesta. Siinä vaiheessa hänellä oli jo 3. asteen Alzheimer, eikä hän pystynyt vastaamaan muistitestissä yhteenkään kysymykseen.

Äidin kuoleman jälkeen taloni katto alkoi vuotaa ja taloon tuli kahden vuoden remontti.Katto, osa seinistä ja kellari piti uusia.”

Tärkeät aamuhetket

”Aloitan jokaisen päivän luonnon keskellä rauhoittuen jo ennen aamiaista. Aamuhetkeni kestää puolesta tunnista tuntiin riippuen siitä, olenko metsässä vain hiljentymässä vai tarkkailemassa.

Etenkin vaikeina aikoina tarvitsen aamuihin meditointihetkiä. Hiljentyminen metsässä vaikuttaa paljon mielialaani ja terveyteeni. Vaikka olisin kuinka väsynyt ja tuntisin, että olen sairastumassa, luonnossa unohdan kaiken. Tajuan, että se on ollut vain henkistä väsymystä.

Tänä keväänä aamut olivat harvinaisen hankalia, koska naapurissa oli salaojaremontti. Meteli kuului sisälle asti. Myös liikenteen äänet ovat Helsingissä lisääntyneet.

Metsähetket ovat tärkeitä myös näiden muiden tasojen takia. Olen selvänäköinen ja -kuuloinen, ja usein kirjoitan keskusteluita eri olentojen kanssa.

Olen oppinut olemaan puhumatta näistä asioista, koska siitä tuli aikoinaan ongelmia töissä. Kun olin puhunut kokemuksistani haastattelussa, lehti oli tuotu taukotilan pöydälle ja sille naureskeltiin. Minuun se vaikutti niin, että aloin eristyä, ehkä minua myös eristettiin. Jossain vaiheessa huomasin, etten ollut tietyissä jutuissa mukana.

En silti koe, että olisin joutunut luopumaan mistään. Elämäni on ollut rikasta ainakin henkisesti.”

Mies ymmärtää

”Olen asunut koko ikäni lapsuudenkodissani. Varsinkin parikymppisenä kävi mielessä, että muualla olisi ollut helpompaa. Luontoa voisi olla enemmän ympärillä, paljon metsää ja hiljaisuutta eikä liikenteen meteliä.

Mieheni kanssa haaveilimme aikoinaan muutosta Britanniaan. Siellä olisi voinut elää aivan toisenlaista elämää, perustaa maalle antikvariaatin ja sen yhteyteen kahvilan.

Mieheni Krister Engberg on eläkkeelle jäänyt englannin- ja ruotsinopettaja, ja hänkin on aina tykännyt Brittein saarista. Menimme naimisiinkin Lontoon merimieskirkossa vuonna 2014 ja olimme Cornwallissa häämatkalla.

Tapasimme toisemme kolmikymppisinä puolan kielikurssilla ja olimme yhdessä muutaman vuoden. Hän olisi halunnut naimisiin, mutta minä en halunnut sitoutua. Erosimme. Kun näimme toisemme sattumalta bussissa vuonna 2007, aloitimme suhteemme uudelleen.

Mieheni ymmärtää minua ja suhtautuu puihin samalla tavoin. Hän raivostuu täysin, jos näkee, että jossain kaadetaan puu.

Pihalle istuttamani puut ovat siementäneet ja kasvaneet, saarnen taimiakin on joka puolella. Se on ongelma: olen joutunut repimään taimia omenapuiden ympäriltä.

Olen haaveillut kasvihuoneesta ja viimein tänä keväänä päätin rakennuttaa sen. Siellä voi kasvattaa kaikenlaista ja oleskellakin, mutta sen takia jouduin poistamaan pihasta kolme pientä omenapuuta. Kyllä se otti koville.

Toivoisin, että kotini metsä säilyisi myös minun jälkeeni. Olen tehnyt jo testamentin, jossa jätän kaiken eräälle luonnonsuojeluyhdistykselle. Sitten se on heistä kiinni, millaisena piha saa säilyä.”

Juttu julkaistu ensi kerran Kotilääkärin numerossa 7/2021.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X