Pyhä toimitus: Lastenkirja Löytölintu on äidin ja tyttären oma satumaailma
Kirjailija Arja Puikkonen luki tyttärelleen Emmalle hurjia iltasatuja. Kun Emmastakin tuli kirjailija, äiti ja tytär pääsivät yhdessä luomaan oman satumaailman.
Arja ja Emma Puikkonen löysivät nimihahmon yhteiseen kirjaansa Emmalle lapsena luetusta Grimmin sadusta.
Lastenkirja on lapsen ja vanhemman yhteinen ja läheinen hetki.
Olipa kerran Emma, jolle äiti luki iltasadun.
Sadussa metsänvartija löytää puun latvasta pienen pojan, jonka petolintu on sinne nostanut. Metsänvartija vie pojan kotiinsa ja kasvattaa hänet oman tyttärensä Leenan rinnalla. Pojalle annetaan nimeksi Löytölintu.
Leenasta ja Löytölinnusta tulee toisilleen niin rakkaat, että kun he ovat toisistaan erossa, he ovat aina suruissansa.
Leena lupaa: ”Jollet sinä minua hylkää, minä en sinusta luovu.”
”En nyt enkä koskaan”, Löytölintu vastaa.
Lasten vakava vala puhutteli Emmaa. Hän ymmärsi, että ihmiset voivat sanoa toisilleen sellaisiakin asioita ja saada siitä voimaa.
Aikuisena Emmasta tuli kirjailija. Iltasadun lukeminen omille lapsille on hänelle pyhä toimitus, josta ei koskaan luisteta.
Satujen lapset eivät kasva aikuisiksi, mutta Löytölintu on saanut uuden elämän tuoreessa, samannimisessä lastenromaanissa.
Sen ovat kirjoittaneet äiti ja tytär, Arja ja Emma Puikkonen.
Kleopatran kuolema
Arja Puikkosen syntymävuonna 1948 ilmestyi suomeksi romaani nimeltä Puu kasvaa Brooklynissä. Se kertoo köyhistä siirtolaisista New Yorkissa viime vuosisadan alussa.
Arjan äitikin luki tämän oman aikansa menestysromaanin. Kirjassa vanha irlantilainen isoäiti neuvoo miniäänsä, joka on juuri synnyttänyt, että lapselle pitää lukea Raamattua ja Shakespearen draamoja.
”Äidistä se oli niin hyvä juttu, että hän rupesi sitä toteuttamaan”, Arja kertoo.
Raamattua äiti tosin ei edes yrittänyt iltasaduksi taivuttaa. Mutta kuvitteellisen vanhan irlantilaisrouvan neuvon ansiosta Arja sai kuulla jo ”Pekka Töpöhäntä -ikäisenä” tarinoita, jotka hyvin usein päättyivät väkivaltaiseen kuolemaan. Lastenkirja oli silloin hyvin erilainen kuin nykyään.
Kyllä se vähän pelotti, mutta enemmän kuitenkin kiehtoi.
”Muistan, kun olin vähän vanhempi, kuitenkin alta kymmenen varmasti, ja me loikoiltiin sängyllä ja äiti luki mulle Antoniusta ja Kleopatraa. Siinä on itsemurhakohtaus, jossa Kleopatra laittaa käärmeitä rinnalleen ja kuolee. Me molemmat itkeä tyrskittiin”, Arja kertoo.
Lukemisesta tuli äidin ja tyttären isoimpia yhteisiä tunnekokemuksia. Arja arvelee, ettei isättä kasvanut ja ensimmäisen miehensä sodassa menettänyt äiti olisi muulla tavoin pystynyt tunteitaan jakamaankaan.
Lisäksi lastenkirja sai usein äidinkin aidosti nauttimaan lukemastaan. Hän ei lukenut Arjalle Shakespearea päämäärätietoisesti, lasta opettaakseen.
”En usko, että se toimii silleen, että sivistänpä lastani lukemalla, vaan pitää olla jokin suhde siihen, mitä lukee.”
Lastenkirja oli Emma Puikkosen lapsuudessa tuttu näky. Lapsena Puikkonen piilotti Jörö-Jukan lelulaatikon pohjalle, koska se oli pelottava kirja. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Omille lapsilleen Arja luki muun muassa antiikin Kreikan tarinoita, joissa on Shakespeareakin julmempia juttuja. Esikoistyttärelle Emmalle jäi väkevästi mieleen esimerkiksi taru Tantaloksesta, joka keitti poikansa.
Puun latvasta löydetty poikakin oli joutua pataan keitettäväksi ilkeän kyökkipiian toimesta. Alkuperäinen Löytölintu kuuluu hurjuudestaan tunnettuihin Grimmin satuihin, joista osa oli alun perin kirjoitettu aikuisille.
Kirjailijanuransa ohella Arja on opettanut sanataidetta, myös ihan pienille lapsille. Silloin hän on ollut valinnoissaan vähän varovainen.
”Etten pelottelisi heitä niin kuin omia lapsia! Äidit monesti kysyivät, että ei kai siellä lueta Grimmin satuja. Mutta toisaalta, jos ollaan liian varovaisia, voi käydä niin, että lapsi on sitä mieltä, ettei saduissa ja tarinoissa ole mitään kiinnostavaa.”
Se on Arjan mielestä paljon suurempi paha kuin se, jos lastenkirja on vähän liian jännä.
Kirjailija hevoskuskina
Arjalle Shakespearea iltasaduksi lukenut äiti oli haaveillut toimittajan ammatista, mutta päätyi tarkistamaan lehti-ilmoitusten oikeakielisyyttä ja tukemaan kuvataiteilijamiehensä uraa. Arjakaan ei tohtinut heti nuorena heittäytyä kirjailijaksi, se ei tuntunut mahdolliselta. Hän opiskeli valtiotieteitä ja työskenteli vesiensuojelulaboratorion kirjastossa.
Kolme lasta saatuaan hän päätti viimein antaa itselleen aikaa kirjoittaa. Esikoisteos ilmestyi 1983, kun Emma oli yhdeksänvuotias.
Emmalle kirjailijan työ oli siksi lapsesta asti yksi ammatti muiden joukossa. Se ei kuitenkaan houkutellut vaan näytti tylsältä. Äitihän oli vain kotona ja kirjoitti, kun taas markkinoinnin ja matkailun alalla työskennellyt isä matkusteli ja oli maailman menossa mukana.
Taiteilija Emmastakin lopulta tuli, sekä teatterin että sanataiteen ammattilainen. Hän uskoo, että lapsuuden iltasadut kehittivät tarinan hahmotuksen ja rakenteiden tajua.
”Me ollaan hevoskuskeja, jotka mainostavat, että hevosella on tosi hyvä tuoksu, mutta silti autot pyyhältää ohi”
Sitä tajua eivät tarvitse vain kirjailijat, vaan ihan kaikki.
”Se liittyy kaiken informaation hahmottamiseen myöhemmin”, Emma toteaa.
Äiti ja tytär Puikkonen ovat intohimoisia lapsille lukemisen puolestapuhujia, vaikka tietävätkin, ettei pelkkä huolipuhe auta. Niin lasten kuin aikuisten ajasta kilpailee heidän molempien lapsuuteensa verrattuna käsittämätön määrä audiovisuaalisia viihdykkeitä.
Kirjailija on siinä joukossa kuin vossikka formularadalla.
”Me ollaan hevoskuskeja, jotka mainostavat, että hevosella on tosi hyvä tuoksu, mutta silti autot pyyhältää ohi”, Emma sanoo.
Kaikesta huolimatta kirjailijan tärkein tehtävä on yhä luoda maailmoja, joihin lukija haluaa uppoutua ja palata aina uudestaan.
Arja ja Emma ovat yhdessäkin keksineet sellaisen: kokonaisen mielikuvitusmaailman.
Sen nimi on Haidaku.
Ollako vai eikö olla? Arja Puikkonen on lukenut iltasaduksi Hamletiakin. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Ei äidinmurhaa
Jos Haidakuun saapuu lännestä, on ensin ylitettävä koboltinsinisenä läikkyvä meri.
Näin Puikkoset johdattava lukijansa ensivirkkeellä Löytölintu-kirjan maahan, jota hallitsee Hopearouvan neuvosto.
Puikkoset rakensivat Haidakun ensimmäiseen yhteiseen saturomaaniinsa Äänihäkkiin, joka oli lastenkirjallisuuden Topelius-palkintoehdokkaana 2018. Löytölintu on sen itsenäinen jatko-osa.
Kun kokonaisen maailman saa luoda alusta alkaen itse, joutuu tekemään pökerryttävän määrän valintoja. Miltä maailma näyttää, ketä siellä asuu? Millainen kulttuuri ja yhteiskunta siellä vallitsee?
”Se on mun mielestä mukavampaa kahdestaan kuin yksin. Yksin niitä päätöksiä miettii koko ajan uudestaan, tekee jonkin päätöksen mutta sitten luistaakin siitä”, Emma sanoo.
Maailman luominen aloitettiin keittiönpöydän ääressä, kun äiti ja tytär pääsivät vetäytymään muutamaksi päiväksi Sysmän kirjailijaresidenssiin Villa Sarkiaan. He olivat aiemmin kirjoittaneet yhdessä kirjoittamisoppaan lapsille, mutta fiktio vaati enemmän yhteensovittamista.
”Meillä on aika erilainen tyyli, äidillä niukempi, mulla rönsyilevämpi”, Emma sanoo.
”Ja Emma on nopea ja mä olen hyvin hidas”, Arja naurahtaa.
Voisi kuvitella, että äidin ja tyttären yhteisprojektissa törmättäisiin nopeasti ulkokirjallisiin vaikeuksiin. Arja huomauttaa, että Emmalla ei kuitenkaan ollut tarvetta minkäänlaiseen ”äidinmurhaan”. Molemmat ovat kirjoittamisen ammattilaisia, ja hyvä äiti-tytär-suhde on ollut perusta keskinäiselle luottamukselle myös taiteen tekemisessä. Emman mielestä äidille on ollut helpompi näyttää keskeneräisiä tekstejä kuin kirjailijakavereille.
Sukulaisuussuhdetta enemmän kirjoittamiseen on vaikuttanut sukupolvien ero. Emma on huolehtinut esimerkiksi siitä, millaisia sukupuolirooleja romaanissa toisinnetaan.
”Mä olin välillä, että voi ei, taas! Prinssi ei voikaan pelastaa tuota prinsessaa! Mutta kun sen on ajatellut uudestaan, ymmärtää, että se on tärkeää nimenomaan lapsilukijan kannalta”, Arja sanoo.
Lahjaksi maailma
Arja Puikkosen mielestä lasten lukuinnon laskua on turha ihmetellä siinä mielessä, että aikuisetkin lukevat vähemmän kuin ennen.
”Se on vielä suurempi ongelma.”
Arja on tehnyt kirjoja myös aikuisille, mutta kokenut aina lapsille kirjoittamisen ja lasten opettamisen läheisemmäksi. Hän on saanut lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon sekä Rakkaudesta kirjaan -palkinnon, joka myönnetään lasten ja nuorten lukuharrastuksen edistämisestä.
Sitä työtä taiteilijaeläkkeen saanut Arja jatkaa kirjoittamisen ohessa edelleen. Hän on esimerkiksi toiminut miehensä kanssa lukumummina ja -vaarina oman kylän koululla Kirkkonummella.
Yhteiset hetket Shakespearea lukeneen äidin kanssa vetivät Arjan jo pienenä tarinoiden maailmaan. Saman maailman Emma haluaa antaa omille, nyt alakouluikäisille pojilleen.
”Se on ollut rikkaus ja lahja”, hän toteaa.
Lastenkirja voi tehdä hyvää myös harmaassa arjessa rämpivälle aikuiselle, sillä kirjojen maailmassa on aina toivoa ja tarinalla useimmiten onnellinen loppu. Niiden pitäisi kuulua kaikille lapsille.
Se tiedetään Haidakussakin, jonne Puikkoset ovat kaiken muun lisäksi luoneet myös oman kirjallisuuden. Löytölinnussa siteerataan kuvitteellista tietokirjaa lapsen kasvamisesta:
Lapset ovat luonnostaan kirkassilmäisiä, heidän elimistönsä on puhdas, eikä heidän ajatuksissaan ole maailmantuskaa.